26.5.2014
Goréen majapaikkani emäntä lähti viemään tytärtään kouluun mantereelle jo kello 6.45 lähteneellä aamun ensimmäisellä lautalla. Olimme edellisiltana sopineet, että kun lähden, lukitsen portin ja heitän avaimen portin yli. Näin toimin. Olin itsekin poistumassa saarelta jo kello kahdeksan lautalla. Taivas oli pilvessä. Tällä kertaa lautalla oli hyvin väljää. Mukana oli vain muutamia paikallisia sekä ranskalainen koululaisryhmä.
Dakarin satamaan oli saapunut Ziguinchorin ja Dakarin väliä liikennöivä Aline Sitoé Diatta -matkustaja-alus. Oma pikkuinen Beer-lauttamme pysäköitiin tuon suuren aluksen viereen. Nimensä puolesta Beer voisi liikennöidä ennemminkin Helsingin ja Tallinnan välillä. Kun kaikki muut matkustajat painelivat saman tien takseihin, itse istahdin terminaalin eteen toviksi tarkistamaan ilmaisella wifillä eilisillan Suomi-Venäjä-jääkiekkopelin tuloksen. Tuomarit olivat pedanneet Venäjän maailmanmestariksi. En ollut siis menettänyt mitään.
Kävelin taksikuskien luo. Tinkimään. Olin päättänyt mennä Länsi-Afrikan kiertomatkani viimeiseksi yöksi Keur Diame -nimiseen hotelliin Dakarin toiselle laidalle Parcelles Assainiesin kaupunginosaan Yoffin rannan tuntumaan. Väänsin hinnasta kolmen eri kuskin kanssa, kunnes neljäs tuli ja vain haki minut autoonsa. Hän lupasi viedä minut 3000 frangilla (noin 4,6 euroa) Keur Diameen. Mies piti minua automaattisesti amerikkalaisena, koska ranskantaitoni ei ollut erityisen vakuuttava. Kuski heitteli matkan aikana harvoja osaamiaan englannin sanoja. Tai ainakin luulen niiden olleen englantia. Esimerkiksi thank you ääntyi denky. Perillä Parcelles Assainiesissa ajelimme jonkin matkaa monttuista hiekkatietä pitkin. Vasemmalla puolella oli Plage de Yoff eli Yoffin hiekkaranta ja sen takana Atlantti. Rannalla oli lenkkeilijöitä ja poikia potkimassa palloa. Aurinkokin alkoi paistaa.
Tien varressa aamupalaa myynyt nainen kertoi kuljettajalleni, että olemme oikeassa paikassa. Tien toisella puolella oleva rakennus olisi Keur Diame. Taksikuski vaati matkasta lopulta 500 frangia lupaamaansa summaa enemmän, mikä tietenkin vain vahvisti jälleen negatiivista Senegal-kuvaani. Mielelläni antaisin hyvälle taksikuskille pienen juomarahan sovitun summan päälle, mutta kun kuskit eivät tässä maassa anna tällaiseen edes mahdollisuutta. Aina täytyisi olla täsmälleen oikea rahasumma taskussa, jonka voisi antaa, eikä kuskin tarvitsisi antaa vaihtorahaa lainkaan.
Epäilin suuresti rakennuksen olevan jokin muu kuin hotelli Keur Diame, koska mitään hotellista kertovaa kylttiä ei ollut. Lisäksi hotellin metalliportti oli lukossa. Samaan aikaan sisään pyrkinyt mama jyskytti aikansa porttia, kunnes se tultiin avaamaan. Avaamaan tuli matematiikan opettaja, joka vahvisti rakennuksen olevan Keur Diame. Lainasin puhelintani ja opettaja soitti pari puhelua. Sen verran ymmärsin wolofinkielisestä puheesta, että täällä yksi amerikkalainen tarvitsisi huonetta. Puhelun jälkeen opettaja kertoi, ettei rakennuksessa olisi vapaita huoneita, mutta voisin jakaa huoneen hänen kanssaan. Kieltäydyin tarjouksesta, jonka jälkeen yksi vapaa huone olisikin löytynyt. Merinäköala löytyi, mutta muuten tupakankatkuisessa huoneessa oli ainoastaan likainen patja. Hinnaksi kerrottiin 20 000 frangia (noin 30,5 euroa), mikä on posketon hinta moisesta. En halunnut edes tinkiä. Kieltäydyin siis tästäkin ja kerroin vaihtavani paikkaa. Opettaja ei luovuttanut, joten menimme seuraavan rakennuksen eteen, joka oli kuulemma hotelli. Se oli nyt vain suljettu, mutta omistaja tulisi pian paikalle. Tässä vaiheessa annoin opettajalle pienen juomarahan ja lähdin etsimään taksia. Aioin siirtyä N’Gorin kaupunginosaan. Rakennus, johon aamun ensimmäinen taksinkuljettaja oli minut tuonut, ei ollut hotelli Keur Diame, minkä selvitin myöhemmin netistä. Jonkinlainen pitkäaikaisvieraita majoittava talo se luultavasti kuitenkin oli.
Takseja kulki tiuhaan rannan hiekkatiellä. Ensimmäinen taksikuski pyysi liian kovaa hintaa matkasta N’Goriin, eikä ollut halukas tinkimään. Toinen taksikuski ei ymmärtänyt, että halusin N’Gorissa sijaitsevalle hotellille. Esittelemäni kartta oli jotain aivan käsittämätöntä. Kolmas taksikuski oli matkassa uudehkolla Škoda Octavialle ja oli heti valmis viemään minut N’Goriin. Hän osasi lukea karttaakin! Kuljettaja otti oma-aloitteisesti puhelun ensimmäiseen hotelliin. Olin wolofinkielisessä keskustelussa taas amerikkalainen. Kyseisessä hotellissa yllättäen ei ollut tilaa. Sen jälkeen sovimme hinnan, jolla mies lähti kyyditsemään minua Plage N’Gorille eli N’Gorin rannalle, jonka ääressä on muutamia hotelleja. Perillä maksoin sovitun summan ja mies kiitteli kovasti. Kysäisin huvikseni, paljollakohan hän lähtisi käymään Lac Rose -nimisellä järvellä, joka sijaitsee joitain kilometrejä N’Gorista itään. Hinta vaihteli 20 000 ja 40 000 frangin välillä. Emme päässeet sopimukseen, joten hyvästelin kuskin.
Plage N’Gorilla sijaitsevat ainakin hotellit La Madrague, La Brazzérade ja Maison Abaka. Ajattelin majoittua La Brazzéradeen, jossa huoneen piti maksaa yhdeltä yöltä 20 000 frangia (noin 30,5 euroa). Suunnittelin törsääväni viimeisen yön kunniaksi vähän parempaan hotelliin. Hintansa puolesta se olisi ollut matkan kallein. La Brazzéraden edessä odotteli Ali-niminen nuorukainen, joka kertoi hotellin olevan kallis ja että hänen setänsä pitäisi halvempaa hotellia aivan lähellä. Sinne siis! Syvältä N’Gorin kujilta, monen mutkan päästä löytyi Chez Sele -niminen hotelli. Hotellille ei ole minkäänlaisia opasteita, eikä edes ovessa lue mitään hotelliin viittaavaa. Tämä paikka täytyy tietää. Alin setä Sele toivotti minut tervetulleeksi. Huoneen hinta on normaalisti 12 000 frangia, mutta koska pyysin saada pitää huonetta seuraavaan iltaan kello yhdeksään saakka, maksoin huoneesta 15 000 frangia (noin 22,9 euroa). Hotellissa on muutamia huoneita. Minun huoneeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Vessa ja suihku olivat käytävässä. Kaikin puolin hyvin siisti paikka. Annoin kasan pyykkiä tämän perhehotellin siivoojana ja pyykkärinä työskennelleelle naiselle, sillä minulla ei ollut enää puhtaita vaatteita ja lento kotiin olisi jo huomenna! Hän veloitti kasasta 2000 frangia (noin kolme euroa). Saisin pyykit seuraavana aamuna.
Ali tahtoi majoittumisen jälkeen näyttää minulle ruokapaikan. Ensimmäinen paikka rannalla ei tarjonnut ruokaa, joten hän ohjasi minut Katia’s-nimiseen ravintolaan vilkasliikenteisen Route de N’Gorin varteen. Hinnat olivat tyyriinpuoleiset, joten tilasin listan halvimman annoksen eli hampurilaisen. Olinhan koko aamun ollut amerikkalainen! Annoin Alille tippiä tämän avusta kahden euron kolikon, joka oli pyörinyt lompakossani jo kuukauden verran. Kyseessä oli kohtuuttoman suuri juomaraha, mutta menkööt nyt tämän kerran. Ali kertoi lähtevänsä läheiselle N’Gorin saarelle (ransk. Île de N’Gor) ”Coca-Colalle”. Aivan taatusti. Minä puolestani ajattelin lähteä käymään Lac Rose -järvellä.
Kävelin Route de N’Gor -tien varteen, jossa hyppäsin Dakar Dem Dikkin (DDD) minibussiin ja ostin lipun Keur Massarin kylään saakka. Matka halki Kap Verden niemimaan (ransk. Cap-Vert) pohjoisrannikon kesti noin 45 minuuttia ja perillä Keur Massarissa hyppäsin taksiin. Tässä vaiheessa taivas meni jälleen täysin pilveen. Keur Massarista pääsee kyllä linja-autolla perille Lac Roselle saakka, mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Sovimme kuljettajan kanssa, että maksaisin menopaluumatkasta 6000 frangia (noin 9,1 euroa). Kuljettaja lupasi odotella minua järvellä. Järvi oli yllättävän kaukana Keur Massarista, eikä sinne niin vain kävellä, kuten Lonely Planet toteaa. Välissä on kaksi kylääkin!
Perillä Lac Rosessa en ehtinyt vielä nousta taksistakaan, kun jo ensimmäinen yrittäjä oli ikkunassa. Minun pitäisi ehdottomasti palkata opas, koska tämä on alue on valtavan vaarallinen, paljon kriminaaleja. Olisin suuressa vaarassa yksinäni. Kuulostipa lupaavalta paikalta. Opasehdokas oli totisesti järvensä paras mainosmies! En palkannut opasta, vaan lähdin rosvojen armoille yksinäni.
Merenrannan lähellä sijaitseva pienehkö Lac Rose (myös nimellä Lac Retba) tunnetaan veden vaaleanpunaisesta väristä. Kuolleenmeren tavoin järvi on valtavan suolainen, niin että se kelluttaa ihmistä. Lac Rosen veden erikoinen väri puolestaan on suolasta pitävän Dunaliella salina -nimisen levän ansiota. Levä muodostaa auringonvalon ansiosta ympärilleen vaaleanpunaista pigmenttiä, minkä vuoksi järven pitäisi näyttää kauttaaltaan kauniin vaaleanpunaiselta. Taivas oli mennyt puolisen tuntia sitten täysin pilveen, joten järvi oli ruskea! Kävin siitä huolimatta lyhyellä venekierroksella järvellä. Lac Rosen suolapitoisuudesta johtuen veneen pohja oli tasainen. Normaali, kölillä varustettu, vene ei ilmeisesti pysyisi pystyssä. Kierroksen aikana näin kahden miehen nostavan suolaa järvenpohjasta. Järvi oli sillä kohdalla miehiä kaulaan saakka ja enimmilläänkin vain kolme metriä syvä. Takaisin rantaan selvittyäni kävin katsomassa rantaan kasattuja suuria suolakasoja. Veneretken lisäksi järven ympäri olisi voinut kuulemma ratsastaa vaikka hevosella. Lähde: [1]
Suolakasojen läheisyydessä oli matkamuistokoju, jonka yli-innokas nainen tuli lahjoittamaan minulle pienen pussillisen suolaa. Kieltäydyin, koska tullissa sitä tuskin ensimmäisenä suolana pidettäisiin. Nainen vaati minua ottamaan hänestä kuvan. Kieltäydyin taas, koska se olisi johtanut todennäköisesti rahastukseen. Palasin taksille. Kun kuljettajani sai autonsa käyntiin, oli ikkunassa jälleen yksi mies mankumassa rahaa. Hän oli tämän ilmaisen parkkipaikan ”vartija”. Mies kertoi pitäneensä autoamme, parkkipaikan ainoaa, silmällä koko ajan. Niin oli tehnyt kuljettajanikin kyllä. En ”ymmärtänyt” tämän niin kutsutun ”vartijan” puhetta ja kysäisin muina miehinä, että mikä nyt on ongelmana. Kuljettajaa eivät ”vartijan” puheet enää kiinnostaneet, hän laittoi ikkunan kiinni ja lähdimme. Taivas oli edelleen pilvessä. Niagan kylän kohdalla tuulilasiin tuli jopa muutamia vesipisaroita. Perillä Keur Massarissa maksoin taksin ja kuljettaja oli hyvin mielissään. Tämä oli ilmeisesti ollut hyvä keikka. Kättelimme ja lähdin DDD:n bussilla takaisin Dakarin N’Goriin.
Ennen hotellin etsimistä, ostin mangon ja pieniä Turkista tuotuja, sata frangia maksaneita, leivonnaisia. Myyjänainen totesi, ilmeisesti vitsillä, 500 frangin setelini olevan fatigué, väsynyt, ja että se kuuluisi lähinnä roskakoriin. Näytin huvikseni lompakkoani, joka oli aivan tyhjä. Muut paikalla olleet myyjättäret purskahtivat nauruun. Setelini kelpasi lopulta. Ostosten kanssa lähdin etsimään hotelliani, mutta se sai odottaa vielä, kun erään putiikin edessä istuskellut nuorimies huuteli minulle. Pysähdyin juttelemaan. Hän kysyi, olinko Australiasta, koska minulla oli Austria-paita päällä. Hieman mies ihmetteli, kun en ollut Australiasta, enkä edes Itävallasta. Minulla olisi kuulemma pitänyt olla Suomi-paita päällä. Mies osasi englantia, joten hänen kanssaan oli mukava jutella hetkisen. Hän kysyi niin monen muun senegalilaisen tavoin, mitä mieltä olen Senegalista. Vastasin, kuten aina, että onhan teillä täällä ihan hienoja paikkoja, kauniita maisemia. Huvituin mielessäni hieman, kun tämäkin kysyjä lisäsi itse vielä: ”ja mukavia ihmisiä”. Mutisin jotain vastaukseksi. Jotkut ovat ihan mukiinmeneviä tyyppejä, toiset taas eivät. Niin kuin tietysti kaikkialla. Ehkä kohtaamani senegalilaiset olivat vain epätoivoisia, ehkä olimme koko ajan vain eri aaltopituudella. En tiedä. Joka tapauksessa rahastuksen ja huijauksen maku tässä maassa on. Sen huomasin jälleen kohta.
Uusi tuttavuuteni halusi näyttää vähäsen N’Gorin rantaa. Mukaan liittyi miehen veli. Tein taas selväksi, etten halua nyt mitään opastettua kierrosta ja että itse asiassa taidan mennä hotellilleni. Kumpikin korosti, että he eivät missään nimessä haluaisi mitään maksua, kunhan vähän näyttäisivät kotikulmiaan. Kuulemma turistit tavallisesti pysyvät vain N’Gorin hiekkarannan hotellien läheisyydessä, eivätkä vaivaudu tutustumaan itse kylään. Kävelimme rannalla kalastusveneiden seassa aikamme ja kurkkasimme yhteen varastoon, jossa säilytettiin kilpaveneitä. Niillä kilpaillaan kuulemma vain muutaman kerran vuodessa. Sitten kävelimme halki sokkeloisten kujien paikkaan, jonka miehet julistivat olevan Afrikan mantereen läntisin paikka. Sanoin eriävän mielipiteeni. Pointe des Almadies muutaman sadan metrin päässä on oikeasti tuo läntisin piste. Se melkein näkyikin. Tässä ”läntisimmässä pisteessä” huomasin tehneeni aloittelijan virheen, eihän tällaiseksi paisuneesta kierroksesta ilman maksua selviä vaikka mitä oltaisiinkin luvattu.
Kierros jatkui. Kuljimme moskeijan ohi. Moskeijan viereisessä katoksessa kokoontuu jonkinlainen kyläneuvosto. Kaikki asiat päätetään kuulemma siellä. Katoksessa oli ”satoja vuosia vanha” rumpu, jolla N’Gorin asukkaille tiedotetaan erilaisista asioista, kuten vaikkapa jos joku on merellä pulassa. Näin oli tehty vuosisatojen ajan. Tässä vaiheessa alkoivat vihjailut, että minun tulisi lahjoittaa yhteisön lapsille riisiä. Niin tekevät kuulemma kaikki täällä käyvät turistit! Voisin kuulemma jopa tulla syömään sitä yhdessä lasten kanssa. Juuri sopivasti tulimme kaupan kohdalle, josta voisin nyt ostaa riisisäkin. Iso säkki maksaisi 30 000 frangia (noin 45,7 euroa), pienen saisi 15 000 frangilla (noin 22,9 euroa). Totesin miehille, etten ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Osallistun jo yhteisön tukemiseen asumalla keskellä paikallisasutusta sijaitsevassa hotellissa sekä ostavani ruokaa ja juomaa paikallisista kaupoista ja jopa kadunvarresta! Seuraavaksi miehet alkoivat vaatia rahaa itselleen. Niinpä niin. Annoin 500 frangia suosiolla, ainoan setelin, jonka repustani löysin. Se ei ollut miesten mukaan mitään, eikä se ole minustakaan. Viimeiset lompakossani olleet rahat olin kuitenkin sijoittanut hetki sitten hedelmiin ja herkkuihin. Toisaalta nyt mukana oli ollut omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt rannalta kaduille seikkailemaan miesten mukana. Alun perin tarkoituksena oli ollut ”katsella vain vähän rantaa”.
Hotellin löytäminen sokkeloisilta kujilta oli melko helppoa. Oikeassa risteyksessä lukee punaisella ghetto. Ei alue kuitenkaan erityisen ghetolta näyttänyt. Joidenkin talojen katto oli tietysti tullut alas ja muuta pientä ongelmaa oli havaittavissa. Mahdollisesti ne olivat ongelmia vain eurooppalaiselle. Silti esimerkiksi kapeat sokkeloiset kadut, joille myöskään autolla ei ole mitään asiaa, olivat poikkeuksellisen siistissä kunnossa. Ostin kotikatuni päästä, juuri tuon ghetto-tekstin alta iltapalaksi fatayoita. Ne käärittiin arabiankieliseen sanomalehteen.
Viimeinen kokonainen yö Afrikassa kului huonosti nukkuen, sillä uskonnolliselta kuulostava musiikki kaikui naapurustossa aamuyöhön saakka. Vuohet ja kukot aloittivat konserttinsa pian musiikin loppumisen jälkeen aamun sarastaessa. Ei ole mitään niin ikävää ääntelyä kuin kahden vuohen keskustelu! Jälkeenpäin sitäkin kuitenkin kaipaa.