27.2.2018
Roça Monte Forten aamiainen oli runsas: leipää, kahvia, teetä, munakasta sekä paljon erilaisia tuoreita hedelmiä. Sillä jaksaisi helposti iltapäivään saakka. Edellispäivänä olimme sopineet kaakaontuotantokierroksellamme meitä opastaneen Kukun kanssa retkestä Cascata Angolar -vesiputoukselle. Tuttuun tapaan taivaalta tuli kaatamalla vettä, joten päätimme lykätä retkeä iltapäivään. Sademetsässä tarpominen vesisateella ei ole maailman miellyttävintä puuhaa. Päätimme lähteä aamupalan jälkeen autolla niin kauas saaren länsirannikkoa etelään kuin mahdollista. Tai minähän vain liftasin itseni taas kyytiin ystävällisten saksalaisten tuttavuuksien vuokra-auton kyytiin. Ellen olisi saanut kyytiä, olisin vuokrannut polkupyörän läheisestä Mucumbli-hotellista ja mennyt samoihin paikkoihin joka tapauksessa.
Monte Fortesta on noin 13 kilometrin matka viimeiseen kylään tien päässä eli Santa Catarinaan. Tie oli eräs kauneimmista koskaan näkemistäni. Toisella puolella oli pääosin koko matkan jyrkkä rinne, toisella vastaavasti rauhallinen Atlantin valtameri. Muutamien kilometrien päässä on eräs São Tomén tunnetuimmista nähtävyyksistä: tasavallan ainoa tunneli! Siis sellainen tunneli, jonka läpi voi kulkea autollakin. Mitsubishi jäi kuitenkin nyt aluksi tien sivuun, sillä oli otettava kuvia ja paljon. Tämä tunneli on vain ehkä 30 metrin pituinen, mutta se on silti kuvattuna jokaisessa maata esittelevässä mainoksessa, kirjassa, blogipostauksessa ja vastaavassa. Itse en olisi varmaankaan rakentanut paikalle tunnelia, vaan kärrännyt mereen muutaman kuorma-autolastillisen kiviä ja kiertänyt tuon pikkuisen kallionkielekkeen, joka työntyy kohti merta ja katkaisee muuten yhtenäisen rannan.
Vähän tunnelin jälkeen tiellä oli jälkiä maanvyörystä. Suuria puita oli romahtanut tielle sateiden kostuttaman maan petettyä alta. Puiden vuoksi tie oli nyt yksisuuntainen maanvyörypaikan kohdalla, sillä kukaan ei ollut vielä ehtinyt sahata puita pois. Yksi puu oli romahtanut rannalle saakka, missä sen veistäminen veneeksi oli kesken. Eli puunrunko muuttuu veneeksi sillä paikalle, minne luonto on sen heittänyt!
Santa Catarina on siis viimeinen kylä länsirannikolla. Sinne päättyy pääkaupungista alkava EN-1-valtatie. Santa Catarina on Nevesin tavoin hyvin köyhä ja täälläkin on valtavasti lapsia. Täällä lapset huutelevat valkoisilla lastatun auton nähtyään doce, doce! Joku on siis joskus jakanut täällä makeisia lapsille ja lapset tietenkin ovat oppineet pyytämään karkkia kaikilta näkemiltään valkoisilta kolonialisteilta ja riistäjiltä. Rahaa he eivät sentään pyydä. Pyöräillessäni niin pohjois-, itä- kuin keskiosissakin, en missään kohdannut tällaista. Eivätkä lapset muualla kyllä huudelleet tuota mantraa autojen perään. En tiedä onko länsirannikko Nevesin liepeiltä etelään jotenkin ”pilalla” vai näinkö täällä kohdellaan automatkaajia. Paikallisia aikuisia turistin näkeminen ei täälläkään sentään hetkauta, ainakaan negatiivisesti.
Santa Catarinasta tie jatkui vielä, mutta muuttui pian yhä huonommaksi ja huonommaksi. Käännyimme takaisin päin. São Toméa ei voi kiertää tietä pitkin ja tie olisi varmasti johtanut johonkin syrjäiseen kyläpahaseen. Santa Catarinasta alkaa kyllä parin päivän patikkareitti, volta a ilha, etelän Porto Alegreen halki saaren syrjäisimpien kolkkien. Varmaan opaskin on hyvä olla, joskin ei täällä eksymään varmaan pääse. Kunhan seuraa merenrantaa!
Iltapäivällä etsimme käsiimme edellispäiväna tapaamamme Kukun (nimen kirjoitusasu tuskin on oikea). Hän suostui ilomielin lähtemään kanssamme Angolarin putoukselle. Kolmen hengen retken hinnaksi tuli yhteensä 500 dobraa (20 euroa). Majatalon henkilökunta oli kaupitellut samaa retkeä samalla oppaalla hintaan 30 euroa. Toisin sanoen majatalon nuoret isännät tahtoivat ottaa kymmenen euron komission itselleen. Järkyttävä summa täkäläisittäin, mutta niin tässä majatalossa kaikki muutenkin on ylihinnoiteltua.
Lähdimme saksalaisten vuokra-autolla kohti paikkaa, josta patikointi alkaisi. Tie kulkee ohi Ponta Figon plantaasin ja on pääosin siinä kunnossa, ettei sinne kannattaisi autolla edes yrittää. Kuku oli kuitenkin eri mieltä. Tämä ”tie” seurailee São Tomén syvimmän laakson reunaa ylös kohti maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa. Vuoren huipulle ei tokikaan autolla pääse, mutta näköjään aika pitkälle kuitenkin. ”Tien” päässä jätimme auton parkkiin ja kiven renkaan alle. Sitten seurasi noin tunnin patikointi upeassa sademetsässä. Tätä retkeä ei voi tehdä ilman opasta ja viidakkoveistä, sillä välillä polkua ei ole olemassakaan ja välillä noustaan melkein pystysuoraa rinnettä ylös. Tukea saa ympäröivästä rehevästä kasvillisuudesta. Välillä on kierrettävä valtavia kaatuneita puunrunkoja, joiden yli kiipeäminen olisi kiertämistä aikaavievämpää. Vaikka tämän seudun voisi kuvitella olevan autiota, oli täälläkin useammassa kuin vain yhdessä pusikossa miehiä työn touhussa. Banaanipuut vaativat huolenpitoa!
Ylitimme useita pikkupuroja ja yhden vähän isomman joen. Joen ylitettyämme olimme paikassa, mistä lähtee polku Pico de São Tomén huipulle reiluun kahteen kilometriin. Me lähdimme vastakkaiseen suuntaan. Noin tunnin kuluttua autolta lähdön jälkeen edessä oli yksi seudun kahdeksasta tunnelista, joissa kulki kylmää vettä ylhäältä vuorilta. Jos Madeiran turistisaarella kävellään levadojen eli kastelukanavien vieressä, täällä pääsee kävelemään itse kanavassa. Angolar-putouksen saavuttaminen itse asiassa on mahdollista vain laittamalla jalat tuohon polviin saakka ulottuvaan viileään veteen ja taivallettava noin 200 metrin matka pimeässä tunnelissa taskulampun kanssa. Aikoinaan olen Ródoksen Eptá Pigésissä kävellyt vastaavanlaisen tunnelin päästä päähän, mutta siellä oli kyllä välillä aukkoja katossa, joista pääsi valoa tunneliin. Täällä São Tomélla matkan varrella ei ollut ”hätäpoistumisteitä” eli luonnonvaloa ei ollut saatavilla, minkä lisäksi tunnelissa piti kulkea kumarassa (ainakin jos on yli 180 cm pitkä). Onneksi Kuku varoitteli edeltä lyömästä päätä joihinkin katosta reilusti ulkoneviin kiviin. Tämä tunneli ei todellakaan sovi ahtaanpaikankammosta kärsiville.
Valon jo kajastaessa selvästi edessä päin, näin lepakon lentelevän tunnelissa. Olimme tulleet häiritsemään sitä. Tunnelista selvittyäni näin vasemmalla puolella upean kalliosyvennyksen, minkä perukassa kohisee noin 50 metriä korkea Cascata Angolar. Paikka on vaikeasti saavutettava, minkä lisäksi vesiputous kastelee koko syvennyksen ja tekee kivet liukkaiksi. Liukastuin itsekin, mutten onneksi pahasti. Muutenkin voimani olivat hieman vähissä, en voinut kovin hyvin. Putoukselta on palattava takaisin samaa tunnelia pitkin ja muutenkin samaa reittiä pitkin takaisin autolle.
Röykyttelimme alas hieman eri reittiä. Karmea tämä tie alas pieneen 300 asukkaan Generosan kyläänkin oli ja jäin oksentamaan auton luo, kun muut lähtivät katsomaan vaniljaa, jota tällä plantaasilla tuotetaan. Johan vaniljatankoja näkee K-Supermarketissakin, jos niitä haluaa nähdä! Oksentamista sen sijaan pääsee harjoittamaan harvemmin. Tosin Afrikassa oksennus kyllä yleensä tulee ennemmin tai myöhemmin. Oli kuitenkin jälleen mukava nähdä, että paikalliset jättivät rauhaan, eivätkä olleet kimpussa ahdistelemassa. Sãotomépríncipeläiset ovat todellakin merkillistä sakkia!
Viimeiset sadat metrit pyysin saada kävellä takaisin majapaikkaan, sillä autossa istuminen ei nyt ollut kaikkein mukavinta ajanvietettä. Loppupäivän makasin sängyssäni, enkä kyennyt syömään illallista. Syytän Monte Forten edellistä illallista tai sitten aamiaista pahoinvoinnistani. Myöskään saksalaiset eivät olleet elämänsä kunnossa. Yöllä oli oksennettava uudelleen, mitä ei helpottanut vessanseinälle aina uudelleen ja uudelleen ilmestynyt julmetunkokoinen ja -näköinen hämähäkki. Ötökän koti taisi olla vessan katonrajassa.