Popenguine ja sen jylhä rantatörmä

24.5.2014

Karistin Joal-Fadiouthin pölyt jaloistani aamupalan jälkeen. Taksin puskataksiasemalle sain helposti ja hintaa matkalle tuli sata frangia (0,15 euroa). Pieni hinta johtui siitä, että taksi täyttyi matkan varrella. Julkinen liikenne hoidetaan täälläkin kätevästi pääkatua edestakaisin ajelevilla yksityisautoilla, jotka ottavat ja jättävät matkustajia heidän haluamiinsa paikkoihin.

Joal-Fadiouthin puskataksiasemalta olisi päässyt sept-placella suoraan Dakariinkin, mutta en halunnut vielä palata sinne, vaan ostin paikan Mbouriin menevästä sept-placesta. Vajaan tunnin kuluttua saavuimme Mbouriin, jossa ajattelin käydä pankkiautomaatilla ja jatkaa sen jälkeen mahdollisesti matkaa läheiseen Popenguinen kylään. Pankkiautomaatti löytyi vastapäätä asemaa. Kokeilin huvikseni Visa Electronin toimivuutta ja sehän toimi! Ja toimi muuten Gambiassakin. Muuten nostin rahaa oikealla Visalla.

Palasin puskataksiasemalle, sillä Mbour ei nyt vain innostanut. Halusin pienempään paikkaan. Asemalla sain tietää, että sept-placet Popenguineen olisivat tältä päivältä jo menneet, eikä olisi muuta mahdollisuutta kuin maksaa 8000 frangia (noin 12 euroa) yksityistaksikyydistä. En suostunut uskomaan taksikuskien puheita, sillä senegalilaiset jos jotkut ovat liikkuvaista kansaa. Pakkohan täältä on jollain päästä. Ja niin pääsikin, sillä pian minibussin, ndiaga ndiayen, rahastaja tuli kyselemään, mihin haluaisin päästä. Hän kertoi, että joutuisin vaihtamaan minibussia Sindiassa. Ndiaga ndiaye täyttyi puolessa tunnissa ja noin puolen tunnin matkasta maksoin 300 frangia (0,45 euroa). Mitään matkalaukkumaksuja ei tällä kertaa peritty. Sindiassa vaihdoin minibussia, jollainen odotti tien toisella puolella ja lähti pian, vaikkei ollutkaan täynnä. Tällä kertaa noin 20 minuutin matkasta Popenguineen maksoin 200 frangia (0,3 euroa). Myöskään tämän minibussin rahastajapoika ei veloittanut rinkastani mitään.

Olin jo ennen matkalle lähtöä päättänyt, että Popenguinessa on käytävä, sillä halusin nähdä kylän tuntumassa kohoavan korkean rantatörmän, Cap de Nazin. Juuri Cap de Nazin kaltaiset törmät kun ovat Länsi-Afrikassa harvinaisia. Lisäksi rantatörmällä on jonkinlainen luonnonsuojelualue ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita.

Perillä Popenguinessa minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mistä löytäisin jonkin majapaikan. Kylän keskusaukiolla on suuri hotelli, jonka metalliportti oli lukossa, eikä jyskytyksestänikään huolimatta kukaan tullut avaamaan. Ohi kulkenut mies epäili, että hotelli saattaisi olla suljettu, minkä jälkeen hän neuvoi, mistä suunnasta löytäisin majoitusta. Toinen avulias senegalilaismies otti asiakseen järjestää minulle majapaikan, soitti pari puhelua, minkä jälkeen kävelimme puolen kilometrin matkan. Sieltä löytyi kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen paikka oli ilmeisesti rastafarien pitämä ja siellä oli tarjolla 15 000 frangia maksaneita isoja huoneistoja. Toinen hotelli, Balafon, sijaitsee vastapäätä tätä rastahotellia. Päädyin Balafoniin, jossa maksoin yhdeltä yöltä vain kymppitonnin (noin 15 euroa). Maksoin pienen juomarahan oppaalleni, mistä hän yllättyi ja tietenkin myös ilahtui.

Popenguine on Senegalin mittakaavassa turistirysä, sillä se sijaitsee niin lähellä pääkaupunkia Dakaria. Popenguineen on helppo tulla vaikka vain viikonlopuksi Dakarista. Niin tekee maan presidenttikin, jolla on huvila kylän laitamilla. Turistirysämäisyys oli tiedossa jo etukäteen, mutta en arvannut kylässä oikeasti olevan turisteja näin kesäaikaan. Cap Skirringissä valkoisten turistien laskemiseen ei tarvittu aivan kahdenkaan käden sormia, Joal-Fadiouthissa olin nähnyt valkoisen vain hotellissani, eikä Gambiassakaan toubabeihin pahemmin törmännyt. Popenguinessa heitä nyt oli. Jo ravintolan pöydissä istui neljä valkoista ja baaritiskille itsensä parkkeerasi keski-ikäinen ranskalainen mies. Sitten jostain takapihan pusikoista paikalle pölähti mielenkiintoinen seurue: kolme eurooppalaista, isokokoista ja noin 60-vuotiasta naista hippikuteissaan nuorten lirkuttelevien rastapoikien kanssa. Ensimmäistä kertaa neljään päivään minulla oli nyt pääsy nettiin, koska Balafonissa on wifi. Viestitin Suomeen olevani vanhojen eurooppalaisten hippien hotellissa. Pyysin vielä ravintolan ruokalistaa näytille, mutta siinä hinnat lähtivät 4000 frangista (noin kuusi euroa), mikä on ihan liikaa. Tonnilla syö jo hyvin!

Lähdin siis rannalle mangon, keksipaketin ja vesipullon kanssa. Popenguinen ranta on leveä, pitkä ja siisti. Aallot olivat tänään aika kovat, mutta menin silti uimaan. Vesi tuntui jostain syystä jäiseltä, vaikka tässä muutaman sadan kilometrin matkalla olenkin ollut uimassa Atlantissa jo muutamaan kertaan: Nouakchottissa, Cap Skirringissä ja Gambiassa. Sama kylmä Kanarianvirta kaikkien näiden paikkojen ohi virtaa! Paikallinen mies tuli samaan kohtaan uimaan, vaikka koko ranta oli muuten tyhjä. Ehkä voisimme pelastaa toisemme, jos voimakas merivirtaus pääsisi yllättämään.

Sitten itse Cap de Nazia katsomaan. Aluksi kävelin rantaa pitkin parisen kilometriä törmän ohi. Vastaan tuli kolme eurooppalaista naista paikallisten rastapoikien kanssa. Guéréon kylässä käännyin takaisin päin, mutta nyt lähdin kiipeämään törmää ylöspäin. Päälle johtaa mutkainen polku, joka ei aina ole kovin selkeästi näkyvillä. Jotain vuohipolkuja? Siellä täällä on ruskeaksi kuivuneita pensaita, jotka taatusti sadekaudella ja sen jälkeen ovat vihreitä. Samoin heinikko oli ruskistunut kuivan kauden aikana. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että mahtaako täällä olla käärmeitä. Cap de Nazin huipulla on tiheämpää pensaikkoa, mutta myös upeat maisemat joka suuntaan. Törmän päällä on myös bunkkeri, ilmeisesti siis toisen maailmansodan aikainen.

Kun lähdin laskeutumaan Popenguinen puoleista rinnettä alas, sain ranskankielisen tekstiviestin, jossa kysyttiin kumpi on maailman pienin itsenäinen valtio, 1. Vatikaani vai 2. Eritrea. Vastaus pyydettiin lähettämään numeroon 1616. Mahtoiko olla senegalilaisen Orange-operaattorini lähettämä. Joka tapauksessa ihmettelin suuresti.

Myöhemmin luin, että Popenguinen luonnonsuojelualueelle olisi tuhannen frangin pääsymaksu, eikä törmän päälle kannattaisi lähteä kaahimaan ilman opasta, sillä ”polut eivät aina ole kovin selkeitä”. Mielestäni tälle retkelle ei oppaita tarvitse, kunhan varoo putoamasta alas törmältä. Polut ovat riittävän hyvin näkyvissä, eikä tässä missään umpimetsässä rämmitä, vaan ihan avonaisella paikalla. Näkyvyyttä riittää melkein Vatikaaniin ja Eritreaan asti!

Rinteiltä ehjänä selvittyäni palasin hotellilleni, jonka ravintola oli tyhjentynyt. Aikani yritin saada Suomi-Yhdysvallat-jääkiekko-ottelua kuuluviin Radio Novalta, mutta en onnistunut. Samaan aikaan neljän nuoren amerikkalaisen porukka lähti hotellilta ison viskilaatikon kanssa jonnekin. Matkaan lähdettiin isolla valkoisella amerikkalaisella lava-autolla. Jotain vapaalle vaihtaneita vapaaehtoistyöntekijöitäkö? Itse lähdin kävellen etsimään ruokapaikkaa, jollainen löytyi, kunhan jaksoi etsiä. Kebabia ei ollut, mutta sandwich löytyi. Hintaan tuhat frangia (1,5 euroa).

Musta madonna eli mustaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi lähetyssaarnaajille aikoinaan Popenguinen luonnonsuojelualueella eli siellä rantatörmällä, jolta olin tulossa. Tämän vuoksi kylästä on tullut huomattava pyhiinvaelluskohde katolilaisten keskuudessa. Vuosittain touko-kesäkuussa senegalilaiset, samoin kuin naapurimaiden kristityt tapaavat suunnistaa paikkakunnalle. Siitäkin huolimatta, että Popenguine on muun Senegalin tavoin muslimienemmistöinen, ei keskustassa liikkuessaan huomaa muuta kuin katolilaisuuden vaikutuksen. Kylässä on kaunis katolilainen kirkko sekä kaikkialla viittoja ”grotte”-nimiseen paikkaan. Grottessa on suuri Neitsyt Marian alttari sekä useita pienempiä muiden pyhimysten alttareita, joilla katolilaiset tapaavat käydä rukoilemassa. Itse kuvasin kirkon ja käväisin myös grottessa. Sinne saapui samaan aikaan paikallinen isä pienen tyttärensä kanssa rukoilemaan. Lähde: [1]

Hotellillani mauritanialainen kauppias, Sidi nimeltään, halusi esitellä helyjään minulle, vaikken ollutkaan kiinnostunut. Myynnissä oli juurikin samoja koruja kuin Mauritanian pääkaupungin Nouakchottin Marché Capitalella, jolla olin juuri vähän aikaa sitten vieraillut. Kun koruja katsoi tarkemmin, huomasi monen niistä olevan muovia. Nouakchottissa vastaavat olivat sentään olleet vielä eebenpuuta. Sidi itsekin myönsi niiden olevan muovia. En ostanut mitään, vaikka olisin saanut Mauritanian-kävijänä kunnon alennuksenkin kuulemma. Mauritanian ouguijatkin olisivat kelvanneet, sillä Sidi oli pian lähdössä käymään kotonaan. Oli kuitenkin hauska vaihtaa muutama sana hassaniyaksi pitkästä aikaa!

Sen sijaan ostin hotellin läpi kulkeneilta mamoilta pussillisen fataya-nimisiä pieniä uppopaistettuja piiraita, paitsi että piiras lienee kylläkin väärä nimi näille. Fatayoiden sisällä oli ainakin kalaa. Sain lisäksi kaani-nimistä vahvaa tomaatti-sipuli-kastiketta, joihin fatayoita kuuluu dipata. Menin syömään ne rannalle. En ehtinyt kovin montaa syödä, kun jo taas yksi juoppo istahti viereen. Mies esittäytyi juhlallisesti rannan johtajaksi! Ei hän sentään mitään pääsymaksua alkanut periä, mutta fatayani olisivat kelvanneet. Mies kertoi, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. Tuli vain mieleen, että viinaan kyllä oli ollut varaa. Hotellillani oli palatessani alkanut illalliskattaus. ”Vanhat eurooppalaiset hipit” olivat löytäneet normaalit vaatteensa jostain ja tulleet illallistamaan. Tällä kertaa rastapoikia ei näkynyt.