22.2.2018

Ensimmäinen yö São João dos Angolaresissa ja Miónga-hotellissa sujui pääosin ihan mallikkaasti. Meren äänet kuuluvat vuoteeseen saakka, mikä on vain positiivista. Nukkuminen moskiittoverkon alla suojassa hyttysiltä sujui hyvin siihen saakka, kunnes vähän ennen auringonnousua heräsin epämääräiseen rapinaan katonrajassa. Linnut olivat tuohon aikaan jo hereillä, mutta rapina ei ollut linnun aiheuttama. Laitoin valot päälle ja samassa rotan pää kurkisti katonrajasta. Salamana olin ylhäällä taputtamassa käsiä yhteen, mikä sai rotan paniikkiin. Se kipitti huoneeni seinää pitkin toiseen koloon katonrajassa ja katosi. Olisinkohan onnistunut tappamaan mokoman pelkällä sandaalillani. Tuskin.

Huoneen hintaan Mióngassa kuuluu aamupala, jonka tarjoilu alkaa kello 8.00. Näin kertoi ravintolan tarjoilija minulle henkilökohtaisesti sekä portugaliksi että ranskaksi. Englantia hän ei osannut. Minähän tietenkin istuin ravintolan terassilla kahdeksalta katselemassa merelle ja jo hieman yhdeksän jälkeen aamupala sitten viimein tuli eteeni. Hotellin ranskalaisvieraat odottelivat niin ikään aamupalaansa jo kahdeksalta. Mióngan aamupala käsittää leipää, paistetun munan, kahvia tai teetä, itsetehtyä mehua sekä suuren vadillisen erilaisia hedelmiä. Nyt edessäni oli banaaneja, karambola, papaijaa ja avokadoja. Avokadot jätin pääosin lautasella ja lähdin juoksujalkaa etsimään Adílsonia, jonka kanssa olin lähdössä kohti Porto Alegrea. Olin jälleen myöhässä, eikä se taaskaan johtunut minusta. Mies huuteli Mióngan keittiöstä, hän oli tullut sinne tapaamaan tuttuja ja odottelemaan minua.

Matkalla São Tomén saaren eteläkärkeen. Taustalla vasemmalla Pico Cão Grande -niminen vuori.
Tien kunto täällä etelässa vaihtelee rajusti, mutta kasvillisuus on runsasta.

Pääsimme lähtemään vähän yhdeksän jälkeen. Ensin kävimme tankkaamassa Adílsonin mopon ja se ei täällä tapahdu missään huoltoasemalla. Joku pieni huone São João dos Angolaresin pääkadun varrella on täynnä polttoainetta sisältäviä avonaisia muovipulloja. Luultavasti entisiä vesipulloja. Sieltä saa sitten vapaasti ottaa haluamansa pullon ja tyhjentää sen tankkiinsa. Eräs nainen saapui jostain paikalle ja otti maksun vastaan. Tankkaamisen jälkeen pääsimme kunnolla matkaan, Adílson ajoi ja minä istuin perässä.

Sää oli mitä mahtavin. Taisi olla ensimmäinen päiväni maassa, kun aurinko paistoi lähes koko päivän. Päivät tässä maassa ovat lähes kokonaan pilvisiä, ainakin näin helmikuussa. Liikenne etelään johtavalla EN-2-valtatiellä oli erittäin rauhallista. Lähinnä näin jalankulkijoita eli miehiä viidakkoveitsineen matkalla töihin johonkin metsään. São Tomélla vastaantulijoita tervehditään näyttämällä peukkua ja sen kaikki kyllä tuntuivat nostavan pystyyn, kun meidän mopedimme kiiti ohitse. Vastaantulijoiden ilme oli pääosin iloinen tai sitten hämmästynyt. Muuten tiellä sitten liikkui harvoja yksityisautoja ja puskatakseja sekä muutamia turisteja vuokra-autoissaan, joita tuntui olevan tienvarressa aina, kun itsekin tahdoin ottaa kuvan. Näin järjettömät kolme länsimaalaista pariskuntaa tiellä etelään sekä jonkin kristillisen lahkon lava-auton, jossa näytti istuvan valkoisia ihmisiä.

Ympäröivästä maastosta hyvin erottuva Pico Cão Grande, 663 metriä merenpinnan yläpuolella.
Vielä yksi kuva EN-2-tieltä kohti Pico Cão Grandea, ”Suurta koiraa”.

Jokaisessa São Tomén matkailua vähänkin sivuavassa oppaassa on aina kuva Pico Cão Grandesta. ”Suuren koiran huippua” tarkoittava 663-metrinen kapea vuori on upea näky, sillä se nousee erittäin jyrkästi ympäröivästä maastosta ja näkyy siksi hyvin kauas. Vuori on englanniksi volcanic plug, tiedä sitten mitä se on suomeksi. Mutta tulivuori tuon kartion on joka tapauksessa muinoin luonut. Pico Cão Grande näkyy parhaiten Agripalman öljypalmuplantaasin siimeksestä pariinkin otteeseen. Täällä São Tomén eteläosassa onkin laajoja öljypalmualueita, joita jotkut kritisoivat ja jotkut puolustavat. Palmumetsikkö on mielestäni ihan kaunista, vaikka palmut onkin istutettu siisteihin riveihin, eikä joukossa kasva mitään muuta.

Tämä São Tomén saaren eteläosa on harvaanasuttua seutua, eikä kyliäkään ole kovin tiheässä. Monte Mario on ensimmäinen vähän suurempi kylä etelärannikolla. Myös täällä etelässä lapset huutelevat ”colombaksi” eli ”kolonialistiksi”. Pian Monte Marion jälkeen ohitimme Ponta Baleiaan johtavan tienhaaran. Ponta Baleiasta lähtee päivittäinen venekuljetus Rolasin saarelle ja Pestana Equador -luksusresorttiin. Kyyti lähtee joskus kymmenen jälkeen aamulla ja on tuon Pestanan järjestämä. Kyytiin pääsee kuulemma, kunhan ottaa yhteyttä esimerkiksi pääkaupungissa sijaitsevaan Pestana-hotelliin ja varaa paikan veneestä. Pestana järjestää myös menopaluukyydityksiä pääkaupungin ja Ponta Baleian välillä. Kaikki toki maksaa, eikä vähiten se, jos tahtoo yöpyä Pestana Equadorissa: siitä saa pulittaa reilut 200 euroa yöltä. Yövyttäessä paikan päällä, kyyditykset luultavasti sisältyvät majoituksen hintaan.

Malanzan kylän laitamilla.
Ryhmä turisteja lähdössä Malanzasta mangroverämeelle.
Perillä Porto Alegressa.

Seuraava pikkukylä kantaa nimeä Malanza ja se tunnetaan turistien keskuudessa mangroverämeestään. Ohitimme mangrovekierrosten lähtöpaikan ja siellä oli juuri parahiksi turistiryhmä lähdössä oppaineen kohti rämettä. Minullekin olisi järjestetty paikka, mutta kieltäydyin tällä kertaa. Olen nähnyt mangrovea aiemmin, mutta mielellään siihen enemmänkin tutustuisi.

Porto Alegre sijaitsee noin kilometrin päässä Malanzasta etelään. Reilun 500 asukkaan Porto Alegre on köyhä kalastajakylä. Jos São João dos Angolares jäi mieleen varsin kehittyneenä paikkakuntana, oli Porto Alegre taas paluu syvälle Afrikkaan. Täällä asutaan lautahökkeleissä ja kylän halki kulkee ihan vain hiekkatie. Pysäköimme mopon Adílsonin sukulaisten talon eteen ja siellä huomioin, että täkäläiset asukkaat ovat jälleen aivan erinäköisiä kuin vaikkapa São João dos Angolaresissa. Täällä kasvonpiirteet ovat leveämmät ja ihonväri on tummempi. Vaikka São Tomé ja Príncipe on Afrikan toiseksi pienin maa, en osannut kuvitellakaan näin suurta vaihtelua kansassa.

Tällä veneellä lähdimme Rolasin saarelle. Erityisesti keulakoriste on upea.
Porto Alegren silhuetti mereltä päin.
Porto Alegrea.

Portoalegrelaisten elättäessä itsensä etupäässä kalastuksella, ei veneen (canoa) saaminen Rolasille ollut tehtävä eikä mikään. Adílsonin serkkupoika lähti viemään meitä saarelle ja menopaluun hinnaksi sovimme 30 euroa. Lisää matkasta saarelle täällä!

Palasimme Rolasilta takaisin Porto Alegreen iltapäivällä kolmen jälkeen. Meillä oli nälkä, mutta päätimme ajella takaisin São João dos Angolaresiin myöhäiselle lounaalle. Tietenkin jostain Porto Alegressakin olisi ruokaa löytynyt. Matkalla Adílson unohti kypäränsä Monte Marion kylään hänen lisättyä öljyä mopedin ketjuihin, emmekä huomanneet kypärän puuttumista ennen kuin vasta puolimatkassa takaisin. Kypärä saapui jotenkin perille seuraavana aamuna, kai puskataksin kyydissä. Julkinen liikenne São Tomén eteläosissa loppuu kokonaan iltapäivällä viimeistään kolmen aikoihin. Tie oli nyt lähes autio, minkä vuoksi lapset olivat monin paikoin laskettelemassa tiellä puisilla polkupyörillään ja potkulaudoillaan.

Ribeira Peixen kylänraittia.
Ribeira Peixe sijaitsee meren äärellä.
Ribeira Peixen putoukset.

Aivan pyytämättäni kuskini tahtoi näyttää minulle Ribeira Peixen (suom. Kalajoki) pienen vesiputouksen. Sitä en olisi yksinäni löytänyt, vaikka päätieltä pitää poistua vain vähäsen kohti kylän keskustaa. Lisäksi oli käveltävä jonkin talon pihapiirin poikki. Perheen naiset olivat laittamassa ruokaa nuotiolla, kun kävelimme ohitse. Taitaa tällainen kotirauhan rikkominen olla ihan normaalia täällä. Vesiputous sijaitsee kivenheiton päässä merenrannasta, ja sen juurella kyläläiset olivat pyykkitouhuissaan. Palatessamme putouksilta naisväki huomasi tyhjän vesipulloni ja pyysi sen itselleen. Täällä vesipullot kierrätetään näin. Ja nytpä tiedän, mikä on vesipullo portugaliksi: garrafa de água.

Perillä São João dos Angolaresissa kävimme oppaani kanssa vielä syömässä ravintolassa, johon São Tomé ja Príncipelle tuleva tyypillinen turisti tuskin eksyisi. Suuri annos kalaa ja riisiä maksoi pari euroa. Toisin sanoen ei kannata uskoa internetistä löytyvää valitusta maan hintatason kalleudesta, kyllä täälläkin saa halvalla erinomaista ruokaa!

Tällainen on näkymä Miónga-hotellista. Mangroveräme alkaa heti kuvasta oikealle.

Loppupäivän vietin hotellin edustalla olevien basalttilohkareiden päällä istuskellessa. Täällä voisi istuskella päiväkausia ja katsella kaunista maisemaa. Illalla hotellin ravintolasta alkoi kuulua musisointia. Paikallinen bändi soitti terassilla loistavaa afrikkalaista musiikkia reilun tunnin verran. Yleisönä oli suurehko ranskalaisseurue, joka ei yöpynyt hotellissa. Ehkä olivat jollain kiertomatkalla ja tämä angolarien musiikkiesitys Mióngassa oli osa reissua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *