Barh El Gazelin maisemia matkalla Saharaan

30.6.2022

Syrjäistä Tšadia on luonnehdittu eräänlaiseksi siirtomaavaltojen rajanvetojen jakojäännökseksi. Ranska otti sen hallintaansa vuonna 1900, kun muitakaan ei erityisemmin kiinnostanut. Alue taidettiin nähdä tarpeettomana joutomaana, eikä Ranska aluetta kehittänytkään sitten oikeastaan lainkaan. Tšadilaiset ovat asiasta edelleen katkeria ranskalaisille. Hieman hankalaa panostaminen toki olisi ollutkin, kun nykyisen Tšadin tasavallan sisään mahtuisi liki neljä Suomea. Tšad on valtava maa, maailman 20:nneksi suurin! Asukkaita on vaatimattomat 16 miljoonaa, mutta väestö on jakaantunut yli 200 heimoksi. Erilaisia kieliäkin on noin sata. Karkeasti eroteltuna tämä huikean monikulttuurinen maa jakautuu kristittyyn etelään ja islaminuskoiseen pohjoiseen. Etelässä on vehreää kasvillisuutta, pohjoisessa on Sahara. Tšad on inhimillisen kehityksen indeksissä pohjasakkaa, pahimpia maita olla äiti, lukutaitoprosentti on vaatimaton 22 % (naisilla 14 %), korruptio kukoistaa ja niin edelleen. Suomea ja Tšadia yhdistää ainoastaan alhainen väestöntiheys, muuten maat ovat vastakohdat toisistaan. Vastakohtien sanotaan kiinnostavan. Ehkä siksi olin tullut Tšadiin. Tšad on maailman vähiten vierailtuja maita ja moni (maabongari) tulee tänne vain nukkuakseen yön tai kaksi N’Djamenassa ja poistuu sitten. Se on sääli, sillä maa on turvallinen ja täynnä mitä mielenkiintoisempia paikkoja. Olin varannut Tšadille melkein kolme viikkoa, mutta maassa olisi katseltavaa vaikka puoleksi vuodeksi.

Nyt elettiin toista päivääni Tšadissa ja samalla kesäkuun viimeistä päivää. Minun suuri Tšadin-kiertomatkani oli alkamassa. Eyte’ Voyagesin johtaja, italialainen Adolfo, oli sovitusti kello kahdeksalta hotellini vastaanotossa. Hän ei itse ollut lähdössä Saharaan kanssani, vaan kuljettajana toimisi Ali ja kokkina Ousmane. Kolmistaan viettäisimme seuraavat kaksi viikkoa. Ali ajaisi, Ousmane valmistaisi ruoat ja minä keskittyisin olemaan turisti. Miehet vaikuttivat mukavilta ja tiesin, että tulisimme hyvin toimeen. Ali osasi neljä sanaa englantia: ”yes”, ”thank you”, ”let’s go” ja ”gracias”. Ousmane ei englantia puhunut tuonkaan vertaa, mutta selvästi kyllä ymmärsi. Ainakin Alia enemmän. Toisaalta tykkäsin tilanteesta kovasti, sillä saisin yrittää puhua ranskaa! Ali paljastui pohjoisen mieheksi, Fadasta kotoisin olevaksi tubu-heimon jäseneksi. Ousmane edusti fulani-heimoa ja oli kotoisin Konon pikkukaupungista eteläisimmästa Tšadista. Keskenään miehet kommunikoivat arabiaksi, joka on maan lingua franca, kieli jota kaikki osaavat. Meillä oli kattava kattaus Tšadin moninaisuutta jo autossa.

Autona meillä oli iäkkäämpi versio Toyotan Landcruiserista ja se starttasi puoli yhdeksän aikoihin kohti pohjoista ja Saharaa. En ollut niin tietoinen, missä olisimme minäkin päivänä. Pidin tästäkin ajatuksesta. Tulkoot kaikki yllätyksenä. Adolfo oli toki käynyt kanssani tulossa olevan ohjelman, mutta enhän minä kaikkea voi muistaa! Toisaalta eivät Ali ja Ousmanekaan voineet varmaksi tietää, missä kunakin päivänä yöpyisimme. Sinne asti ajettaisiin, kun sopiva teltanpaikka löytyisi ja mielellään ennen auringonlaskua. Aurinko laskee Tšadissa kuuden jälkeen ja seitsemän jälkeen on jo pimeää.

Ihan ensimmäisenä jätimme N’Djamenan taaksemme. Kaupungin laitamilla on suuria sotilastukikohtia, mutta yllätyksekseni missään ei ollut ainuttakaan tarkastuspistettä. Poliisia ei kiinnostanut, keitä N’Djamenasta lähti ja keitä sinne saapui. Eikä kiinnostanut santarmia tai armeijaakaan. Olin kuvitellut Tšadin olevan vauhkona tällaisissa asioissa. Olin totaalisen väärässä. N’Djamenan laitamilla kyllä pysähdyimme, kun Ousmane osti illallista varten vuohenlihaa. Vuohi on ainakin Saharan asukkaiden pääasiallinen lihanlähde. Massaguetissa kuulemma syödään kameliakin. Ohitimme kyseisen pikkukaupungin ja saavuimme hyvissä ajoin ennen puoltapäivää Massakoryn kaupunkiin. Se on jo vähän isompi keskus. Miehet tekivät viimeiset hankinnat ennen kuin katoaisimme Saharaan. Ali osti vessakannun eli kastelukannun, jonka kanssa afrikkalaiset hoitavat vessa-asiansa. Vessapaperia ei käytetä. Myös taskulamppu oli ostettava. Ousmane osti maapähkinöitä. Minua piirittivät Koraania siteeranneet pikkupojat kerjuukuppinsa kanssa. Samoja koraanikoulun kasvatteja kulkee kerjuulla kautta Sahelin aina Senegalista lähtien. Myöhemmin kysyin Alilta, että ovatko pojat rahaa vai ruokaa vailla. Kuulemma lähinnä ruokaa. Saharassa en näihin lapsikerjäläisiin enää törmännyt. Massakory sijaitsee lähellä Tšadjärveä, jossa on ollut ongelmia nigerialaisen Boko Haram -terroristijärjestön kanssa. Kuin sattumalta sieltä suunnasta saapui kymmenen rekkaa täynnä sotilaita matkalla kohti pääkaupunkia. Massakorylaiset hurrasivat ja sotilaat vastasivat huutoihin. Olisinpa voinut ottaa kuvia ja videota. Tšadilla on alueen vahvin ja paras armeija ja sotilaita palvelee ympäri Afrikkaa. Kuljettajani Ali on entisessä ammatissaan palvellut neljä vuotta Tšadin armeijan riveissä Keski-Afrikan tasavallassa.

Massakoryyn loppuu päällyste. Tästä lähtien seuraavat liki kaksi viikkoa olisi pelkkää röykytystä vaihtelevankuntoisilla teillä ja kinttupoluilla. Aina tietä ei kuulemma ole ollenkaan. Tai tulva on saattanut viedä sen. Kesäkuukausina Tšadissa on sadekausi ja vettä saattaa tulla todella rankasti ja kuiva maa imee vettä huonosti. Lähdimme röykyttelemään kohti seuraavaa isoa kaupunkia, Barh El Gazelin alueen keskusta Moussoroa. Heti aluksi kävi selväksi, että Ali kyllä tiesi mitä teki, sillä asfaltin päätyttyä tieuria alkoi risteillä ympäriinsä pitkin puskia ja pensaita. Jotenkin oikealla uralla pysyttiin ja vauhdinkin pystyi pitämään mukavalla tasolla. Välillä etenimme jopa kahdeksaakymppiä.

Pilvinen aamupäivä vaihtui aurinkoiseksi iltapäiväksi. Maisema oli karua ja tasaista. Ennen Moussoroa puita ja pensaita on vielä tiuhaan. Ehkä siksi, kun vettä kerran tulee taivaalta. Maisemassa oli laajojakin lammikoita. Ehkä edellisyönä täällä satoi kaatamalla. N’Djamenassa ainakin satoi. Lounastauko olisi aina luvassa noin kello 12. Siihen aikaan Ali ja Ousmane alkavat etsiä sopivaa puuta, jonka juurelle leiriytyisimme ruokailun ajaksi. Moussoron eteläpuolella puita vielä riittää ja Ali kurvasi tasan kello 12 hieman tieltä syrjään suuren puun alle. Miehet levittivät suuren vihreän maton lepäilyä ja istuskelua varten maahan. Minulle autosta nostettiin oma pöytä tuoleineen. Ousmane laittoi pöytään pöytäliinankin. Tällä reissullahan elettäisiin herroiksi. En ole tottunut tällaiseen matkailuun, jossa minun periaatteessa tarvitsee vain istua autossa, istahtaa valmiiseen pöytään ja illan tullen siirtyä nukkumaan telttaan, joka sekin kasataan puolestani. Mielelläni olisin jotain autellutkin, mutta miehillä oli selvät sävelet ja kaikilla tavaroilla omat paikkansa Landcruiserissamme, joten en lähtenyt soppaa hämmentämään. Keskityin olemaan turisti. Ruoan valmistumista odotellessa kävelin ympäriinsä, otin kuvia ja sain piikkejä jalkoihini. Kun sitten lähdette Tšadin Saharaan, ottakaahan mukaan jalkineet, joista eivät täkäläisten puiden ja pensaiden terävät piikit mene läpi. Ongelma on sama kautta Tšadin Saharan, eikä täältä löydy kasvia, jolla ei olisi teräviä piikkejä. Kasvit yrittävät suojautua nälkäisiltä vuohilta ja kameleilta. Kumpiakin taivaltaa maisemassa valtavia määriä.

Ja kun kameleita kerran riittää, täytyy niillä olla myös omistajansa. Siellä täällä vastaan tuli miehiä tai poikia kameleiden selässä. Mutta miksi näitä miehiä kutsuisi, ”kamelimiehiksikö”? ”Kamelikuski” on kai provosoiva ja rasistisissa yhteyksissä käytetty ja niin on ehkä myös Teuvo Hakkaraisen lanseeraama  ”kamelinkesyttäjä”-sana, vaikka tämän Saharan matkani jälkeen olenkin sitä mieltä, että se on paras termi näille kameleiden kanssa työskenteleville miehille. Jos loukkaannut ”kamelinkesyttäjä”-sanasta, et liene ikinä nähnyt, kun 6-vuotias tšadilainen pikkupoika käsittelee ja käskyttää aikuista kamelia. Kunnioitusta herättävää toimintaa, kesyttämistä sanan oikeassa merkityksessä! Kamelien selissä istuneet miehet olivat myös varma tietolähde, jos Ali oli epävarma reitistämme. Vastaus tuli aina ja suunta löytyi.

Ousmane raportoi takapenkiltä, kun saavuimme Barh El Gazelin alueelle. Nimi tarkoittaa ”gasellien merta”, mutta toistaiseksi emme olleet gaselleja nähneet. Barh El Gazelin alueen talot eroavat tähänastisista tšadilaistaloista, sillä nyt ihmiset asuivat harmaissa savitaloissa, joissa etupuolella on kaksi kolmionmuotoista pientä ikkunaa. Niiden keskellä on ovi. Talon katolle, usein joka kulmaukseen ja vielä keskellekin, on muotoiltu siitä samaisesta rakennusmateriaalista pienet kohoumat. Barh El Gazelin ihmisten talot näyttävätkin ehkä hieman keskiaikaisilta linnoituksilta. Toinen talotyyppi, joka yleistyi pohjoiseen päin mentäessä oli pyöreä maja, jonka katto oli heinistä ja risuista kyhätty suippo kupoli. Paimentolaisuus on Tšadissa yleistä ja ohitimme runsaasti paimentolaisten asumuksia ja tietenkin itse paimentolaisia paimentamiensa vuohten, lehmien ja kameleiden kanssa. Näin kesäisin paimentolaiset vaeltavat pohjoiseen, koska sadekausi mahdollistaa kasvien kasvun ja eläimillä on näin ollen ruokaa. Talveksi nämä ihmiset vaeltavat kohti etelää. Osa jopa Keski-Afrikan tasavallan puolelle. Kuulin myöhemmin, että tšadilaisia voi tavata jopa Kongon tasavallassa! Näillä seuduilla vettä tulee taivaalta ympäri vuoden. Kokkini Ousmane on paimentolaiselämää viettäneestä fulaniperheestä eteläisestä Tšadista ja oli lapsena viettänyt paljon aikaa myös Keski-Afrikan tasavallan pohjoisosissa, kun perhe oli liikkunut laitumien perässä. Paikalliset eläimineen ylittävät rajat tietysti, mistä lystäävät.

Moussoro on iso keskus, jossa simkorttini mobiilidata alkoi taas toimia. Muuten puhelimessa oli ollut kenttää kiitettävästi aina N’Djamenasta lähtien. Moussoroon tämä ilo päättyisi. Ensimmäisenä tehtävänämme kaupungissa ajoimme poliisiasemalle, jossa ulkomaalaisten on ilmoittauduttava ja esitettävä kopio matkustusluvasta. Tämä ”Autorisation de circuler” on virallinen ranskankielinen lupalappu, joka anotaan etukäteen ja ilman sitä ei ulkomaalaisella ole asiaa pääkaupungin ulkopuolelle. Luvassa määritellään reitti, mitä pitkin on kuljettava, monenko ihmisen kanssa ja millaisella autolla sekä päivämäärät, jolloin lupa on voimassa. Oman lupani on myöntänyt Tšadin sisäasiainministeriön pääsihteeri Mahamat Adoum Idriss. Alilla oli iso nivaska alkuperäisen lupalappuni kopioita poliiseille jaettavaksi. Moussoron poliisiasema oli pimeä savimajaluola, jonne en olisi ikinä ominpäin edes osannut. Lupani tarkistanut poliisi oli asiallinen, eikä häntä kiinnostanut lahjus. Hän otti ylös Alin puhelinnumeron ja automme merkin ja mallin. Auton merkki toki on täällä päin yhdentekevä tieto, sillä 100 prosenttia autoista on Toyota-merkkisiä. Tšadin kansalaisten ei tarvitse näyttää naamaansa poliisiasemilla.

Kun tärkein oli suoritettu, tankkasimme auton ja jatkoimme matkaa. Jo ennen Moussoroakin olimme ylittäneet useita valtavia dyynejä, mutta kaupungin jälkeen Sahara alkaa todenteolla. Maisema kuivuu, mutta kasvillisuus ei kokonaan katoa näköpiiristä. Sen sijaan taivaanranta oli synkentynyt idän suunnalla kaupungissa ollessamme. Ajattelin saderintaman saavuttavan meidät. Olin väärässä, sillä pian ajoimme halki ensimmäisen hiekkamyrskyn. Mielestäni myrsky oli laimea, sillä ikkunaa joutui pitämään kiinni vain kymmenisen minuuttia. Muuten hiekka lensi lähinnä maantasolla. Ajamiseen myrsky ei vaikuttanut. Kaasu pohjaan ja seuraavan dyynin yli! Noin kuuden aikoihin Ali kaartoi auton hieman ”tieltä” syrjään, jonkinlaiseen palmujen reunustamaan notkelmaan. Ei kuitenkaan mihinkään vadiin, kuivuneeseen joenuomaan. Näin sadekaudella sellaiseen voi vaikka hukkua. Saharassa kun ollaan ja maa ei vedä yhtään vettä. Tšadissa on paljon tyhjää tilaa ja leiriytyä voi melkein mihin tahansa. Jokamiehenoikeudet tuntuvat pätevän täälläkin, paitsi että täällä ei tarvita maanomistajan lupaa leiriytymiseen. Ennen auringonlaskua näin pari paimentolaista kauempana leiristä, mutta hekin poistuivat paikalta ennen pimeää. Tekivät oman leirinsä jonnekin tai menivät kotiinsa, siihen uudelleen ja uudelleen rakennettavaan hökkeliin, joka talvella saattoi seistä vaikka Keski-Afrikan tasavallan puolella.

Eyte’ Voyagesin teltat ovat Italiasta, aivan kuin pomonsakin. Teltta on erittäin helppo kasata ja olisin sen voinut ihan hyvin hoitaa itsekin. Ali ja Ousmane kuitenkin tulivat aina auttamaan. Sain telttaani kunnon patjan ja sen suojaksi lakanankin. Peittoa Tšadin Saharassa ei kesällä tarvitse. Seuraavaksi Ousmane alkoi valmistaa illallista. Sen valmistukseen kului aikaa parisen tuntia, kun listalla tänä iltana oli sitä N’Djamenan laitamilta ostettua vuohta. Muuten meillä tulisi olemaan pitkälti kasvisruokavalio seuraavien parin viikon aikana. Kasvisruoaksi laskettiin myös tonnikala ja purkkimakkara.

Ensimmäinen yöni Saharassa sujui pääosin hyvin. Alkuyöstä leiripaikkaamme viisti ukkosrintama, joka onneksi pudotti vain muutaman pisaran maahan asti. Muuten teltassa oli kuin diskossa, sillä salamointi oli niin intensiivistä. Salamien välillä ei ollut sekuntiakaan. Jyrinää ei kuulunut, vaan salamat löivät onneksi kaukana.