Vaellus Mont Agoun vuoristokyliin ja Womén vesiputous

12.6.2022

Länsi-Afrikka on yleisesti melko tasaista seutua, mutta siellä täällä kohoaa kuitenkin satunnaisia mäkiä, jopa vuoria ja vuorijonoja. Ghanan itäosista halki Togon keskiosien aina Beninin puolelle kulkee matala ”vuorijono”, minkä ansiosta etenkin Kpalimé houkuttelee matkailijoita luokseen. Seudulla on muutamia vuoria, rotkoja ja vesiputouksia. Tärkein syy vierailla Kpaliméssa on kuitenkin Mont Agou, 986 metriin merenpinnasta kohoava Togon korkein vuori. Mont Agou tunnettiin alun perin saksankielisellä nimellä Baumannspitze, itävaltalaisen tutkimusmatkailija ja maantieteilijä Oskar Baumannin (1864–1899) mukaan, sillä Togo oli ensimmäiseen maailmansotaan asti Saksan siirtomaa.

En ole vuorikiipeilijä, enkä ole valloittanut mitään merkittäviä vuorenhuippuja, paitsi suunnilleen yhtä korkean Saanan Kilpisjärvellä. Mont Agou kuitenkin vaikutti mukavan helpolta valloitukselta korkeutensa ansiosta. Lisäksi huiputuksen voisi tehdä halutessaan autollakin, sillä huipulla on Togon armeijan tukikohta. Olin edellisiltana kysellyt oppaan perään hotellini isännältä, Ericiltä, sillä tahdoin nähdä muutakin kuin pelkän tien. Eric kertoi aamulla, että opasehdokas oli tullut illalla hotellille. Ihmettelin, miksei hän tai kukaan ollut tullut koputtamaan ovelleni. Aamupalaa odotellessani suunnittelin sitten lähteväni Mont Agoulle yksinäni. Ottaisin kadulta mototaksin ja tinkisin hinnan kohdilleen menopaluusta vuorenhuipulle ja takaisin. Eric piti sitä täysin mahdollisena ajatuksena.

Hotel La Pailloten keittiö oli edelleen suljettu, sillä Marie-kokki oli vieläkin omilla teillään. Aamupalan kuitenkin sain ja sen valmisti isäntä Eric omin käsin. Patonkia, itsetehtyä mangohilloa, omeletti. Lisäksi hän keitti togolaista kahvia. Olimme kahvialueella, esimerkiksi Mont Agoulla viljellään kahvia. La Pailloten aamiainen maksoi 2 800 frangia (n. 4,3 euroa). Aamupalan voimalla jaksaisin pitkälle iltapäivään. Lisäksi olin pakannut reppuuni vesipulloja ja naposteltavaa.

Hotellin työvoimaan kuuluva mies oli samaan aikaan pesemässä hotellin toisen asiakkaan, valkoisen Togossa asuvan ranskalaismiehen, Renault Duster -citymaasturia ja tarjoutui pyytämättäni oppaaksi Mont Agoulle. Eric valisti minua, että mies ei ollut mikään oikea opas. Togolaiset haistavat rahan. Niin haistoi myös aiemmin hotellilla pyörähtänyt nainen, joka tuli pyytämään työtä. Naisella oli alle kouluikäisiä lapsia, joiden yksinhuoltajaksi hän oli ajautunut. Nainen oli aikoinaan muuttanut miehen perässä Kpaliméen, eikä hänellä ollut kaupungissa turvaverkkoja, kun mies oli nyt päättänyt lähteä lätkimään ja jättänyt jälkikasvun nuoren naisen hoidettaviksi. Eric ei voinut tarjota työpaikkaa, sillä se olisi tarkoittanut sitä, että lapset olisivat tulleet naisen mukana päiviksi hotellille. Päiväkodit eivät ole vielä lyöneet itseään läpi ainakaan Togon maaseudulla, eivätkä Ericin mukaan asiakkaat välttämättä olisi mielissään, jos lapsia pyörisi nurkissa. Minua asia ei olisi hetkauttanut, mutta hotellivieraita on tietenkin joka lähtöön.

Kun sitten yhdeksän aikaan astuin ulos hotellista ja lähdin kohti pääkatua, sattui eilen hotellilla piipahtanut opasehdokas tulemaan vastaan. Hän oli päättänyt palata hotellille, jos nyt kuitenkin olisinkin kiinnostunut lähtemään patikoimaan. Kerroin herralle, että olin kyllä ollut valmis sopimaan retkestä jo edellisiltana. Olin vain odotellut, että joku tulisi koputtamaan ovelleni. Mies oli 44-vuotias Selom, joka oli ajautunut töihin maniokkipelloille, kun koronavirus oli lopettanut turismin Kpaliméssa. Sovimme hinnaksi Mont Agoulle 12 000 frangia (n. 18,3 euroa). Se sisältäisi kyyditkin mototaksin selässä. Näin minusta tuli Selomin ensimmäinen asiakas koronan jälkeen. Selom puhui pääasiassa vain ranskaa, mutta yritti parhaansa mukaan käyttää myös englantia. Hänellä oli mukanaan englannin sanakirjanen. Englanninkielisen Ghanan läheisyyden takia voi olla hyvä asia osata myös englantia, jos vaikkapa ghanalaisia turisteja joskus päätyy Kpaliméen.

Muut kpalimélaiset olivat pynttäytyneet parhaimpiinsa; sunnuntaiaamuna Togo kulkee kirkkoon. Minä ja Selom aioimme Togon korkeimmalle vuorelle, emme kirkkoon lainkaan. Selom neuvotteli mototaksikyydin Agoun kylään Mont Agoun juurelle, reilun 20 kilometrin päähän hotellistani. Tällä kertaa minä istuin moottoripyörän päällä keskellä Selomin pitäessä perää. Hänestä näin oli parempi, etten vain putoaisi kyydistä. En kertonut, että vain reilua viikkoa aiemmin olin matkannut Keski-Afrikan tasavallassa mototaksin kyydissä seitsemän-kahdeksan tuntia. Putoamatta. Ja aivan, kuten Keski-Afrikan tasavallassa, tälläkin lyhyellä matkalla oli yksi tiesulku. Togossa (tai ainakin Kpaliméssa) moottoripyörän selässä saa kuulemma matkustaa enintään kaksi henkilöä. Meitä oli nyt kolme. Pari sataa metriä ennen tiesulkua Selom jäi pois kyydistä ja kuljettaja ajoi minut tiesulun toiselle puolelle. Kuitenkin näköetäisyydelle tarkastuspistettä vartioineista poliiseista. Sitten hän palasi hakemaan Selomin minun odotellessa tienvarressa yksinäni parin minuutin ajan. Itse tiesululla ei ollut tarvetta pysäyttää tai esitellä matkustusasiakirjoja. Poliisi vain heilautti kättään ja taatusti myöhemmin näki, että tiesulun jälkeen me kaikki kolme jatkoimme matkaa saman moottoripyörän selässä.

Mont Agou on vajaan kilometrin korkuinen Togon korkein vuori, joka seisoo yksinäisenä kohoumana muuten melko tasaisessa maisemassa. Aivan lähimailla ei ole muita pinnanmuotoja, ne alkavat vasta Kpalimén takana. Vuorenhuippu näytti olevan sankan pilven verhoama, emmekä mekään aivan huipulle asti kiipeäisi. Selom kertoi, ettei sieltä näkisi yhtään mitään jo tuon pilviverhon takia. Huippu on myös metsäinen, eikä sieltä näkisi mihinkään myöskään selkeällä säällä. Lisäksi siellä toimii Togon armeijan tukikohta ja aivan huipulle meneminen maksaa 5 000 frangia (n. 7,6 euroa), joka minun pitäisi maksaa sotilaille. Olin vasta viikkoa aiemmin vapautunut vankilasta Keski-Afrikan tasavallassa, joten en ollut erityisen kiinnostunut tutustumaan virkavaltaan, ellei se olisi aivan pakollista. Toisaalta, ei minulla ollut pahaa sanottavaa Togon virkavallasta.

Vuorenlaelle pystyy kulkemaan yksinäänkin, meneehän sinne päällystetty serpentiinitie, joka alkaa parin kilometrin päässä Agoun kylästä kohti Loméa. Sen sijaan me kapuaisimme vuoren rinteellä sijaitseviin kyliin, joihin ei ole tieyhteyttä. Kylävierailuihin opas on ehdoton, sillä polkuja risteilee siellä täällä ja pääosin täällä edetään sademetsässä ilman mitään opasteita. Ilma oli hautova, kuten se nyt tapaa olla sademetsissä sadekaudella. Polku oli paikoin liukas, mutta Selom oli silti matkassa pelkillä varvassandaaleilla. Lisäksi mies oli pannut sukat jalkoihinsa. Selom tuntee Mont Agoun polut ja asukkaat tuntevat hänet. Kun mukanani oli tuttu mies, myös minä sain sydämellisen vastaanoton niin poluilla kuin kylissäkin. Kukaan ei suuttunut tai juossut karkuun, kun ilmestyin hikisenä kamerani kanssa ensimmäiseen kylään, Kebo Kpetaan, joka sijaitsee noin 500 metrissä merenpinnasta. Päinvastoin, minut toivotettiin tervetulleeksi. Samanlainen oli vastaanotto myös viereisessä Kebo Dogbadjissa, joka sijaitsee jo 600–650 metrissä.

Kylissä oli hiljaista, sillä suurin osa kyläläisistä oli kirkonmenoissa. Mont Agoun ihmiset ovat kristittyjä. Kylät taas ovat savitiilestä rakennettuja. Talot sijaitsevat vuorenrinteellä ja jos täällä sattuisi maanvyörymiä, olisi tuho valtavaa. En kuitenkaan nähnyt merkkejä sellaisesta, sillä ihmiset eivät ole hakanneet metsiä vuorenrinteiltä. Vuorenväki on tajunnut, että metsän siimeksessäkin voi viljellä; siellä täällä kasvaa kahvia, kaakaota, banaania. Tuntuu hieman väärältä puhua ”vuoristokylistä”, kun itse vuori on korkeudeltaan vain 986 metriä merenpinnasta, mutta silti ilma oli korkeuksissa raikkaampaa ja viileämpää. Samoin näkymät olivat upeat, vaikkemme kovin korkealla olleetkaan.

Seuraavan kylän nimi oli Kebo Dzigbé, joka on Mont Agoun kylistä korkeimmalla sijaitseva. Se sijaitsee 750–850 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kylissä ei ole autoja, eikä moottoripyöriä, sillä niillä ei tee täällä mitään; kaikki on tuotava ihmisvoimin tai aasilla. Joku oli kantanut tänne myös suuren arkkupakastimen, kun poikkesimme Kebo Dzigbén baariin. Myös pakastimen juomat oli kannettu tänne pitkin kivisiä ja liukkaita vuoristopolkuja ties miten kaukaa. Täällä on pelkkiä polkuja, ei siis teitä lainkaan. Nautimme Selomin kanssa juomat ja pari munkkia paikallisessa kapakassa, jossa ei ollut sunnuntaiaamuna muita asiakkaita, koska olivathan kirkonmenot edelleen käynnissä. Afrikkalaiset viihtyvät messussa tuntitolkulla. Selom oli etukäteen kertonut, että minun pitäisi tehdä 5 000 frangin lahjoitus Kebo Dzigbén kyläpäällikölle siitä hyvästä, että sain tulla kylään. Ihmettelin ääneen, että missä minun tulisi raha lopulta maksaa, kun lähdimme laskeutumaan alas vuorelta. Selom valisti, että rahan käyttäminen baarissa ajoi saman asian. Kyläpäällikkö tyytyisi siihen. Kello oli nyt noin 11.30, kun aloitimme paluumatkan.

Jonkin ajan kuluttua saavuimme Mont Agoun huipulle vievälle päällystetylle serpentiinitielle, jota pitkin kävelimme ensin tienvarressa sijaitsevaan Kebo Domepemen ja lopulta vähän alempana olevaan Kebo Agblodomen kylään. Kylät sijaitsevat 350–550 metrissä ja muistuttavat edellisiä. Kaikki on kyhätty savitiilestä, paitsi kirkko, joka on aina tehty betonista. Kebo Agblodome on melkoinen labyrintti, josta en olisi osannut ulos ilman opastani. Selom kertoi, että täkäläiset asukkaat torjuvat käärmeitä samettikukilla. Niitä kasvoi ympäriinsä.

Loppumatkan takaisin Agoun kylään taitoimme halki sankan sademetsän, jossa ylitimme useita puroja. Perillä Agoussa Selom neuvotteli mototaksikyydin takaisin Kpaliméen. Matkallamme oli jälleen se poliisin pitämä tiesulku, josta tällä kertaa ajoimme läpi kaikki kolme yhtä aikaa. En aivan ymmärtänyt syytä tälle, mutta joko poliisilla oli ollut vuoronvaihto ja tämänhetkinen vuoro tiedettiin rennommaksi. Tai sitten agoulainen kuljettaja sai kuljettaa kolmea yhtä aikaa, sillä hän ei ollut ammatiltaan mototaksikuski, vaan itse asiassa sähköasentaja. Ehkä laki koskee vain ammattikuskeja.

Kello ei ollut vielä kovin paljon, kun palasimme takaisin Hotel La Pailloteen. Selom oli tyytyväinen, kun oli saanut taas pitkän tauon jälkeen opastaa turistia. Hän ehdotti, että seuraavana päivänä voisimme lähteä katsomaan esimerkiksi vesiputousta. Sellaisia on lähimailla useita. Minä taas ehdotin, että voisimmeko lähteä vielä tänään, sillä enhän ollut tullut Kpaliméen lepolomalle! Se kävisi, mutta ensin menisimme syömään. Selom tiesi asiallisen ravintolan Kpalimén pääkadulta, jossa saimme eteemme kipot fufua ja jonkin eläimen lihaa. Se syötiin käsin paikalliseen tapaan. Ruokailun jälkeen Selom alkoi etsiä mototaksia, joka veisi meidät Womén vesiputoukselle. Olimme taas sopineet samaisen 12 000 frangin (n. 18,3 euroa) hinnan matkasta putoukselle. Se sisältäisi tuttuun tapaan menopaluumatkat, ei pelkkää opastusta.

Cascade de Womé eli Womén vesiputous sijaitsee Womé-nimisen kylän läheisyydessä, vain parin-kolmen kilometrin päässä Ghanan rajalta. Kpalimésta putoukselle on noin 15 kilometrin ajo halki huonokuntoisten kyläteiden. Kuljettaja kuljetti, minä istuin keskellä ja Selom takanani. Kpadapén (myös nimellä Kpadafé) kylässä eteemme tupsahti Togon santarmilaitoksen, Gendarmerie Nationale Togolaisen, tarkastuspiste. Ehkä rajan läheisyyden takia, mietin. Minua kehotettiin vierailemaan viereisessä rakennuksessa esittämässä passini santarmille ja vastaamassa muutamiin kysymyksiin. Mietin hetken tosissani, että olisiko nyt vain parasta palata takaisin Kpaliméen ja jättää vesiputous näkemättä. Vain hieman reilua viikkoa aiemmin olin halunnut vierailla Boalin vesiputouksella Keski-Afrikan tasavallassa ja santarmi oli passittanut minut siitä hyvästä vankilaan yli vuorokaudeksi. Entä jos togolainenkin santarmi päättäisi pidättää minut vesiputoukselle pyrkimisestä. Miksi vesiputoukset ovat niin tärkeitä, että niitä näin huolella varjellaan maasta toiseen!

Santarmiasemalla oli pitkä jono, kun vähän ennen minua kymmenisen nuorta ranskalaista oli pölähtänyt paikalle aikeenaan vierailla samaisella vesiputouksella. Kaikkien passien tiedot oli kopioitava käsipelillä suureen kirjaan. Lisäksi santarmi tahtoi kaikkien puhelinnumerot. Ranskalaiset eivät olleet tyytyväisiä siihen, että vain yksi santarmi oli kirjaamassa tietoja ylös. Lisäksi he esittivät kritiikkiä santarmia kohtaan rekisteröitymisen tarpeellisuudesta. Santarmi pysyi hyvin asiallisena ja vastasi jämäkästi kritiikkiin. Ketään ei pidätetty. Itse tosin mielessäni käskin ranskalaisia pitämään turpansa tukossa, että jono liikkuisikin, eikä ketään pidätettäisi myöskään jatkossa. Puolen tunnin kuluttua tuli lopulta minun vuoroni joutua santarmin eteen. Santarmi oli edelleen asiallinen, vaikken ymmärtänytkään heti kaikkia kysymyksiä. Syntymäpaikkani herätti kysymyksiä, sillä santarmin mukaan se ei kuulostanut kovin ranskalaiselta paikkakunnalta. Kerroin, etten ole ranskalainen lainkaan ja näytin passini kantta. Olen Finlandesta, en Francesta, kerroin. Kpadapén santarmi ei pyytänyt lahjuksia, vaan asia oli sillä selvä, kun kaikki tiedot oli saatu. En päässyt kysymään, onko Togon santarmilaitoksella kuitteja.

Kpadapésta on vain muutaman kilometrin ajo Woméen ja Womén putoukselle. Putoukselle on 2 500 frangin (n. 3,8 euroa) pääsymaksu. Paikalliset maksavat ainoastaan tonnin (n. 1,5 euroa) ja oppaat pääsevät ilmaiseksi. Selom kertoi olevansa oppaani ja pääsi sisään ilmaiseksi. Putouksille on lipunmyynnistä reilun kilometrin kävely, joten Woméssa pystyy helposti vierailemaan myös omin päin. Lisäksi reitti on viitoitettu. Womén putous ei ole maailman suurin, mutta oikein hyvä korvike vaikkapa keskiafrikkalaisille Boalin putouksille. Womén putous laskee varjoisaan rotkoon ja paikka on täydellinen paikka viettää sunnuntai-iltapäivää. Paikalla oli suuri määrä paikallisia uimassa tai räpiköimässä vilvoittavassa lammessa, joka on syntynyt, kun vesi syöksyy alas putouksena. Olisin voinut pulahtaa uimaan, mutta minulla ei ollut uimahousuja mukanani. Toisaalta, alusvaatteissa niin naiset kuin miehetkin täällä polskivat. Kun ne Kpadapén santarmiasemalla näkemäni ranskalaiset nuoret saapuivat paikalle, aloimme me Selomin kanssa tehdä lähtöä. Aurinkokin jo kohta laskisi.

Auringonlaskun aikaan saavuimme takaisin Kpaliméen ja Hotel La Pailloteen. Selom oli tehnyt kunnon tilin päivän aikana, mutta olihan siihen vaadittu energiaakin. Itse olin ainakin rättiväsynyt jo pelkästä Mont Agoun vaelluksesta. Seuraavana aamuna aikoisin takaisin Loméen ja sitä kautta sitten aikanaan Beninin puolelle.