23.5.2014
Päivä Joal-Fadiouthissa! Omassa päässäni Joal-Fadiouthin kaltainen kylä, tai paremminkin pikkukaupunki, voittaa mennen tullen kaikki eläimiä kuhisevat luonnonpuistot. Jo maantiede on mielenkiintoinen: Atlantin ja mangrovesuon välissä sijaitseva Joal-Fadiouth on oikeastaan kahdesta kylästä, Joalista ja Fadiouthista, muodostuva kokonaisuus. Joal sijaitsee mantereella ja on paljon suurempi kuin pieni Fadiouth, joka puolestaan on saari. Fadiouthin saari on yhteydessä Joaliin puisella sillalla, niin kapealla, ettei sitä pitkin mahdu auto kulkemaan. Näin ollen saarella ei ole moottoriajoneuvoja, vaan kaikki kuljetetaan eläinten avustuksella. Tosin saaren kapeille kujille ei auto mahtuisikaan.
Myös kulttuurinen puoli on kunnossa: Joal-Fadiouth on senegalilaisittain kummajainen, sillä siellä asuu suuri määrä kristittyjä. Esimerkiksi Fadiouthin väestöstä noin 90 prosenttia kristittyjä, kun koko maan väestöstä muslimeja on se 90 prosenttia. Joal-Fadiouthin asukkaat ovat hyvin ylpeitä tällaisesta kahden uskontokunnan yhteiselosta, mikä näkyy myös siinä, että niin muslimit kuin kristitytkin haudataan samalle hautausmaalle. Valtaosa ihmisistä asuu Joalissa, samoin palvelut, kuten minun Le Thiouraye -hotellini, ovat suurimmaksi osaksi mantereella.
Hotelli Le Thiourayen huonehintaan kuuluu aamupala, joka tarjoillaan hotellin ravintolassa kunhan henkilökunta ensin herää. Itse olin taas jalkeilla ennen seitsemää, koska ei tänne nukkumaan oltu tultu! Ehdin aamupalaa odotellessani käydä hiekkaisilla lähikujilla harhailemassa. Myös täällä tiet Joalin halki kulkevaa kilometrien pituista pääkatua lukuun ottamatta ovat hiekkaa. Lapset olivat lähdössä koulutielle, muuten oli hiljaista. En toki vielä tiennyt, miten vilkas paikka Joal muutenkaan on.
Aamupalani sain kello kahdeksalta, ja siihen kuului patonkia ja kahvia. Le Thiourayen ravintola sijaitsee terassilla joen rannalla, aivan joessa kiinni, minkä vuoksi kalastajat ja simpukankerääjät joutuvat lähes kahlaamaan ohi kulkiessaan. En tosin ole aivan varma, onko kyseessä joki ollenkaan, vaan ainoastaan laajemman mangrovesuon osa. Kaunis paikka joka tapauksessa. Pöytäseuraksi sain hotellin omistajan, joka tuli kyselemään kuulumisia ja leikkaamaan kynsiään! Jo lähes kuukauden ranskankielisessä Afrikassa pyörineenä ymmärsin aika paljon omistajan puheesta, johon vastailin kykyjeni mukaan joko ralliranskallani tai englanniksi. Ranskaahan en ole koskaan päivääkään opiskellut. Tällä hetkellä Joal-Fadiouthissa oli kuulemma hiljaista, mutta talviaikaan turisteja on enemmän. Enemmänkin voisi silti olla. En kysynyt, onko viisumiuudistus vaikuttanut heihin jotenkin.
Aamupalan jälkeen otin suunnaksi Fadiouthin saaren. En päässyt kuin 500 metriä, kun vanhempi herra, Eugène nimeltään, pysäytti minut. Hän oli polkupyörällä matkalla toiseen suuntaan, mutta halusi nyt viedä minut lyhyelle veneretkelle yhdestä puusta veistetyllä veneellä, piroguella. Suunnilleen ymmärsin, mitä hän kertoi ja varsinkin hinnan ymmärsin. Hän pyysi 7000 frangia eli noin 10,7 euroa. Tinkasin hinnan 4000 frangiin (noin kuusi euroa), sillä minulla ei oikeastikaan ollut liiaksi rahaa. Joal-Fadiouthissa kun ei ole pankkiautomaattia, enkä viitsinyt sellaisen takia ajella Mbouriin ja takaisin. Ei muuta kuin kohti pirogueta sitten! Näkisin kuulemma mangrovepuskaa, kylien mielenkiintoisen hautausmaan ja kävisimme kiertämässä myös itse Fadiouthin saarta.
Kävelimme Fadiouthin saareen vievän sillan juurelle, jossa hyppäsin veneeseen. Vene ei ollut Eugènen oma, vaan hän vuokrasi sen nyt pientä maksua vastaan. Mies ohjasi pirogueta pitkällä, vedenpohjaan asti ulottuvalla, puukepillä. Matkan aikana näki hyvin, kuinka simpukankerääjät olivat toimissaan mangroven reunoilla. Eugène sauvoi veneemme pienen kierroksen jälkeen mangrovekasvillisuuden reunoja pitkin Joal-Fadiouthin hautausmaan mutaiseen, pieniä rapuja vilisevään, rantaan.
Omalla saarellaan mangroven laidassa sijaitseva hautausmaa on erikoinen paikka, sillä samalle alueelle on haudattu niin kristittyjä kuin muslimeitakin. Hautoja myöten koko pieni saari tuntuu olevan paksun simpukankuorikerroksen peitossa. Muslimien hautoja on vähemmän. Ne tunnistaa siitä, että merkiksi on pantu vain metallikyltti, jossa on vainajan nimi sekä yleensä syntymä- ja kuolinajat. Ilmeisesti varakkaammat muslimivainajat ovat tosin saaneet vähän parempia hautoja, kuten metallihäkin hautansa päälle. Eugène osoitteli hautoja ja sanoi ”Allahu akbar” varmistaakseen, että ymmärsin niiden olevan muslimihautoja. Kristittyjen haudat sen sijaan on merkitty valkoisilla risteillä.
Hautausmaalla Eugène halusi antaa osoitteensa minulle, hän asuu Fadiouthin saarella. Eugène oli ensimmäinen ja viimeinen senegalilainen, jonka yhteystiedot sain, enkä nyt laske mukaan parin huijarin puhelinnumeroita senegalilaisen sim-korttini muistissa! Varmaan täytyy Fadiouthiin vähintään joulukortti lähettää! Mauritaniasta ja Gambiasta minulla sen sijaan on läjäpäin uusien tuttavuuksien yhteystietoja ja heillä vastaavasti minun.
Hautausmaalta kävelimme puista siltaa pitkin Fadiouthin saarelle. Saaren mutaisilla rannoilla tepastelevat siat ovat varma merkki siitä, että on saapumassa lähes kokonaan kristittyyn kylään! Muslimeillehan sika on saastainen eläin. Hautausmaan tavoin myös Fadiouthin saaren kujat ovat valkoisten simpukankuorten peitossa. Kuoria on hyödynnetty myös itse talojen rakennusmateriaalina. Sitä en varmaksi tiedä, mistä miljoonat kuoret on saarelle ja hautausmaalle tuotu. Veikkaisin, että niitä on aikojen saatossa vain kerääntynyt, kun ihmiset ovat keränneet simpukoita ravinnoksi mangrovelta. Toimintaa harrastetaan vielä tänäänkin, mistä kertovat ruskeiden simpukankuorten kasat Fadiouthin kujilla.
Eugène johdatti minua saaren kujilla. Kävimme saaren katolilaisessa kirkossa ja kuljimme piskuisen torialueen poikki. Myynnissä oli vihanneksia ja hedelmiä. Kristinuskon voimakkaan läsnäolon huomaa myös katolilaisten pyhimysten ”alttareina” ympäri saarta. Palasimme kierroksen jälkeen veneelle hautausmaan rantaan, josta 63-vuotiaaksi osoittautunut Eugène sauvoi veneen takaisin mantereelle.
Rannassa on ravintola, mutta sen hinnat olivat minun kukkarolleni liikaa, joten ostin vastapäisestä ”ravintolasta” kanasandwichin eli kanasipulisekoituksella täytetyn patongin, johon pienellä lisämaksulla ostin myös keitetyn kananmunan. Jälkiruoaksi ostin eräänlaisen korvapuustin. Menin syömään ne Atlantin puoleiselle hiekkarannalle. Vaan ennen rannalle pääsyä koululaiset olivat jo ehtineet vaatia sanomalehteen käärittyä patonkiani itselleen! Itse ranta oli tyhjä, mutta ei tyhjä roskista.
Halvaksi tulleen ruokailun jälkeen kävin Fadiouthin saarella pikaisesti vielä uudelleen. Ottamassa lisää kuvia. Ostin samalla käynnillä myös mangoja. Saarella oli jonkinlainen kyläkokous menossa, sillä kymmenittäin kylän miesväkeä oli kerääntynyt yhteen. Paluumatkalla, Fadiouthin ja Joalin välisellä puusillalla, kohtasin jo aamulla näkemäni ”oppaan”. Ilmeisesti kyseessä oli astetta virallisempi kuin aamuinen Eugène-herra. Eugène olikin kaikkea muuta kuin virallinen, mutta se ei haitannut. Vaikka olin jo aamulla selittänyt rahatilanteeni, olisi tämä opas silti tahtonut viedä minut katsomaan jotain valtavan suurta apinanleipäpuuta, se olisi very critical. Kieltäydyin ja palasin Joaliin.
Vuorossa oli Joalin koluaminen. Kuljin aluksi hiekkaisia katuja lähellä Atlantin puoleista rantaa kohti pohjoista. Sitten löysin jälleen yhden kalasataman, ehkä viehättävimmän tällä matkalla. Rannalla oli kymmenittäin värikkäästi maalattuja veneitä. Osa veneistä oli saanut Real Madridin ja FC Barcelonan logot kylkiinsä, parissa liehui Yhdysvaltojen lippu. Sain kulkea rauhassa. Kalasatamasta siirryin Joalin halki kulkevan pääkadun varteen ja jatkoin edelleen kohti pohjoista. Senegalin ensimmäinen presidentti Léopold Sédar Senghor syntyi vuonna 1906 Joalissa ja hänen kotitalonsa on Mbind Diogoye -nimisenä museona tätä nykyä. Edellisiltana taksinkuljettaja oli näyttänyt paikan, joten ajattelin käydä katsastamassa paikan. Museo sijaitsee pääkadun varrella ja kävelin varmaan ainakin kolme kilometriä tietä pitkin. Sitten luovutin ja palasin takaisin. Ehkä kävelin ohi. Neuvojahan en suomalaisena kysellyt!
Senegalissa oleskeluni aikana olin havainnut, että vanhemmilta naisilta ei kannata ostaa yhtään mitään. Heidän hintansa ovat pilvissä. Huomasin sen taas, kun aioin ostaa kadunvarren mamalta pari mangoa (niitä meni ihan mahdottomasti!). Aikomukseksi jäi. Mama selitti, että ”näin meillä Senegalissa” tai jotain sinne päin. Jonkun matkan päästä ostin nuorelta mieheltä kilon mangoja samaan hintaan, mitä mama pyysi kahdesta hedelmästä.
Hotellini ravintolasta on kaunis näky mangrovesuolle, jota lähdin seuraavaksi katsomaan. Ravintolasta näkyy myös Samba Diaan ja muihin pikkukyliin johtava hiekkatie, jota pitkin lähdin kulkemaan. Tiellä kulkee puskatakseja näihin pieniin kyliin. Yksi puskataksi ei ollut kunnolla edes päässyt matkaan, kun se oli lauennut tien varteen ja sinne odotettiin nyt taitavaa mekaanikkoa. Kävelin tietä pitkin parisen kilometriä. Muutaman sadan metrin jälkeen autoilijat ovat hylänneet varsinaisen tien sen huonon kunnon vuoksi ja siirtyneet ajamaan tien vieressä. Ajan saatossa tie tulee varmasti siirtymään uudelleenkin, kunhan tämä korvaava tiekin ajetaan pilalle. Tai sateet pilaavat sen.
Kävellessäni tein taas tuttuja huomioita: Senegal tosiaan on kuin Intia, vaikka en ole Intiassa käynytkään, mutta se on roskaisen maineessa. Tämänkin hiekkatien varsi ja mangrovekasvillisuus samalla on kuin kaatopaikka. On lasinsiruja, rikkinäisiä kännykänkuoria, rautalankaa, valtavasti muovipusseja, muuta muoviroskaa. Ja sitten niistä yritetään polttaen eroon. Nytkin tienvarressa savusi jätekasoja. Kaksi kulkukoiraa oli löytänyt ”kaatopaikasta” kotinsa. Luultavasti siellä siis joskus on jotain syötävääkin tarjolla.
Samba Dian hiekkatieltä selvittyäni kiertelin vielä vähän Joalin sivukujia, kun luonnonvaloa riitti vielä hetkiseksi. Kolme poikaa tuli juttelemaan. Yksi heistä oli syntynyt Gambiassa ja osasi englantia. Ylitsevuotava ystävällisyys jotenkin paistoi tästä Gambian-pojasta läpi, mikä vähän laittoi varoituskelloja soimaan. Hän jäi kaipaamaan minua, hänen suurta ystäväänsä, kun sanoin jatkavani matkaa. Lähellä hotelliani kohtasimme uudelleen eli poikaporukka oli seurannut minua. Tässä vaiheessa tämä 13-vuotiaaksi esittäytynyt Gambian-poika tuli tulkkaamaan minulle, kun eräs humalassa ollut setä oli kutsumassa minua seuraavana päivänä Samba Diaan, se olisi upea paikka. Majoitus järjestyisi hänen perheensä luona. Eipä kyllä tullut mieleenkään lähteä tällaisen tyypin matkaan. Kun kännissä ollut mies pistäytyi pikaisesti viereisessä ravintolassa, Gambian-poika selitti minulle, että miestä kiinnosti ainoastaan reppuni sisältö, rahat ja kamera. Mies oli kuulemma hiljattain puukolla uhaten tai jotenkin muuten väkivalloin päästänyt jonkun turistin omaisuudestaan, kun tämä valkonaama oli erehtynyt lähtemään miehen kanssa Samba Diaan. Uskoo ken tahtoo.
Samba Dian mies luovutti. Gambian-poika valisti minua, että Joal-Fadiouth on hyvin vaarallinen. Samoin koko Senegal on very, very dangerous. Ei kannattaisi liikkua missään. Kerroin, että itse olin kyllä kokenut koko maan hyvinkin turvalliseksi. Kerroin, että vain Dakarissa taksissa istuessani reppuun oltiin tunkemassa kättä. Gambian-poika käänsi keskusteluamme kahdelle muulle pojalle. Hekin olivat korkeintaan 15-vuotiaita. Yhden pojan paidassa luki osuvasti DANEgerous. Jonkun tanskalaisen firman paita? Jutellessamme juuri tämä DANEgerous-tyyppi kävi vaivihkaa takanani katsomassa, ikään kuin, voisiko reppuni sisältöön jotenkin päästä käsiksi. No eihän sinne pääse, kun ostin reissua varten repun, jonne pääsee vain selkäpuolelta. Poika kyseli hotelliani, mutta kerroin vain, että se on tässä sadan metrin päässä. Se aiheutti kiivaan keskustelun poikien kesken. Gambian-poika ehdotti seuraavaksi, että nyt lähtisin heidän matkaansa. Kun en kerran Samba Diaankaan lähtenyt, en lähtenyt poikien matkaankaan! Koplan puhemies oli ainoa rosvonoloinen, kaksi muuta sen sijaan eivät vaikuttaneet mitenkään kriminaaleilta. Jotain mätää tässä touhussa kuitenkin oli!
Vein kuitenkin omaisuuteni hotellille, otin vain 2000 frangia (kolme euroa) taskuun ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Eilisillan Nokia-mies tunnisti minut ja huuteli tien toiselta puolelta Finland, Finland! Ruokapaikka löytyi läheltä. Ei mikään hieno turistiravintola, vaan tavallisen kansan ravintola, jossa ovena oli rispaantunut verho ja pöydät liian matalia. Tai tuolit liian korkeita. Juuri sopiva minulle! Ranskalaiset ja kanakastike oli päivän annos. Oikein hyvää ja halpaa.
Paluumatkalla päädyin vielä hotellin naapuriin minttuteelle. Naapurissa tuntui asuvan koko suku tai ainakin melkein. Talossa asui Jules kahden veljensä kanssa sekä nainen, joka oli miesten sisko tai jonkun vaimo. Lisäksi seassa pyöri lapsia. Jules oli kalastaja, mutta osasi silti jostain syystä englantia. Ei ollut kuulemma Gambiassakaan asustanut. Toinen veli oli nimeltään Mamadou. Hän oli töissä postissa ja päällään hänellä oli t-paita, jossa oli Senegalin postin toimitusjohtajan Mamadou Thiorin kuva. Mahtaakohan Itellakin tehdä työntekijöilleen toimitusjohtajansa kuvalla varustettuja paitoja. Kolmannen veljen nimeä en osaa kirjoittaa.
Jules ihmetteli, miksei minulla ollut vielä senegalilaista tyttöystävää. Nyt mentäisiin hankkimaan. Kuulemma täällä saisi kaksi sillä hinnalla, millä Euroopassa vain yhden! Kerroin mahdollisimman hienovaraisesti, ettei minulla ollut tarpeeksi rahaa, sillä Joal-Fadiouthissa ei ole sitä pankkiautomaattia ja että olin etsimässä mieluummin eurooppalaista tyttöystävää, sillä täältä Afrikasta naisen ”kotiuttaminen” olisi hyvin vaikeaa. Jules totesi, etten taida pitää senegalilaisista. Noh, ei illanvietto siihen loppunut. Katselimme valokuvia ja joimme lisää minttuteetä. Jules olisi tahtonut välttämättä ostaa neljä vuotta vanhan Nokian puhelimeni, siitäkin huolimatta, ettei ranskaa ole valittavissa kieleksi. Pohjoismaisten kielten lisäksi tarjolla oli ainoastaan englanti. Senegalissa peruspuhelin maksaa kuulemma 10 000-15 000 frangia eli noin 15-22 euroa. Vielä ennen kuin pääsin nukkumaan hotellilleni, pyysi Jules tietenkin rahaa. Annoin 500 frangin setelin (0,75 euroa), että hän sai ostettua tupakka-askin. Sekin on täällä siis aika edullista.
