Korvatunturi on maailmanluokan Suomi-kohde

9.3.2025

Matkustan kyllä kotimaassakin, mutta tähän asti en ollut onnistunut löytämään maastamme mitään kirjoittamisen arvoista – ja tuskin enää löydänkään. Tämä muuttuu nyt, kun päätin vihdoin pyrkiä Korvatunturille. Olin jo vuosikaudet ollut tietoinen, että tunturilla pystyisi vierailemaan joko omin päin patikoimalla, hiihtämällä tai sitten päiväseltään Savukoskelta paikallisen matkailuyrittäjän järjestämällä retkellä. Oman mausteensa koko soppaan tuo Korvatunturin sijainti aivan Venäjän rajalla. Se taas vaatii Rajavartiolaitoksen myöntämän rajavyöhykeluvan.

Kesällä olisin ehkä voinut harkita Korvatunturin valloitusta omin voimin ja matkalla telttaillen, mutta talvella en oikeastaan ollut kiinnostunut pitkästä hiihtovaelluksesta saati sitten telttaöistä hangessa. Päiväretki olisi riittävä. Se edellyttäisi matkantekoa 25 kilometrin päähän Korvatunturista, minkä jälkeen loppumatka tehtäisiin reessä moottorikelkan perässä. Savukoskella toimiva erämaahotelli Samperin Savotta järjestää talviaikaan retkiä Korvatunturille, jos osallistujia on vähintään neljä. Meitä sattui olemaan neljä, joten vajaata viikkoa ennen retken ajankohtaa ilmoittauduimme ja retki luvattiin toteuttaa seuraavana sunnuntaina. Samperin Savotta hoitaa myös tarvittavien rajavyöhykelupien haun Rajavartiolaitokselta, ja ne hoituvat tällä hetkellä usein jopa saman päivän aikana. Ainakin joku kotimainen viranomainen siis toimii tehokkaasti ilman viikkokausien viivästyksiä.

Lähdimme matkaan Sallatunturista ja olimme kello yhdeksältä sunnuntaiaamuna perillä Samperin Savotan pihalla Savukoskella. Yksi paikan omistajista, Markku, tuli tervehtimään heti, kun pääsimme ulos autosta. Suomalaisina meillä olisi ehkä ollut riittävästi vaatetta retkelle, mutta kun hintaan kerran kuuluisi lämmin kelkkahaalari, pukeuduimme toki sellaisiin. Olimme pian aitoja ulkomaalaisia Lappi-turisteja, jotka pasteeraavat ympäri Rovaniemeä hassuissa haalareissaan – koskapa lämpimiä vaatteita ei kotopuolessa tarvita tai niitä ei muuten vain ole muistettu ottaa mukaan. Lisäksi saimme kypärät, jotka ovat pakollisia myös reessä istumiseen. Ei niinkään siksi, että reki kaatuisi, vaan puiden oksat saattaisivat iskeytyä naamaan. Kypärä ja visiiri suojaisi siltä, kuten tulisimme huomaamaan.

Kun retkivaatetus oli kunnossa, kävimme sisällä hotelli Samperin Savotan vastaanotossa maksamassa retkemme. Hinta on tällä kaudella 145 euroa henkeä kohden sisältäen oppaan, autokuljetukset Savukoskelta Kemihaaraan ja takaisin, rekikyydin Korvatunturille, lounaan, vakuutuksen sekä rajavyöhykelupien haun. Pian kävisi selväksi, että hinta-laatusuhde olisi tosiaankin kunnossa.

Sen jälkeen, hieman kello yhdeksän jälkeen Samperin Savotan pikkubussi starttasi kohti Kemihaaraa, jonne on Savukosken kirkonkylältä 106 kilometrin matka ja siihen menisi reilu tunti. Pinta-alaltaan Savukoski on valtava, Suomen kuudenneksi suurin kunta heti Rovaniemen jälkeen. Jos Savukoski olisi itsenäinen valtio, sijoittuisi se kooltaan mukavasti Brunein ja Kyproksen väliin. Asukkaita toki on vain alle tuhat, joten Savukoski on Suomen harvimmin asuttu kunta. Savukoski on myös melkoisen syrjäinen kunta, eikä sijaitse oikein minkään matkan varrella. Siksi se oli tähän päivään asti jäänyt käymättä. Nyt Lapin kunnista vain Utsjoki on enää käymättä.

Matkalla Kemihaaraan, joka on Suomen pisimmän joen, Kemijoen, ylin lähdehaara, ei tullut montaa autoa vastaan, mutta perillä Kemihaaran parkkipaikalla oli useita autoja parkissa. Täältä lähdetään hiihtovaelluksille Urho Kekkosen kansallispuistoon, joka alkaa täältä Kemihaarasta ja ulottuu Saariselälle ja Raja-Jooseppiin asti. Oppaamme otti moottorikelkan trailerilta ja kaivoi hangesta reen, johon mahtuisi kahdeksan henkeä. Meitä oli nyt vain neljä ja olimme lisäksi saaneet kuulla olevamme kauden ensimmäiset Korvatunturi-vieraat. Siis ensimmäiset moottorikelkan perässä tunturiin matkustavat, sillä hiihtäen Korvatunturilla on kyllä käynyt ihmisiä aiemminkin tänä vuonna. Samperin Savotassa majoittuu talvikaudella ranskalaisia pakettimatkailijoita, ilmeisesti ranskalaisen Mondial Tourismen asiakkaina, ja he eivät Korvatunturiin haikaile. Ranskalaisille ei opeteta joulupukin asuvan juuri Korvatunturilla, joten heillä ei ole pakottavaa tarvetta pyrkiä sinne. Tilanne on toinen suomalaisilla.

Tavallisesti Korvatunturille mennään vasta huhtikuussa, jolloin päivät ovat pitkiä ja kelitkin oletettavasti parempia. Keli ei tosin ollut hassumpi tänäänkään, sillä kunhan pääsisimme rekeen ja kohti erämaata, alkaisi aurinkokin pian paistaa. Pakkasta oli muutama aste ja puut olivat kauniin lumisia. Edellisyönä oli sadellut muutama sentti uutta lunta. Huristelimme halkisen talvisen erämaan ensin Vieriharjun autiotuvalle, jossa nauttisimme lounaan paluumatkalla. Autiotuvalta oli hetki sitten lähtenyt suomalainen nuoripari, hiihtäen. Paluumatkalla kohtaisimme toisen suomalaisen hiihtäjäkaksikon, joka kertoi pyrkivänsä aina Korvatunturille asti. Oppaallamme oli niin tien päällä Kemihaaraan kuin myös tällä erämaaosuudella tapana pysähtyä tiedustelemaan, että onhan vastaantulijoilla kaikki kunnossa. Tapa on tuttu syvältä Saharasta, jossa hädän tullen apu on pahimmillaan liian kaukana, joten on pakko olla kiinnostunut muistakin alueella liikkujista. Oppaamme oli kertonut tarinoita näille main eksyneistä ja jopa kuolleista retkeilijöistä. Nämä Savukosken takamaat ovat Suomen viimeisiä oikeita erämaa-alueita.

Joitain kilometrejä ennen Korvatunturille pääsyä itse tunturi näyttäytyi ensikertaa ja kuin tilauksesta, yhdessä kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Pysähdyimme kuvaamaan tunturia, jolla on kolme huippua. Korkein huippu on 486 metrissä merenpinnassa ja sen kautta kulkee Suomen ja Venäjän välinen raja. Kokonaan Venäjän puolella sijaitseva huippu on 464-metrinen ja kokonaan Suomen puolella sijaitseva huippu taas 411 metrissä. Sinne me olimme matkalla. Tunturi poikkeaa muista Suomen tuntureista terävien huippujensa ansiosta ja tuo mieleen Alpit tai jonkin muun korkeamman vuoriston. Yleensähän Suomen tunturit ovat loivarinteisiä, eikä niissä ole suomalaiseen silmään mitään erikoista. Kun on yhden nähnyt, on nähnyt ne kaikki.

Matka jatkui ja pian saavuimme rajavyöhykkeelle, josta on linnuntietä rajalle kahdesta kolmeen kilometriä. Rajavyöhykkeelle ei voi päätyä vahingossa, sillä puut on merkitty keltaisella nauhalla, minkä lisäksi alueella on runsaasti rajavyöhykkeestä kertovia kylttejä. Alueella on myös piilotettuja kameroita, joten kukaan ei pääse livahtamaan Suomeen. Tai vaihtoehtoisesti Venäjälle. Jo pelkästään rajavyöhykkeellä vierailu oli itselleni elämys, sillä en ole aiemmin siellä vieraillut. Enkä edes ylittänyt Suomen ja Venäjän välistä maarajaa. Rajavyöhykkeelle saapumisen jälkeen Korvatunturille on vain muutama kilometri. Ensin on vain avattava poroaita, ajettava kelkka läpi ja suljettava veräjä perässä. Aita estää suomalaisten porojen karkaamisen Venäjän puolelle, jossa kuulemma on erinomaiset jäkälämaastot.

Viimeinen nousu ylös tunturin laelle on jyrkähkö, mutta pääsimme silti onnistuneesti ja moottorivoimalla ylös asti. Maisema huipulta on upea, enkä muista Suomesta mitään vastaavaa. Kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevä Korvatunturi on totisesti maailmanluokan matkakohde, jota massaturismi ei aivan heti ole valloittamassa. Ihailimme tunturin korkeinta huippua aikamme ja yritimme saada silmiimme sen rinteeltä rajaa merkitsevän kolmion. Vasta valokuvia zoomaamalla onnistuin löytämään kyseisen rajapyykin. Täällä Suomen puoleisella huipulla seisoo myös rajavartiolaitoksen vartiotorni, jonne kiipeäminen on kielletty sekä aidalla estetty. Tornista on hyvä kiikaroida naapurimaata, josta puolestaan luultavasti kiikaroidaan takaisin.

Huipulla on myös 1970-luvulla rakennettu pikkuinen rajavartijoiden mökki, joka nykyisin toimii joulupukin asumuksena. Tällä kertaa pukki ei ollut paikalla, minkä lisäksi hän oli jättänyt partansakin mökkiin. Paikalla vuosien saatossa käyneet matkailijat ovat tuoneet paikalle toivomuslistoja pukille. Niitä oli mökin seinällä useita. Laitoimme nimet vieraskirjaan. Edelliset vieraat olivat käyneet muutama päivä sitten, hiihtäen. Lähellä on myös joulupukin huussi, mutta en lähtenyt kahlaamaan sinne syvässä hangessa. Lunta oli 60–70 senttimetriä.

Huipulla olisi voinut ihailla maisemaa pitkään, olihan sää täydellinen. Korvatunturin ohella täältä näkyy pitkä liuta muitakin Suomen ja Venäjän tuntureita. Jonkin ajan kuluttua matka jatkui takaisin samoja jälkiä pitkin aina Vieriharjun autiotuvalle saakka. Samperin Savotan kokki oli etukäteen valmistanut herkullisen ja täyttävän käristyskeiton, joka nyt lämmitettiin autiotuvan kaasuliedellä. Lisäksi oli appelsiinimehua, runsaat voileivät ja jälkiruoaksi nokipannukahvia, teetä ja piirakanpalaset. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli niin paljon, ettemme jaksaneet syödä koko kattilallista. Ruokailun jälkeen matkustimme moottorikelkan perässä vielä Kemihaaraan, mistä edelleen autolla takaisin Savukosken kirkonkylälle Samperin Savottaan.

Kokonaisuudessaan retki Savukoskelta Korvatunturiin ja takaisin Savukoskelle kesti noin 8–8,5 tuntia. Retki oli hyvin järjestetty, opas loistava, ruoka hyvää ja maisemat maailmanluokkaa. Siispä lämmin suositus Korvatunturille ja tälle Samperin Savotan järjestämälle retkelle.

***

Elinan matkalaukussa -blogissa on toinen tuore Korvatunturi-juttu, joka oli itselleni viimeinen niitti ja sai aikaan matkapäätöksen Savukoskelle.