Lomé rankkasateessa ja Akodessewan fetissitori

10.6.2022

Olen joskus tainnut kirjoittaa, että sadekausi, siis kesäkuukaudet, on ainoa oikea ajankohta vierailla Länsi-Afrikassa. Silloin seudun, sen ihmiset ja luonnon kohtaa raaimmillaan ja rajuimmillaan. Matkanteko on hidasta, jopa mahdotonta huonoon kuntoon menneiden teiden ansiosta ja ihmiset ovat työn touhussa, kun kylvöt on saatava hoidettua sateiden saavuttua ja toisaalta pitää kamppailla tulvimista vastaan. Luonto on herännyt pitkästä kuivakaudesta ja kukoistaa vehmaana ja fantastisen vehreänä. Malariasta tulee riesa hyttysten lisäännyttyä vauhdilla sateiden saavuttua. Minä olin jälleen saapunut Länsi-Afrikkaan sadekaudella, aivan kuten edellisellä visiitilläni vuonna 2015. En olisi kuvitellut tauosta tulevan näin pitkää, mutta nyt olin taas saapunut, täysin yllättäen ja suunnittelematta. Oikeastaan minun kuului olla Keski-Afrikan tasavallan gorilloja katsomassa, mutta olin kuitenkin yhtäkkiä satojen kilometrien päässä Togossa.

Togon yössä sadekausi oli näyttänyt voimansa suuren ukkoskuuron rummutettua Lomén talojen ruosteisia aaltopeltikattoja. Aamu oli kostea, mutta erityisen raikas se ei ollut. Raikkaat aamut koetaan sitten talvella, kun ei sada. Kävin herättyäni hotellin kattoterassilla ihailemassa maisemia ja toteamassa, että eilen pesuun antamani pyykit olivat kastuneet uudelleen yön aikana. Näytti siltä, että Lomé saisi sadetta niskaansa vielä myöhemmin samana päivänä; taivas oli pilvessä ja se pilvi oli hyvin harmaa. Mutta kuten totesin, sadekausi on parasta aikaa Afrikassa ja minä pidän sadekaudesta. Suomen sadekaudesta en pidä.

Kävin aamupalalla, minkä jälkeen lähdin kävellen tutustumaan Togon pääkaupunkiin, Loméen. Kaupunkiin, josta olin yrittänyt ottaa selvää edellispäivänä opaskirjoista ja netistä. Ainakin katolilainen katedraali, Grand Marché ja täkäläisen vodun-uskonnon rituaalitarpeita myyvä Akodessewan fetissitori pitäisi nähdä. Ehkä myös kansallismuseo. Togo oli ensimmäiseen maailmansotaan asti Saksan siirtomaa, minkä vuoksi maassa on nykyisin länsiafrikkalaisittain kukoistava olutkulttuuri, mutta myös katujen nimissä saksalaisuus näkyy. Kävelin Avenue de Duisburgia kohti keskustaa, moikkasin Peteriä, eilistä simkorttikauppiasta, ja parin mutkan jälkeen olin saapunut Monument de l’independancen luo. Togo itsenäistyi Ranskan vallan alta huhtikuussa 1960 ja tapauksen kunniaksi on luonnollisesti pystytetty suuri monumentti. Itsenäisyyden monumentti on seisonut täällä jo 1960-luvulta lähtien, ja siinä on kuvattuna ihmishahmo. Monumentin läheisyyteen ei pääse, sillä alue on aidattu ja alueella partioi vartijoita. Togon normaalius kuitenkin näkyi siinä, että monumenttia sai kuvata rauhassa, eikä vartija tullut sitä kieltämään tai vaatimaan kuvauslupia.

Monument de l’independancen laidoilla sijaitsee Togon valtiovarainministeriö sekä Hôtel 2 Février, joka on Togon korkein rakennus 102 metrin korkeudellaan ja valmistunut vuonna 1980. Hotelli on hiljattain kunnostettu täysin ja toimii luksushotellina. Laidalla seisoo myös samalta ajalta peräisin oleva Palais des Congrès, jota käytetään kongressien, seminaarien ynnä muiden tapahtumien järjestämiseen. Siellä piti sijaitsevan myöskin Togon kansallismuseon. Kävelin ovelle ja kysyin vartijalta museosta. Hän ei ollut kuullutkaan sellaisesta, eikä osannut neuvoa, missä sellainen mahdollisesti olisi. Ajattelin, että kansallismuseo varmaankin on suljettu pysyvästi jo vuosia sitten. Se on afrikkalaisen museon kohtalo kovin usein. Vasta parin viikon päästä, kun olin palannut Loméen Beninistä, törmäsin kansallismuseoon vahingossa. Se sijaitsee samaisessa Palais des Congrèsissa, mutta sinne on sisäänkäynti rakennuksen toiselta puolelta, Avenue du Golfelta. Hyvin vartija vartioimansa rakennuksen tunsi.

Vettä oli ripotellut pitkin aamua, mutta ei häiritsevästi. Moottoripyörät ja skootterit sujahtelivat kaduilla aivan normaalisti. Kun sitten saavutin keskustan, taivas aukesi kunnolla ja vettä alkoi tulla kaatamalla. Mototaksit kurvasivat suojaan kuka minkäkin katoksen alle. Myös minä päätin mennä katokseen suojaan. Erään kodinkonekaupan edessä sadetta piti muutama mototaksikuski, minä ja poliisi. Se olikin jo tullut selväksi, että afrikkalainen yhteiskunta pääosin seisahtuu sateen ajaksi. Niin oli käynyt Banguissa odotellessani rankkasateessa vapautumista vankilasta muutamaa päivää aiemmin ja niin kävi nyt Togossakin. Varsinkin togolainen mies on tehty sokerista, eikä missään nimessä halua kastua. Jos togolaisen kuitenkin näkee kulkevan kadulla sateella, kyseessä on yleensä nainen.

Olin hyvin innoissani Lomésta ja Togosta. Se vaati nukkumisen yön yli. Edellispäivänä olin kai sittenkin ollut pettynyt, kun olin lähtenyt Keski-Afrikan tasavallasta ennen aikojaan, vaikka se oli pelkästään järkevää. Nyt ”pettymys” oli haihtunut. Innostusta lisäsi sekin, että se vieressäni katoksessa sadetta pitänyt poliisimies ei reagoinut mitenkään, kun kokeilin ottaa valokuvan edessämme olleesta risteyksestä. Togo tosiaankin on normaali maa ja Lomé sen normaali pääkaupunki.

Katselin rankkasadetta parisenkymmentä minuuttia yhdessä muiden kanssa. Sitten ensimmäinen luovutti ja niin luovutin minäkin. Trooppinen rankkasade on lämmintä, joten lähdin kävelemään sateeseen. Nyt alkoi ukkonenkin. Lomé sai kunnon kuuron niskaansa, mutta sateen sattuessa kaduille ilmestyvät sadetakkikauppiaat. Afrikkalaiset ovat yrittäjähenkistä kansaa ja haistavat hyvin mahdollisuudet tienata, niinpä minäkin lunastin mukavalta kauppiasnaiselta itselleni keltaisen kiinalaisen kertakäyttösadetakin. Se maksoi 500 frangia (n. 0,76 euroa). Sadetakki myös estäisi hyvin taskuvarkaiden yritykset, sillä olin suuntaamassa kaupungin merkittävimpään ostospaikkaan, Grand Marchéen. Se on labyrinttimäinen sokkelo, joka on kehittynyt Lomén katedraalin ympäristön katujen varsille. Myynnissä on kaikkea maan ja taivaan väliltä. Minulla ei ollut tarvetta ostaa mitään, kunhan kuljin ympäriinsä. Rankkasateessa se oli helppoakin, kun kaikki olivat sadetta pitämässä niiden tuhansien aurinkovarjojen alla, jotka samalla suojelivat myyntiartikkeleita kastumiselta. Sen vaara oli alati läsnä näin sadekaudella.

Grand Marché tuhopoltettiin tammikuussa 2013 ja avattiin uudelleen vuonna 2017. Kunnostustyöt maksoivat 22 miljardia frangia (n. 3,3 miljoonaa euroa). Onneksi torialueen sydämessä sijaitseva Pyhän Sydämen katedraali (ransk. Cathédrale du Sacré-Cœur) ei palanut. Katolilainen katedraali on Lomén arkkihiippakunnan pääkirkko ja valmistunut vuonna 1902, jolloin Togo oli Saksan siirtomaa. Katedraali ei ole kuin muut katedraalit ranskankielisessä Afrikassa ja näyttääkin kuin miltäkin saksalaiskirkolta. Paavi Johannes Paavali II kävi kirkossa vuonna 1985 pitämässä messun. Minä sen sijaan menin kirkkoon pitämään sadetta hetkeksi aikaa. Luokseni tuli mies, jonkin sortin talonmies tai suntio, joka ehdotti, että hän voisi käyttää minua kirkon yläkerrassa ja tornissa. Hän pyysi siitä hyvästä 5 000 frangia (n. 7,6 euroa). Pidin summaa liian kovana ja summa taisi jäädä roikkumaan ilmaan, kun jo lähdimme kapuamaan ylös torniin. Valitettavasti tornista ei näkynyt mitään, sillä ikkunoita ei voinut avata. Kuitenkin kirkon parvelta ja sen ikkunoista jo näkikin jotain. ”Suntio” kertoi, että kirkko on remontoitu Saksan valtion tuella. Siitä merkkinä eräässä ikkunamaalauksessa ovat vierekkäin Togon lippu ja Saksan vaakuna. Saksan siirtomaa-ajoista on jo niin pitkä aika, että Saksaa taidetaan muistellaan hyvällä. Aivan, kuten Kamerunissakin. Saksan kielen opintoja mainostavia kylttejä ja ilmoituksia näkyy ympäri kaupunkia. Muualla Afrikassa en ole vastaavaan törmännyt.

Seuraavaksi ”suntio” johdatti minut viereisen katolilaisen opinajon tai luostarin yläkerran parvekkeelle, josta avautui mahtava näkymä Grand Marchélle. Lopulta annoin miehelle sen pyydetyn 5 000 frangin setelin, olinhan hyvin tyytyväinen kierrokseen. Hän oli varmasti aiemminkin näyttänyt turisteille paikkoja ja tiesi, mistä tykkäämme. Turisteja oli nähnyt myös mies nimeltä Ibrahim Ourokoura, joka tuli juttusilleni, kun kierros katedraalissa ja sen liepeillä oli ohitse. Ibrahim tiesi, että katedraali houkuttelee käytännössä kaikki Loméen eksyvät turistit luokseen ja matkaoppaalle se olisi loistava paikka markkinoida palveluksiaan. Mies kertoi hyvällä englannilla, että voisi järjestää minulle kierroksen Togon ohella myös Beninissä ja Ghanassakin. Eikä maksaisi paljoa ja lisäksi hän voisi nukkua hotellihuoneeni lattialla. Ja liikkumiset voisimme hoitaa julkisilla kulkuneuvoilla.

Ibrahim esitteli puhelimestaan kuvia asiakkaistaan; eräs pariskunta oli matkustanut Yhdysvalloista Togoon lomalle aikeenaan reissata omin päin. Togon he olivat valinneet elämänsä ensimmäiseksi kohteekseen Afrikan mantereella, ehkä siksi, että Lomésta tosiaan on suora lento myös New Yorkiin. He olivat kuitenkin lopulta päätyneet ottamaan Ibrahimin mukaansa ja heillä oli ollut niin hauskaa. Kerroin opasehdokkaalle, että olin vasta saapunut maahan, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia ja jatkoin, etten ollut ensikertaa Afrikassa, joten voisin aivan hyvin matkustaa ominkin päin julkisilla. En koskaan kysynyt opaspalveluiden hintoja, kun mies sitten johdatti minut matkamuistomyymäläänsä, jonka hinnat olivat pilvissä. Pieni puinen Togon muotoon veistetty patsas maksoi 30 000 frangia (n. 45,7 euroa). Oikea hinta olisi ollut mielestäni alle neljä euroa. Ibrahim alkoi turhautua, kun ei saisi myytyä minulle edes matkamuistoa. Hän tuhahti, kun en tullut edes tervehtimään tämän siskoa. En voinut tietää satunnaisen kadunvarressa istuvan hunnutetun naisen olevan Ibrahimin sisko. Totesin Grand Marchén ja Ibrahimin nähdyksi. Mies kuitenkin antoi yhteystietonsa minulle, jos muuttaisin mieltäni.

Lomén Grand Marchéssa tosiaan on matkamuistomyymälöitä ja päivän aikana minut talutettiin puoliväkisin useaan puotiin. Milloin magneetteja, puisia maskeja tai paikallisia värikkäitä vaatteita ostamaan. Loméssa paikalliset ovat ilahduttavan laajasti pukeutuneet paikallisiin värikkäisiin vaatteisiin. Sellaisen minunkin olisi kannattanut nyt ostaa. Ibrahimin mukaan paikalliset eivät paheksuisi, jos valkoinen eurooppalainen pukeutuu perinteisiin togolaisasusteisiin. Päinvastoin, he riemastuisivat siitä. Senegalissa tilanne oli toinen, siellä ei missään nimessä kannattanut edes harkita paikallisten riepujen hankkimista. Ne ovat vain senegalilaisille. En kuitenkaan ostanut matkamuistomyymälöistäkään mitään, sillä minulla oli vielä pitkä matka edessä. Olinhan menossa vielä Beniniin ja Tšadiinkin. Ja Kaukasukselle.

Sitten tein havainnon, että minua seurattiin. Nuori mies mustassa verryttelyasussa tuntui ottaneen minut seurantaan ja siis taisi pyrkiä saamaan osan omaisuudestani. Aina kun pysähdyin, myös hän pysähtyi muutaman metrin päähän muina miehinä. Olin keskellä vilkasta katua, jolla ei tosin autoja kulkenut, vaan ainoastaan jalankulkijoita. Hyvä strategia taskuvarkaan karkottamiseksi, on astua sisään johonkin putiikkiin tai ryhtyä juttusille jonkun kanssa. Afrikassa se on täysin normaalia. Nyt tällä kadunpätkällä, Rue de Commercella, sattuivat päivystämään Lomén rahanvaihtajat, joiden luokse menin kyselemään vaihtokursseja. Kuinka monta frangia saisin yhdellä eurolla, entä yhdellä punnalla. Entä onko rahanvaihto hyvää bisnestä. Rahanvaihto on täälläkin muslimimiesten hallussa ja kurssit varsin hyviä. Ghanan cedejä ja Nigerian nairojakin olisi ollut mahdollista vaihtaa. Kun olin jutellut rahanvaihtajien kanssa, vähän matkan päähän nojailemaan jäänyt taskuvaraskin oli kyllästynyt ja jatkanut matkaansa.

Tykkäsin Lomésta ja togolaisista, mutta kieltämättä täällä on hienoinen huijaamisen meininki, mikä puuttui vaikkapa Kongosta tyystin. Mietin mielessäni, että tällaistakohan se oli ollut aiemmilla Länsi-Afrikan matkoillakin. Senegalissa se ehdottomasti oli. Sade oli nyt loppunut kokonaan ja kuoriuduin sadeviittani alta. Viittaa voisi hyvin käyttää vielä moneen kertaan. Päätin syödä eräässä keskustan ravintolassa, minkä jälkeen ryhdyin metsästämään mototaksia, joita täällä päin Afrikkaa kutsutaan myös nimellä ”zem”. Lomé liikkuu pääasiassa kaksipyöräisillä, eikä sellaisen saaminen kestä kauan. Hyppäsin moottoripyörän tarakalle suuntana Akodessewan kaupunginosa Lomén koillisosassa.

Togossa ja naapurissa Beninissä ollaan vodun-uskonnon (myös nimellä voodoo) syntymailla ja Akodessewassa sattuu sijaitsemaan maailman suurin vodunin fetissitori, Marché des féticheurs. Se sijaitsee huomaamattomalla ja hiekkaisella sivukujalla, joka on mikä tahansa Länsi-Afrikan sivukuja. Kuitenkin fetissitori on ehkäpä koko Togon tunnetuin nähtävyys ja turisteja vierailee kaiketi melko tiuhaan. Itse en toki ollut nähnyt päivän aikana muita turisteja kuin itseni. Fetissitorille on tietenkin pääsymaksu; pelkkä sisäänpääsy maksaa 3 000 frangia, minkä lisäksi tulee pulittaa 2 000 frangia, jos tahtoo ottaa kuvia. Uskon, että jokainen turisti tahtoo. Yhteensä sisäänpääsy maksaa siis noin 7,6 euroa. Fetissitori sijaitsee aidatulla hiekkakentällä ja paikkaan tutustuminen tapahtuu oppaan kanssa, mikä on pelkästään järkevää. Englanninkielinen oppaani osasi hyvin tehdä selkoa vodunista, joka on kuin mikä tahansa uskonto, joka määrittelee ihmisten jokapäiväistä elämää. Esimerkiksi kuolleiden henget ovat oleellinen osa täkäläisten ihmisten elämää. Suurin osa ihmisistä on toki virallisesti joko kristittyjä tai muslimeita, mutta käytännössä lähes kaikki uskovat jollain tasolla myös voduniin. Aivan, kuten jo vuosisatoja ennen kristinuskon tai islamin saapumista tähän maailmankolkkaan. Vodun kulkeutui orjien mukana myös Atlantin toiselle puolelle, jossa se elää omaa elämäänsä voodoo-nimellä esimerkiksi Haitissa ja on tullut tutuksi amerikkalaisen elokuvateollisuuden ansiosta, mutta väärässä valossa; vodunissa kun ei ole kyse pahuudesta, eikä piikkien pistelystä nukkeihin.

Madventuresin Riku ja Tunna kävivät Akodessewan fetissitorilla kolmannella kaudellaan. Noista ajoista on jo noin 15 vuotta ja oletin torin olevan huomattavasti laajempi. Nyt paikalla oli vain parisenkymmentä myyntipöytää. Myyntiartikkeleita kyllä oli joka lähtöön; fetissitori on fetissitori, sillä sieltä ihmiset hankkivat tarvekaluja vodun-seremonioihinsa. Ja ne  tarvekalut ovat liuta kuolleita eläimiä tai niiden osia. On apinan kalloja, krokotiilien kalloja, kissaeläinten kalloja, antilooppien kalloja ja niin edelleen. Lisäksi löytyy samaisten eläinten päitä karvoineen päivineen. On koiranpäätä, apinanpäätä, kokonaista siiliä, jyrsijää, käärmettä, papukaijoja, lintuja, kameleontteja, hevosen irtileikattuja kavioita, hevosenpäitä. Hevosen hännistä on tehty huiskia.

Suurin osa eläimistä ja niiden osista on maannut Togon trooppisessa ilmastossa pitkiä aikoja ja muuttunut ruskeiksi tai mustiksi. Haju torilla on melko tuima, sillä eläimet mädäntyvät vähitellen. Tuoreempaa tavaraa edustivat muutamat irtileikatut koiranpäät, joissa oli vielä havaittavissa eläimen alkuperäinen väritys. Vähitellen nekin mädäntyisivät, kuivuisivat ja muuttuisivat samaksi ruskeaksi massaksi. Virallisesti Marché des féticheurs tietenkin kertoo länsimaisille turisteille, että jokainen torilla myynnissä oleva fetissi on kuollut luonnollisesti, eikä täältä esimerkiksi löydä salametsästyksen uhreja. Itse en usko tällaista soopaa hetkeäkään. Missä vaiheessa luonnonsuojelu on muka kiinnostanut Länsi-Afrikassa. Jokaiseen tilanteeseen on sopiva kuollut eläin ja sen, mikä sitten on oikea eläin, määrittelee vodunin pappi, josta sopiva nimitys olkoot poppamies tai parantaja. Fetissitorin laidoilla on useita poppamiesten eli ”perinteisten parantajien” toimitiloja, joissa poppamies määrää sopivan hoidon tai ratkaisun kuhunkin tilanteeseen konsultoituaan henkimaailmaa. Ihmisten ongelmia voivat olla vaikkapa rahahuolet, pulmat parisuhteessa tai sairaus.

Seuraavaksi minutkin johdatettiin erään poppamiehen juttusille, joka suorittaisi seremonian pelkästään minua varten. Pimeässä lautamökissä tavallisesti päivystää guérisseur traditionnel, perinteinen parantaja, nimeltään Christian Guedenon. Ovensuussa olevassa kyltissä on ilmoitettuna myös tämän puhelinnumero ja sähköposti. Tällä kertaa herra Guedenon sattui olemaan naapurimaassa Beninissä. Tarkemmin Abomeyn kaupungissa, jonne olin itsekin suuntaamassa myöhemmin. Myös muut fetissitorin vodun-papit ja myyjät ovat enimmäkseen Beninistä. Herra Guedenonia tuurasi tämän poika, joka istui mökin perällä. Poppamies suoritti seremonian paikallisella kielellä, ilmeisesti minaksi, ja oppaani käänsi puheen englanniksi. Mitään elävää ei uhrattu, eikä esimerkiksi apinankalloa jauhettu ”lääkkeeksi” minulle. Sen verran jännittävästä seremoniasta muistan, että henkiä konsultoituaan poppamies kertoi, että loppumatkani tulisi menemään hyvin. Jälkeenpäin kuitenkin osaan sanoa, että vodunin hengetkin ovat erehtyväisiä, sillä reilun kuukauden kuluttua jäin jumiin keskelle kuuminta Tšadin Saharaa auton hajottua ja samaan aikaan läppärini varastettiin N’Djamenassa.

Lopuksi poppamies ehdotti, että voisin ostaa itselleni oman fetissin suojaamaan joko matkaani tai omaa kotiani Suomessa. Matkustukseen tarvittava sudeme-niminen fetissi olisi tietysti ollut hyödyksi vajaata viikkoa aiemmin Keski-Afrikan tasavallassa, jossa santarmi päätti mielivaltaisesti pidättää minut ja viskata vankilaan reiluksi vuorokaudeksi. Ehkä sudeme olisi estänyt sen! Päädyin haluamaan pelkän kotia suojaavan fetissin, noin kymmenen senttiä korkean savesta muovaillun ihmisenpään, jonka suussa oli reikä savuketta varten. Fetissi säilyisi suojaavana, jos sen suussa polttaisi kerran vuodessa tupakan. Tai vaihtoehtoisesti tiputtaisi muutaman pisaran virvoitusjuomaa sen päähän. Fanta, Coca-Cola tai Sprite sopii oikein mainiosti. En tinkinyt fetissin hintaa suoraan poppamiehen kanssa, vaan henkien kanssa. Poppamies vain toimi välittäjänä. Lopulta päädyimme summaan 10 000 frangia (n. 15,2 euroa). Kova hinta, mutta pieni hinta siitä, että kotini ainakin olisi nyt turvassa tulipaloilta, kriminaaleilta ynnä muilta. Vodunissa erittäin positiivista on se, että kuvaaminen on sallittua. Sain ottaa poppamiehestäkin kuvan.

Olin koko ajan Akodessewen fetissitorin ainoa asiakas, vaikken kuolleita eläimiä tai niiden osia ostanutkaan. Tietenkin niitäkin minulle olisi myyty, mutta en tiedä, mitä olisin tehnyt kuolleella kilpikonnalla, joten tyydyin pelkkään kotia suojaavaan fetissiin. Paikasta jäi hieman turistisoitunut maku ja myöhemminkin jokainen torilla käynyt some-instagram-influensseri-matkailija on päässyt samaisen poppamiehen juttusille. Onkohan Christian Guedenonin poika oikeasti silkka turistipoppamies, olen miettinyt. Joka tapauksessa olin iloinen vierailun jälkeen ja muistan paikan taatusti lopun elämääni. Olin päässyt vähän raapaisemaan vodun-uskonnon pintaa ja tahdoin tutustua siihen lisää, kunhan pääsisin Beniniin asti.

Otin mototaksin takaisin hotellilleni. Opin, että reppua on pidettävä mahan puolella, sillä perillä hotellissa repun sivutasku oli saatu auki jossain liikennevaloissa. Taskussa ei onneksi ollut mitään. Illalla keräsin kuivumassa olleet vaatteeni kattoterassilta, sillä kukaan muukaan ei ollut niitä kerännyt. Ne eivät olleet ehtineet kuivaa päivän aikana, sillä vettä oli tullut pitkin päivää. Ja lisää tulisi yölläkin. Aioin jatkaa aamulla Kpaliméen, joka sijaitsee parin tunnin päässä Lomésta luoteeseen.