27.-28.5.2014

Viimeiselle päivälle oli kasautunut vielä muutamassa paikassa vierailu. Samoin jotain tuliaisia oli tarkoitus ostaa. Aloitin päiväni kuitenkin etsimällä wifiä. Plage N’Gorin kahdesta hotellista sellaisen löysin, kun kävelin edestakaisin rannalla. Ne eivät kuitenkaan olleet avoimia, joten päädyin lopulta eilen tutuksi tulleeseen Katia’s-ravintolaan. Sitä oltiin vasta availemassa. Söin aamupalan ja yritin tehdä lähtöselvityksen yöllä lähtevälle Vuelingin Barcelonan-lennolleni. Dakarista lähtevät lennot eivät olleet kuitenkaan itse lähtöselvitettävissä.

Route de N’Gorin aamuliikennettä.
N’Gorin katunäkymää: ei täältä päässytkään oikaisemaan Pointe des Almadiesiin!
Dakarin hienostokaupunginosa Les Almadiesiin saapumassa.

Aamupalan jälkeen kävin hotellillani katsomassa, josko saisin pyykkini takaisin. Henkilökuntaa ei näkynyt, kai nukkuivat vielä. Lähdin siis kävellen kohti Afrikan mantereen läntisintä pistettä, Pointe des Almadiesia. Linnuntietä sinne olisi ollut hotelliltani ehkä noin 1,5 kilometrin matka, eikä matka kävellenkään kovin paljon pidempi ollut. Tosin, kun ilman karttaan katsomista lähdin liikkeelle, matkasta tuli hieman pidempi. Se ei haitannut, sillä löysin kotikylästäni N’Gorista uusia kulmia. Matkapuhelinoperaattori Tigon pakettiauto ajoi kadulla edestakaisin soittaen afrikkalaista musiikkia niin kovaa kuin katolla olevista kaiuttimista vain ääntä lähti. Suomessa vastaava toiminta saisi ihmiset soittamaan poliisin paikalle.

Palailin takaisin isolle tielle, Route de N’Gorille, jota pitkin kävelin Route des Almadies -kadun risteykseen. Jo tässä vaiheessa katukuva oli muuttunut täysin normaalista Dakarista. Olin saapunut hienostokaupunginosa Les Almadiesiin. On merkkiliikkeitä, parempia ravintoloita, yökerhoja, parempia autoja, jopa limusiineja, sekä vauraannäköisiä ihmisiä. Les Almadiesin kaupunginosan halki kulkevan Route des Almadiesin varrella on lisäksi kansainvälisten järjestöjen toimistoja, hienoja huviloita, joiden takana todennäköisesti yksityisrantoja sekä suurlähetystöjä. Yhdysvalloilla on Route des Almadiesin varrella vähän ennen Pointe des Almadiesia upea lähetystörakennus, jonka edessä vartoi joukko, todennäköisesti viisumipäätöstä odottelevia, senegalilaisia. Britannian Gambian-lähetystössä oli odottelijoille oikein oma katettu istuskelualue, mutta täällä viisumiaan odottelevat seisoskelivat puiden alla tienpenkalla.

Route des Almadies kulkee Afrikan mantereen läntisimpään pisteeseen.
Siellä noin kolmen sadan metrin päässä se Afrikan mantereen läntisin piste on! Köyhän saavutettamattomissa. Yhtä harva varmaan pääsee käymään mantereen itäisimmässä kolkassa, joka on Somalian alueella.
Karikkoa ja majakka Plage de la Pointe des Almadiesin edustalla.

Pointe des Almadies on suureksi osaksi luksushotellien valtaama. Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastapäätä on Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantava hotelli King Fahd Palace. Afrikan mantereen läntisimmän pisteen on puolestaan vallannut Hôtel des Almadies, luksusta niin ikään. Jo etukäteen tiedossani oli, ettei minulla olisi tuonne läntisimpään pisteeseen mitään asiaa. Se kun kuuluu tuon edellä mainitun hotellin yksityisrantaan, joka on nimeltään Plage Privee du Club Med. Noin kolmen sadan metrin päähän, Plage de la Pointe des Almadies -rannalle kuitenkin pääsin. Aikani tiirailin tuota läntisintä paikkaa, kunnes eräs matkamuistomyyjä tuli houkuttelemaan kauppaansa. Poljin hintoja ja sain tehtyä tuliaisostoksia.

Kun Pointe des Almadies oli nähty, kysäisin King Fahd Palacen edessä vartoneelta taksikuskilta hintaa Afrikkalainen renessanssi -monumentille. Tarjosin 800 frangia (noin 1,2 euroa), sillä sen verran minulla oli taskussa. Kuljettaja suostui summaan ja lähdimme matkaan. Ouakamin kaupunginosassa, toisen Deux Mamelles -kukkulan päällä sijaitseva Afrikkalainen renessanssi on 49 metriä korkea (kaksi metriä korkeampi kuin New Yorkin Vapaudenpatsas) neuvostohenkinen patsas. Monumentti on suurin patsas entisen Neuvostoliiton ja Aasian ulkopuolella. Afrikkalainen renessanssi on Senegalin edellisen presidentin Abdoulaye Waden idea, senegalilaisen Pierre Goudiabyn suunnittelema ja pohjoiskorealaisten rakentama. Patsas maksoi 27 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, ja se paljastettiin vuonna 2010, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Ranskan siirtomaavallan päättymisestä. Patsasta on kritisoitu voimakkaasti. Miljoonille olisi taatusti ollut muutakin käyttöä. Entä miksi patsas rakennettiin pohjoiskorealaisella työvoimalla? Miksi patsas on kovin eurooppalaishenkinen? Patsaan naisellakin sääri vilahtaa, vaikka Senegal on muslimienemmistöinen maa. Presidentti Waden ajatuksena oli tehdä Afrikkalaisesta renessanssista turistipyydys. En tiedä, miten on käynyt, mutta uskoisin patsaan vetävän kävijöitä. Vetäähän Pariisin Eiffel-torni, Tuurin Onnenkenkä ja Casablancan Hassan II:n moskeijakin ihmisiä puoleensa. Miksei siis Senegalkin saisi rakentaa itselleen vetonaulan!

Afrikkalainen renessanssi koko komeudessaan.
Afrikka katsoo nykyisin tulevaisuuteen ja länteen.

Onhan monumentti vaikuttava ilmestys! Patsaan jalustalle on pitkät leveät portaat. Jalustalla on vessat sekä lipunmyynti, sillä patsaan huipulle on nimittäin mahdollista nousta hissillä. Ei-afrikkalaiselta aikuiselta sisäänpääsy on 6500 frangia (noin 9,9 euroa), ei-afrikkalainen lapsi pääsee puoleen hintaan. Afrikkalainen aikuinen maksaa sisäänpääsystään ainoastaan tonnin (noin 1,5 euroa). Patsaan jalustalla hiippaillut lipunmyyjä kauppasi minulle aluksi aikuisten lippua, mutta kun kerroin sen olevan aivan liian kallis ja kierteleväni vain tässä patsaan jalustalla (jonne ei lippua tarvita), kauppasi hän minulle pian lasten lippua. Kerroin senkin olevan vielä turhan kallis. En siis käynyt huipulla, vaan tyydyin näkymiin monumentin juurelta. Lipputuloista 35 prosenttia menee ilmeisesti ex-presidentti Waden tilille. Olihan hän idean isä! Lähteet: [1] & [2]

Näkymä Ouakamin kaupunginosaan. Taustalla Yoffin kaupunginosassa sijaitseva Dakarin lentoasema.
Näkymä Afrikkalainen renessanssi -monumentin jalustalta kohti luodetta. Etualalla ensimmäisenä monumentin parkkipaikka, vasemmalla kohoaa toinen Deux Mamelles -kukkuloista ja sen päällä on Mamelles’n majakka. Pointe des Almadies näkyy kauimmaisena horisontissa.
Ouakamin kaupunginosa toiseen suuntaan.

Jalustalta on hyvät näkymät Dakarin lentoasemalle, joka on jäänyt mottiin kaupungin sisään. Samoin ylhäältä on näkymä Pointe des Almadiesiin ja kotikaupunginosaani N’Goriin. Palasin muutaman kilometrin matkan monumentilta hotellilleni kävellen. Matkan varrella myytiin muun muassa hunajaa Casamancesta, mutta yhden purkin hinta olisi ollut kova Suomessakin. Perillä N’Gorissa painelin suorinta tietä rannalle, ostin 500 frangia maksaneen venelipun piskuiselle N’Gorin saarelle ja pian olimme jo menossa. Kaikilla matkustajilla oli jopa pelastusliivi. Mantereelta saareen olisi voinut kuulemma myös uida, sillä välimatkaa on vain noin 400 metriä.

N’Gorin saaren kiertää hetkessä, sillä saari on alle puoli kilometriä pitkä ja leveyttäkin löytyy parhaimmillaan hädin tuskin 300 metriä. Saarella on pienestä koostaan huolimatta sotilastukikohta, minkä lisäksi sinne on pesiytynyt hyväinen määrä taiteilijoita, joista yhden galleriassa jopa vierailin. Komeita mosaiikkitöitä. Eikä tässä vielä kaikki: saarella on myös jonkinlainen surffipaikka ja kuin todisteena paikan olemassaolosta, kolme espanjaa puhuvaa surffaajamiestä tepasteli rannalla. Mantereen ja saaren välillä ei voi surffata, mutta saaren toisella puolella näkyi olevan hyviä aaltoja.

Saarella on pari hiekkarantaa, joista itäisimmälle suunnistin seuraavaksi. Ajattelin syödä siellä. Ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni Alihan se siellä oli tuhannen kännissä toivottamassa minua tervetulleeksi. Menin hänen sukulaisensa pitämään rantaravintolaan ja tilasin kalan, joka oli oikein erinomainen. Ali istahti jossain vaiheessa pöytään juttelemaan. Hän kertoi asuvansa oikeasti Kaliforniassa, olevansa Bob Marleyn small uncle ja tarvitsevansa rahaa, jota en tietenkään tahtonut antaa, koska olin jo eilen antanut. Muuten minulla ei olisi illalla varaa ajaa taksilla lentoasemalle! Ehdotin sitten Alille, etteikö Bob Marleylta voisi kysäistä pientä rahallista avustusta. Ali olisi tahtonut olutta ja tupakkaa, minkä vuoksi teimme vaihtokaupan. Annoin Alille kahden euron kolikon ja Ali antoi minulle pantiksi kännykkänsä. Hän kertoi käyvänsä ostamassa pari tupakkaa ja tuovansa loput rahat takaisin. Loppujen lopuksi mies ei sitten käynytkään ostamassa. Sain kolikkoni takaisin ja hän puhelimensa. Monenlaista kaupustelijaa kävi pöydässäni tai paremminkin pöydässämme, sillä siinä istui Ali ja pitkään yksi kaupustelijakin. Myös ravintolan gambialaisvahvistus Alpha hääri luonamme. Olisin halunnut ostaa joltain kaupustelijalta mustan Dakar-ralli-paidan, mutta saaren paitakauppiaalta puuttui tuo väri valikoimistaan.

Pienen N’Gorin saaren kujilta. Myös täällä kujat ovat hiekkaa.
Taidetta saaren Atlantin-puoleisella rannalla.
Hiekkaranta mantereen puoleisella rannikolla.

Puhuimme Alphan kanssa matkastani ja siitä kuinka se tänään päättyisi. Kerroin käyneeni Marokossa, Mauritaniassa, Senegalissa ja hänen kotimaassaan Gambiassa. Mies kysyi, mikä oli paras maa. Vastasin rehellisesti ”Mauritania”. Gambia olisi varmaan kiilannut kakkospaikalle. Alphan puheista ymmärsin, että hänkin olisi lähiaikoina lähdössä reissuun. Vain astetta vaarallisemmalle matkalle. Mieli teki Eurooppaan, mutta tuskin se laillisesti kuitenkaan onnistuisi. Hän tiedusteli, miten mustaan mieheen suhtaudutaan Suomessa, onko paljon rasismia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotin miehen tervetulleeksi Suomeen.

Lähdin takaisin mantereelle. Tällä kertaa pelastusliiviä ei riittänyt minulle, eikä läheskään kaikille muillekaan. Sille saattaisi tällä venekyydillä olla toisinaan tarvettakin, kun matkustajat jakautuvat kovin epätasaisesti veneeseen. Aivan varmasti yhteysvene on kaatunut kerran jos toisenkin. Kävin perillä N’Gorin rannalla vielä uimassa. Vesi näytti saastaiselta kelluvine muoviroskineen, mutta samapa tuo, ovathan kaikki muutkin siinä uimassa. Sitten kävin ostamassa sen mustan Dakar-ralli-paidan ja lähdin hotellilleni.

Näkymä N’Gorin kattojen ylle Chez Sele -hotellini kattoterassilta.

Iltapalaksi kävin läheisessä Ali Babassa syömässä pizzan, kun sellaista kerran näiltä nurkilta oli saatavana, tuhlasin loput puheaikani, ostin mamoilta matkaevästä lentokoneeseen ja vetäydyin hotellihuoneeseeni odottamaan lähtöä. Pimeäkin laskeutui. Yhdeksältä illalla luovutin huoneen ja kävelin hotelli Le Brazzéraden eteen tinkimään taksikuskien kanssa. Aloitin 600 frangista, he aloittivat 4000 frangista. Lopulta yksi kuski keskeytti rukoushetkensä ja lupasi viedä minut tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa) lentoasemalle. Ei muuta kuin rukousmatto takapenkille ja menoksi! Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema sijaitsee ihan N’Gorin nurkilla. Annoin perillä kuskille 1500 frangia, mistä hän yllättyi iloisesti.

Sisään lentoasemalle mennään näyttämällä matkalippua. Valkoisella iholla tosin näytti pääsevän sisään ilmankin. Odotin lähtevien terminaalin olevan kaoottisempi, mutta ainakin näin illalla siellä oli kohtalaisesti tilaa. Senegalin jonkun lajin maajoukkue oli lähdössä reissuun. Omaa Barcelonan-lentoani ei lähtevien lentojen näytöllä näkynyt koko iltana, mutta en jaksanut huolestua, sillä tämähän oli Afrikkaa. Vuelingin lento jonnekin oli joka tapauksessa lähdössä, koska lähtöselvitystiskin takana kävi tohina toista tuntia. Lopulta lähtöselvitys avattiin. Tietenkin myös lähtöselvitysjonossa etuiltiin ja niin taisin itsekin tehdä ryntäämällä jonon puolesta välistä avautumassa olevalle tiskille. Rinkkani selvitettiin Helsinkiin saakka. Vaihdoin jäljelle jääneet Länsi-Afrikan frangit euroiksi ja lähdin passintarkastukseen. Kun poistumisleima oli lyöty viisumin päälle, oli vuorossa turvatarkastus. Turvatarkastuksessa jaloissa pyöri kulkukissa!

Tässä vaiheessa kissa on siirtynyt turvatarkastuksesta lähtöä odottelevien matkustajien joukkoon.

Lentoaseman kansainvälinen puoli on tukkoinen, varsinkin kun lentoja on lähdössä useampi kuin yksi. Lähes kaikki saatavana olevat penkit olivat käytössä. Ja se kissakin pyöri penkkien välissä. Terminaalin ilmastointi ei toiminut kunnolla ja sisätilat olivat täynnä hyttysiä. Viimeinen mahdollisuus hankkia malaria! Menin ostamaan vesipulloa terminaalin pienestä ravintolasta. Pullo kävi lopulta kolme kertaa jääkaapissa, kun kysyin hintoja ja että voinko maksaa euroilla. Sain myyjänaiselta tuhahduksia vastauksiksi. Miellyttävää asiakaspalvelua vielä näin ennen maastapoistumista. Lentoasemalla tein myös huomion, että kaikki tuliaiset ja matkamuistot kannattaa ostaa vasta kentältä. Valikoimat ovat paremmat sekä hinnat ovat halvemmat ja niistäkin voi kokemukseni mukaan vielä tinkiä. Ostin heräteostoksena apinanleipäpuun. Sen pitäisi elää muutaman tuhat vuotta.

Barcelonaan ja Washingtoniin lähtevien portti.
Lentoa odottavia matkustajia.

Samaan aikaan, kello yhden ja kahden välillä yöllä, oman Barcelonaan lähtevän lentoni kanssa oli lähdössä South African Airwaysin kone Etelä-Afrikan Johannesburgista Washingtoniin. Se ottaa lisää matkustajia täältä Dakarista. Se lähti lentoon ennen meidän konetta. Olin omassa koneessani joutunut varauloskäytävän kohdalle, enkä saanut pitää nousun ja laskun aikana yhtään mitään käsissäni, enkä edessä olevan penkin alla. Tomera espanjalainen stuertti kehotti laittamaan jopa sylissäni olevan paidan päälle. Samalla rivillä kanssani istui kaksi ranskalaista herraa. Kumpikaan heistä ei osannut sanaakaan englantia tai espanjaa, joista jompaa kumpaa on osattava, että voi istua varauloskäytävän kohdalla Vuelingin koneessa. Ilmeisesti minun siivelläni miehet saivat jäädä paikalleen. Muuten lento sujui melko kivuttomasti, valot olivat poissa, eikä käytävälläkään liikkunut myyntikärryjä. Suurin osa nukkui tai ainakin yritti. Lento kesti ”neljä tuntia ja 70 minuuttia”, kuten kapteeni asian kuulutti.

Barcelonan lentoasemalla minut ohjattiin passintarkastukseen ja näin ollen ulos kansainväliseltä puolelta, vaikka olin jatkomatkustaja. Ihmettelin vain, enkä jaksanut protestoida. Passintarkastajaa moikkasin ranskaksi. Sain lipun Vuelingin Helsingin-lennolle lähtöselvitystiskiltä ja mieleni olisi tehnyt kertoa kuinka typerä systeemi tällä kentällä on. En kertonut sitten kuitenkaan. Enkä ollut näköjään edes ainoa Dakarista tuleva ja Barcelonassa vaihtava, vaan muitakin matkustajia valui tiskille. Kai tälläkin kentällä sentään transit-tiski on vaihtomatkustajia varten! Muuten Barcelonankin lentoasemasta tuli mieleen suuri kauppakeskus.

Vähän ennen Helsingin-koneen lähtöä kuulin ensimmäiset sanat suomea vähän yli kuukauteen. Puheluita kotiin ei nyt lasketa. Eipä meikäläisiä ainakaan liiaksi Länsi-Afrikassa liiku. Muutenkin näin kuukauden aikana ainoastaan kaksi reppureissaajaa, joista toinen oli Mauritaniassa tapaamani ikäiseni puolalainen ja toinen Senegalin Saint-Louisissa tapaamani keski-ikäinen ranskalaisrouva. Muut länsimaalaiset olivat joko omalla autolla liikenteessä (yksi tapaus), rantalomalla tai asuivat Länsi-Afrikassa.

Lento Barcelonasta Helsinkiin sujui nopeasti torkkuessa. Kun Dakar-Barcelona-lento oltiin matkustettu silmämääräisesti uudehkolla ja siistillä koneella, olisi Helsingin-koneen voinut silmällä ja korvalla arvioiden laittaa suoraan Euroopan unionin mustalle listalle. Matkustin siiven kohdalla ja se oli aika iloisesti ruosteessa. Tai ainakin sen värinen. Kone ääntelehti epäilyttävästi pitkin matkaa, mutta ilmassa pysyttiin ja sehän on tärkeintä! Vieressäni matkusti venäjää puhunut, mutta Suomen passilla liikenteessä ollut, nainen lapsineen. Oikeastaan seurueeseen kuului enemmänkin suomenvenäläisiä, mutta halpalentoyhtiö oli hajasijoittanut heidät ja muutkin matkalaiset ympäri konetta. Keskikäytävällä oli koko lennon ajan tavanomaista kovempi liikenne. Todennäköisesti istumapaikastaan maksaneet olivat saaneet vierekkäisiä paikkoja.

Suomessa lämpötila oli keskiviikkona 28.5. vain kuutisen astetta ja vettä tihutti. Ei sentään räntää!

2 Replies

  1. Kylläpä tuli taas kaipuu Dakariin. Siellä on niin ärsyttävää ja silti niin ihanaa. Asiointi on siis sitä ärsyttävää. Jatkako blogin kirjoittamista, vaikka Afrikan reissu loppui? Minusta saat ainakin lukijan!

    P.S jouduit Barcelonassa passintarkastukseen, koska saavuit Espanjaan Schengen-alueen ulkopuolelta 🙂

    1. Kyllä mäkin Dakarista tykkäsin, ehkä enemmän kuin mistään Senegalin paikasta!

      Blogi jää nyt odottamaan uusia reissuja. Kaikki on nyt sanottu.

      Joo, vähän olen ehkä huonosti tuon passintarkastuksen ilmaissut. Sellaista jatkomatkustajien omaa passintarkastusta olisin kaivannut, kun sellaisiakin on kuitenkin, kun Schengenin ulkopuolelta saapuu ja vaihtaa lentoa. Mutta aivan sama. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *