Päivä Kpaliméssa

11.6.2022

Heräsin viideltä ja päätin karistaa Lomén pölyt heti aamuvarhaisella, sillä aamuvarhainen on paras aika metsästää kyytejä Länsi-Afrikassa. Togo ei tee poikkeusta tähän. Kävin palauttamassa huoneen avaimen hotellin yövahdille hieman ennen kuutta ja onnittelin itseäni, että olin maksanut majoitukseni jo edellisiltana. Ties koska vastaanottoon olisi ilmestynyt joku rahakirstua operoiva.

Lomé kulkee, kuten todettua, mototakseilla, jollaisen sain noin viiden sekunnin kuluttua hotellista ulos käveltyäni. Muutamalla lantilla kuski kuljetti minut moottoripyöränsä kyydissä Gare de Kpaliméen (myös nimellä Gare routière Kodomé) Rue Moyama -nimisen kadun varteen. Sieltä lähtevät puskataksit ja minibussit tämän päivän kohteeseeni, Kpalimé-nimiseen kaupunkiin, sekä muualle sinne suuntaan. Tai oikeastaan mototaksikuski jätti minut kyydistä vähän ennen puskataksiasemaa ja ehdotti kyytiä minibussista, joka oli pysäköity ison tien ja Rue Moyaman risteykseen. Se lähtisi Kpaliméen ”välittömästi”. Hetkessä rinkkani oli kannettu auton tavaratilaan. Tiesin, että minibussi ei tietenkään lähtisi välittömästi. Puskataksit ja muu julkinen liikenne lähtee vasta, kun ne ovat täynnä matkustajia. Aikatauluja ei tunneta. 

Oli lauantaiaamu ja kello oli kuusi. Kpalimé tuntui houkuttelevan hieman heikosti, vaikka kuljettaja miten kalasteli kyytiläisiä. Olin edelleen vartin jälkeen auton ainoa matkustaja. Sitten lähdimme kaasuttelemaan hiljakseen kohti Lomén pohjoisia lähiöitä. Asiakkaita nousi kyytiin tipoittain. Ja toisaalta asiakkaita myös lähti, kun he kyllästyivät odottelemaan. Kuski sai kuulla kunniansa, vaikka asiakkaat varsin hyvin tietävät, miten systeemi toimii. Jos matkustajia ei yksinkertaisesti ole, silloin odotetaan. Afrikkalaiset ovat tavallisesti hyviä odottamaan, mutta poikkeuksiakin näköjään löytyy. Noin tunnin kuluttua minibussi oli viimein täynnä. Matkustajia oli noin 12. Ihan maltillisesti siis. Matka maksaisi 2 000 frangia (n. 3 euroa), mutta se hoidetaan vasta perillä. Sen verran kuljettajat luottavat togolaisiin, että uskovat matkalaisilla tosiaan olevan vielä perillä frangeja matkan maksuunkin. Kyytiläiset nimittäin käyttivät jokaisen pysähdyksen ostosten tekoon; aina kun minibussi pysähtyy, piirittää sen kaupustelijoiden armeija. Keskiafrikkalainen maniokkileipä oli nyt saanut tehdä tilaa länsiafrikkalaisille herkuille.

Lomésta on Kpaliméen noin 120 kilometrin matka, mihin periaatteessa kuluu noin kaksi tuntia. Käytännössä matka-ajan voi hyvin tuplata. Tie Lomésta ulos nuolee paikoin Ghanan rajaa ja on erinomaisessa kunnossa. Pääkaupungista päästyämme, matelimme sitten pitkiä matkoja kiertoteitä satunnaisten surkeiden kylien läpi. Kiertotie oli kuoppaista hiekkatietä, jolla ei voinut ajaa kovin kovaa. Suureksi osaksi tie Kpaliméen oli kuitenkin hyvää, eikä virkavallastakaan ollut haittaa; ainoalla tarkastuspisteellä poliisin tai santarmin edustaja tarkasti ainoastaan kuljettajan paperit. Niissä ei ollut huomauttamista. Matkustajien paperit eivät virkavaltaa kiinnostaneet. Eivät, vaikka he näkivät valkoisen miehenkin kyydissä.

Kpalimé (lausutaan ilman ensimmäistä k-kirjainta) sijaitsee Kloton prefektuurissa Lomésta luoteeseen ja asukkaita on noin 75 000, minkä vuoksi Kpalimé on Togon neljänneksi suurin kaupunki Lomén, Sokodén ja Karan jälkeen. Ghanan rajalle on matkaa noin 15 kilometriä, mutta sinne en nyt aikonut. Perillä Kpaliméssa olimme noin 10.30, minkä jälkeen jäin pois minibussin kyydistä kaupungin puskataksiasemalla, joka sijaitsee niin keskellä kaupunkia kuin mahdollista. Mototaksikuskit piirittivät, kun astuin ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Neuvottelin kyydin La Paillote -nimiseen hotelliin Kpalimén laitamille.

Olin varannut etukäteen kahden yön majoituksen Hotel La Paillotesta. Se oli löytynyt ihan Booking.comista ja yksi yö maksaisi 11 000 frangia (n. 16,8 euroa). La Paillotessa (suom. ”olkimaja”) on vain neljä huonetta ja sitä pitää valkoinen noin 60-vuotias ranskalaismies Eric, joka on aikoinaan tykästynyt seutuun ja jäänyt pysyvästi. La Paillotessa on afrikkalaisia ja eurooppalaisia ruokia tarjoileva ravintola, mutta nyt se oli kiinni, koska Marie-kokki huiteli ties missä, eikä Ericillä ollut varmaa tietoa, milloin hän palaisi. Ainakaan tänään en saisi ruokaa hotellilla, valisti Eric. Eric teki myös selväksi, ettei puhuisi lainkaan englantia, mutta kyllä hän silti ymmärsi ja puhuikin aivan riittävästi. Itse nimittäin arkailen ranskan puhumista ranskalaisten kanssa, mutta afrikkalaisten kanssa ei ole mitään ongelmaa, sillä ranskahan ei ole juuri kenenkään paikallisen äidinkieli. Suomalaisuuteni takia Eric epäili minun tulleen käymään Kpaliméssa Beninistä Grand-Popon rantakylästä, jossa toimii suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus Villa Karo. Kerroin olevani kyllä menossa sinne myöhemmin, kunhan Beniniin asti ehtisin. La Pailloten huoneeni oli kauniisti ja hyvällä maulla afrikkalaiseen tyyliin sisustettu. Seinät pursuavat paikallista taidetta. Katossa on tuuletin ja vessaankin tulee vesi. Wifiä La Paillotessa ei ole lainkaan, mutta minullahan oli se Lomésta hankittu Togocelin puhelinliittymä mobiilidatalla varustettuna.

Lähdin melkein heti kaupungille. Kpalimé on levittäytynyt pitkän, kilometrien pituisen, pääkadun varteen, joka tulee Lomésta ja johtaa Atakpamén kaupunkiin Kpalimésta koilliseen. Pääkadun varressa on liuta kaupungin palveluita, kuten ravintoloita, baareja, rautakauppoja, huoltoasemia, ruokakauppoja ja muita pieniä puoteja, kuten Marie-tädin ”Jumalan armon kampaamo” (La grace de Dieu coiffure & tresse, chez Tanti Marie). Marie-täti oli lisännyt kampaamon kylttiinsä myös maininnan psalmista 23, joka alkaa ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Myöhemmin löysin kaupungista myös parturikampaamon nimeltään ”No Jesus! No Life!”. Huutomerkkien kera, totta kai. Tykkään kovasti togolaisten tavasta nimetä yrityksiään. Ja tykkään myös kpalimélaisista, sillä minut oli toivotettu tervetulleeksi jo monet kerrat pääkatua kohti keskustaa kävellessäni.

Raamatusta ammennettujen yritysten nimien ohella kaupungin tärkeimpiä nähtävyyksiä lienee Pyhän Hengen katedraali, joka hallitsee Kpalimén maisemaa sen korkeimpana rakennuksena. Sen torni on 40 metrin korkeudessa. Katedraali muistuttaa Lomén katolilaista katedraalia, joka on saksalaisten rakentama. Saksalaiset lähetyssaarnaajat olivat puuhaamassa Kpaliménkin kirkkoa, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1913, kun Togo oli vielä Saksan siirtomaa. Katedraaliksi kirkko korotettiin vuosina 2002–2003 tehtyjen kunnostustöiden päätteeksi. Kirkon ovet olivat avoinna ja pääsin kurkistamaan sisään. Meneillään ei ollut messua, eikä paikalla ollut ketään. Katedraalin liepeillä on paljon uskontoon jotenkin liittyviä rakennuksia, joista osa on ihan vanhojakin, ehkä siirtomaa-aikaisia. Sellainen on ainakin katolilainen naisten sisäoppilaitos, Internat des soeurs de Notre Dame de l’èglise. Kauniista kehitysmaankeltaisesta kaksikerroksisesta rakennuksesta saisi aikanaan tehtyä vaikkapa hotellin.

En tiedä, onko Kpaliméssa varsinaista Grand Marchéa, koskapa keskustan tiettyjen katujen varsille oli kerääntynyt kauppiaita aurinkovarjojensa alle. Tietyissä paikoissa kaupiteltiin leipää, tietyissä hedelmiä ja niin edelleen. Ostin leipää ja hedelmiä, mutta menin ostoksille myös oikeaan kauppaan, jota pyörittivät paikalliset siskokset. Kauppa oli pieni, mutta olisi voinut sijaita jopa Euroopassa. Niin paljon tuotteita oli saatu esille ja vieläpä kovin edustavasti ja hyvässä järjestyksessä. En voinut olla miettimättä, että olivatko siskokset joskus asuneet Euroopassa.

Ruoan saaminen Kpalimésta osoittautui iltapäivällä hankalaksi tehtäväksi. Kävin useassa ravintolassa tai ravintolalta vaikuttavassa paikassa kysymässä ruokaa, mutta joko ruoka oli jo loppunut tältä päivältä tai sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Olutta kyllä olisi saanut. Eräällä terassilla näin paikallisten lusikoivan kipoista jonkinlaista ruokaa ja huuhtelevan sitä alas oluella. Astuin sisään ravintolaan, jossa minulle kerrottiin innostuneesti, että tarjolla olisi paikallista herkkua, kuskusta jugurtilla! Se kuulosti niin kummalliselta yhdistelmältä, että tilasin oman kipollisen. Kuskuksen päälle kaadettiin kunnon satsi makeaa jugurttia ja ripaus sokeria. Päälle pantiin vielä jääpaloja. Jos tästä ei menisi maha sekaisin, niin ei mistään. Yhdistelmä toimi erinomaisesti, maksoi vain pari euroa, eikä aiheuttanut minkäänlaisia vatsanväänteitä. Lisäksi tilasin ravintolan toisen myyntiartikkelin, nakkisämpylän.

Palasin jo hyvissä ajoin takaisin hotellille. Minua väsytti jostain syystä, joten loppupäivä meni pitkälti hotellilla. Nukuin poikkeuksellisesti päiväunetkin. Olin kysynyt hotellin omistajalta suosituksia mahdollisesta oppaasta, sillä aioin seuraavana päivänä valloittaa Togon korkeimman vuoren, Mont Agoun, joka sijaitsee Kpalimén kupeessa ja yltää lähes kilometriin merenpinnasta! Opas oli luvannut saapua illalla, mutta kun kukaan ei koskaan tullut koputtamaan huoneeni ovelle, oletin, ettei opas ikinä saapunutkaan.