12.-13.5.2014
Saavuin jo hyvissä ajoin iltapäivällä Saint-Louisin kaupunkiin. Matka Rossosta, Senegalin ja Mauritanian rajalta, oli hetkessä ohi. Kaupunkiin saavuttuani otin taksin Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan. Taksia ajoi mies, jolla oli viisivuotias tytär apukuskin penkillä seuranaan. Perillä majatalossa herra nimeltä Amadou otti minut vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Tilaa oli, joten hän alkoi esitellä majoitusvaihtoehtoja. Tarjolla on omilla vessoilla ja suihkuilla varustettuja huoneita, huoneita jaetuilla saniteettitiloilla sekä molemmille sukupuolille tarkoitettu makuusali, jossa oli kymmenisen sänkyä. Kaikki tyhjiä. Päätin majoittua makuusaliin kahdeksi yöksi. Yksi yö maksoi 5000 tai 6000 frangia eli noin 7,6-9,1 euroa. Majoittumisen jälkeen jalkauduin kaupungin kaduille.
Saint-Louis on noin 170 000 asukkaan kaupunki Senegalin pohjoisosassa lähellä Mauritanian rajaa. Kaupunki on maantieteellisesti hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Senegaljoen suistossa ja kaupungin historiallinen keskusta pitkässä mutta kapeassa Saint-Louisin saaressa (Île de N’Dar) keskellä jokea. Keskustasaaren lisäksi kaupunki on levittäytynyt joen molemmille rannoille. Kaupungin länsiosa sijaitsee pitkällä Langue de Barbarien niemimaalla. Vaikka keskusta sijaitsee joessa olevassa saaressa, on Atlantin rantaan vain noin kilometrin verran matkaa.
Kaupungin historia ulottuu 1600-luvulle, tarkemmin vuoteen 1659, jolloin ranskalaiset kolonialistit perustivat sen. Siirtomaaherrat alkoivat käyttää Saint-Louisin saarta tukikohtanaan etsiessään alueelta orjia. Muita paikkakunnan kautta kulkeneita kauppatavaroita olivat muun muassa kulta, nahka ja arabikumi. Saint-Louisin saari alkoi muuttua kaupunkimaisemmaksi 1800-luvun puolivälistä lähtien ja nykyisin se onkin päästä päähän täynnä kauniita siirtomaahenkisiä rakennuksia. Vuosisadan lopussa saari yhdistettiin mantereeseen sillalla, joka alun perin oli kuulemma tarkoitettu ylittämään Tonavan, mutta ei kelvannutkaan sinne. Silta sai nimen paikallisen kuvernööri Faidherben mukaan. Saint-Louisin merkitys kasvoi entisestään, kun siitä tuli Ranskan Länsi-Afrikan pääkaupunki eli toisin sanoen sieltä hallittiin suurinta osaa Länsi-Afrikasta. Dakar sai koko siirtomaa-alueen pääkaupungin aseman vuonna 1902, mutta Saint-Louis sai sentään toimia vuodesta 1872 aina vuoteen 1957 saakka Senegalin ja Mauritanian alueet käsittävän siirtokunnan pääkaupunkina. Tämänkin pääkaupunkiaseman menetyksen johdosta Saint-Louisin merkitys alkoi vähentyä. Nykyisin Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Saint-Louisin saari näyttää olevan matkailijoiden ja taiteilijoiden suosiossa. Kaupungissa on jopa suomalaisten perustama Waaw-niminen taiteilijaresidenssi. Tavallinen kansa asuu laitamilla. Lähde: [1]
En päässyt kuin ulos hotellin ovelta, niin aggressiivinen kaupustelu alkoi välittömästi. Aluksi tietenkin pysähdyin kättelemään ja juttelemaan kaikkien kaupustelijoiden kanssa, olihan minulla aikaa. Samoin toimin Mauritaniassa. Kävin jopa parissa putiikissa tutkailemassa matkamuistoja. Täälläkin kaupustelijoilla on tapana antaa mahdolliselle asiakkaalle jokin pieni arvoton lahja, jonka jälkeen lahjottu ei enää kehtaa olla ostamatta mitään. En ottanut lahjuksia, koska tein selväksi, etten tulisi ostamaan mitään. Minulla ei nimittäin ollut rahaa! Kävin nostamassa tukun frangeja, minkä jälkeen aivan hotellini naapurista löytyi kauppamies, jonka kanssa oli mukava jutella ja lopulta tinkiäkin. Hän ei yrittänyt pakkomyydä, mutta toki viritti rihkamarannekorun ranteeseeni. Ostin pienen eebenpuisen naamion, sillä ajattelin sen olevan hyvä muisto Senegalista. Koskaan ei kuitenkaan kannattaisi tehdä ostoksia heti ensimmäisenä päivänä uudessa maassa, sillä myöhemmin paljastui, että Dakarista olisi saanut vastaavan edullisemmin. Kaupustelijoiden lisäksi keskustasaaren kaduilla törmää muihinkin yrittäjiin. Yksi mies on pukeutunut jonkinlaiseen perinteiseen afrikkalaiseen asuun, tulee juttusille ja lopulta ojentaa rahakippoa. Toinen yrittää myydä retkeä läheiseen kansallispuistoon katsomaan gaselleja ja pelikaaneja, mutta kun kerron retken olevan liian kallis ja että mieluummin tutkiskelen kaupunkia, niin saan vastaukseksi tuhahduksia ja olankohautuksia. Kolmas, juovuksissa tai huumepöllyssä oleva, mies alkaa kulkea mukana ja vaatia rahaa, koska hän elää community lifea eli yhdessä muiden nuorukaisten kanssa. Minun pitäisi nyt tukea heitä. Hinnastokin on valmiina: viisituhatta frangia eli reilut seitsemän euroa olisi sopiva summa. Taas kieltäydyin ja vastaukseksi rastapäinen nuorimies kiroaa minut.
Päivä oli ollut pitkä. Painuin takaisin hotellilleni ja menin varhain nukkumaan. Nukkumaan mennessäni halusin jo palata takaisin Mauritaniaan, sillä ensivaikutelmani senegalilaisista ei ollut ollut mitenkään miellyttävä. ”Ilman asukkaitaan kaupunki olisi parempi”, lukee matkapäiväkirjassani tämän päivän kohdalla (päivä oli ensimmäinen Mauritanian Zouérat’sta lähdön jälkeen, jolloin olen jotain merkintöjä paperille tehnyt). Kulttuurishokki?
Aamulla annoin pussillisen pyykkiä Amadoulle, joka tunki ne pesukoneeseen ja veloitti 2000 frangia eli noin kolme euroa. Tämän jälkeen lähdin etsimään aamupalaa. Olisi hotellistakin sellaista saanut, mutta se olisi käsittänyt vain kahvia ja patonkia. Jotain muuta kiitos! Löysin pannukakkuravintolan, crêperien, jonka mukava omistaja sattui paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Hän avasi oven ja kutsui minut syömään. Olin päivän ensimmäinen asiakas tässä kolme kuukautta sitten perustetussa ravintolassa. Tilasin pannukakun omenanpaloilla ja siirapilla sekä juomaksi ananasmehun. Hintaa aamupalalle tuli 1500 frangia eli noin 2,3 euroa. Tietenkin lättyjä olisi voinut syödä enemmänkin, mutta kyllä nytkin jaksoi lähteä kiertelemään Saint-Louisin saarta. Saari oli yksi eniten odottamiani paikkoja tällä matkalla.
Kävellessäni edestakaisin pienen saaren katuja, törmäsin useita kertoja samoihin kaupustelijoihin. Sama pakkomyynti jatkui. Yksi kaupusteli itsetekemiään koruja ja kerrottuani olevani Suomesta, hän esitteli pientä lappua, johon eräs saarella asuva Erkki oli kirjoittanut muutamia sanoja suomeksi. En ostanut herralta mitään ja hän hieman pitkin hampain nieli päätökseni. Sen sijaan kävin ostamassa mehua ja donitseja sekä senegalilaisen Orange-operaattorin sim-kortin puhelimeeni. Soittoaikaa saa ostettua jokaisesta kioskista ja kaupasta sekä useimmista kadunkulmista! Jo edellisenä päivänä kävin tiedustelemassa sim-kortin hintoja, mutta ostotapahtuma kaatui siihen, että minulla olisikin täytynyt olla passi mukana. Kysyinkin, että onko se todella välttämätöntä. Kuulemma henkilöllisyystodistus vaaditaan ehdottomasti, mutta alettuani tehdä lähtöä liikkeestä, näin ei enää olisikaan ollut.
Kaupustelu rauhoittui päästyäni hieman syrjemmälle ydinkeskustasta. Kävelin aluksi saaren pohjoispäähän, jonka jälkeen palasin hiljakseen länsirantaa pitkin eteläpäähän. Itse Senegaljoki näytti hyvin saastaiselta saaren tuntumassa, mikä ei toki ole ihmekään, kun siinä pestiin eläimiä, käytettiin vessana ja heitettiin roskat. Siitä huolimatta joessa ui pelikaaneja ja siitä kalastettiin. Paikallisia saastaisuus ei ilmeisesti häiritse, eikä oikeastaan minuakaan. Kyllä näkyyn tottuu. Joenrannassa oli pitkä rivi kalastajaveneitä. Lisää veneitä löytyy kivenheiton päästä, Atlantin rannalla sijaitsevasta Guet N’Darista. Siitä lisää omassa jutussaan.
Lounaaksi tilasin keskustan ravintolassa crevettes à la Saint-Louisienne -nimisen annoksen. Ja koska lihavartaita tarkoittava ”brochettes” on samantyylinen sana, ajattelin saavani jotain lihaa! Harvemmin tilaan sokkona, mutta nyt olin sillä tuulella. Annos paljastuikin paikalliseen tapaan valmistetuiksi katkaravuiksi, enkä oikeastaan edes pidä katkaravuista. Tämä annos oli kuitenkin maukas.
Illallisella kävin Teranga-nimisessä ravintolassa. Meno oli hyvin afrikkalaista. Toki sisään päästyäni sain ruokalistan, mutta itse tilauksen vastaanottaminen vei ainakin puolisen tuntia, mutta eipä minulla kiire ollutkaan. Ravintolan keittiöstä kuului möykkää, sillä siellä oli vähintään koko suku tai muuten vain paljon ihmisiä. Pieniä lapsiakin. Mahtaako kyseessä olla perheyritys. Jossain vaiheessa koitti muslimien rukoushetken vuoro ja tilauksen vastaanottaminen venyi edelleen. Lopulta sain tilattua ja annoskin tuli melko nopeasti. Tilasin lisäksi bissap-nimistä punaisten hibiskusten kuivatuista kukista tehtyä juomaa, jossa on jäähilettä mukana. Aivan täydellistä.
Terangan kokki istahti aterioinnin jälkeen salin puolelle ja juttelimme pitkään. Mies osasi yllättävän hyvin englantia, mitä hän itse tosin piti riittämättömänä ja pahoitteli toistuvasti. Lisäsimme ranskaa sekaan ja sitten hän paljastui fulbeksikin. Mainiota! Pääsin esittelemään hänen äidinkielensä laajaa sanavarastoani. Hän oli puhelias tyyppi, mutta toisaalta kukapa Afrikassa ei olisi! Keskustelu polveili aiheesta toiseen. Hän oli harras muslimi, minkä saattoi huomata myös ulkonäöstä. Näin jo hieman vanhemmalla iällä hän kertoi keskittyvänsä Koraanin lukemiseen. Nuorempana hän oli tanssinut ja laulanutkin, kuten kuka tahansa muukin tässä osassa maailmaa. Tanssi ja laulu eivät kuulemma kuitenkaan ole hyväksi muslimille. Sentään lapsille hän moiset paheet suo. Hän otti esiin tuoreen viisumipakon ja kertoi kuinka se ei todellakaan ole hyväksi tälle maalle. Hintakin on kuulemma liian korkea. Mies oli jo ehtinyt havaita matkailijoiden määrän vähentyneen. Tämä taas johti keskustelun matkailuun, sillä se on tärkeä elinkeino Saint-Louisissa. Itsekin olin nähnyt espanjalaisen ja aasialaisen turistiryhmän kaupungilla. Muutenkin valkoihoisia on katukuvassa yllättävänkin paljon. Kokki vitsaili kiinalaisista matkailijoista. Hänen mukaansa he saavat kulkea kaupungissa rauhassa, sillä kaupustelijat muka pelkäävät heitä. Ovathan he kaikki samanlaisia kuin Bruce Lee! Kokki totesi myös kaikkien kiinalaisten näyttävän samalta, mikä tekee kiinalaisesta jalkapallo-ottelusta erikoislaatuisen. Nimittäin punaisen kortin saanut pelaaja voi palata kentälle vaihdettuaan vain toisen pelipaidan. Voin täysin yhtyä kokin mietteisiin tästä samannäköisyydestä. Länsimaalainen ei myöskään erota mustien afrikkalaisten kasvoja toisistaan, minkä olin jo tässä vaiheessa huomannut monta kertaa. Olin aiemmin pannut merkille myös, että arabitaustaiset maurit ovat kaikki samannäköisiä, vaikkakin jo huomattavan paljon eurooppalaispiirteisiä. Niin kuin arabit tapaavat olla.
Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Tätäkään yötä en saanut nukkua yksinäni suuressa dormissa, vaan salissa oli myös ranskalainen reppureissaajarouva sekä jo edellisenä yönä saapunut arabimies. Toinen mies ilmaantui paikalle aamuyöstä.
Aamulla lähtisin sitten Dakariin.
