Ensimmäinen päivä Ennedin ylängöllä

3.7.2022

Saharan kiertomatkan kolmannesta yöstä muodostui aikaisempia öitä vaiherikkaampi, kun muuten niin rauhallisen illan ja alkuyön jälkeen, ehkä noin kello yhdeltä yöllä trombi pyyhkäisi leirimme yli. Se tuli yhtäkkiä, toi mukanaan pölypilven ja häipyi muutamassa sekunnissa. Nukuin teltassani jälleen ilman päällykangasta (ja peittoa), joten yhtäkkiä telttani oli täynnä hienoista maasta irronnutta pölyä. Onneksi olin laittanut kamerani reppuun illalla. Normaalistikin aamulla korvista saa kaivaa hiekkaa, mutta nyt sitä oli tuplamäärä. Nukahdin kuitenkin melkein heti uudestaan. Aamuyöstä, noin kello neljältä, alkoi jälleen tapahtua. Kuulostelin sateen alkaneen, mutta sateenropina olikin satapäisen lehmälauman vaellus halki leirimme. Viimeistään ammuminen paljasti, mitä juuri tapahtui. Lehmiä löntysti parinkymmenen minuutin ajan kummaltakin puolen telttaani. Onneksi olin sentään pystyttänyt teltan kahden isomman piikkipensaan viereen, joten lehmät eivät vahingossakaan minua talloisi. Valoa oli vain vähän, mutta avasin teltan oven ja ihmettelin tapahtumaa. Jonnekin eläimet olivat siirtymässä ja järkevintä se tietenkin on juuri hieman ennen auringonnousua. Kun ilma on vielä ”viileää”.

Aurinko nousi, kokkini Ousmane nousi, minä nousin. Alikin nousi vähän myöhemmin. Leiripaikaltamme avautui fantastinen näkymä Ennedin kallioille. Muuten maisemassa oli turhan vähän puita ja pensaita. Menin suorittamaan aamupesuni matalan pensaan taakse. Lähellä, ehkä 50 metrin päässä pesupaikastani kulki syvemmälle Ennediin johtava tieura, mutta koska muut tiellä päivän mittaan kulkevat autot sai yleensä laskea yhden käden sormilla, ajattelin olevani hyvässä paikassa. Sen jälkeen, kun edellispäivänä kuuden jälkeen leiriydyimme, oli tiellä 12 tunnin aikana mennyt yksi ajoneuvo. Siispä vaatteet pois ja pesulle. Tietenkin minuutin kuluttua ohi porhalsi Toyota Hilux. Onneksi minulla on sentään Saharan hiekkaan sopiva suojaväri!

Aamupalan jälkeen Ali ja Ousmane pakkasivat auton ja lähdimme kohti Ennedin uumenia. Ennedi on hiekkakivisistä kalliomuodostumistaan tunnettu valtava ylänköalue Tšadin koillisosassa Saharan autiomaassa. Tuo ylänköalue on fantastinen kokoelma aavikkoa dyyneistä, vadien halkomaan hiekka-aavikkoon ja valtaviin kivikoihin, paikallisiin ”pirunpeltoihin”. Kaiken kruunaavat kaikkialla kohoavat erikokoiset ja erimuotoiset jylhät kalliomuodostumat, jotka ovat aavikolla sienikallioiden, holvikaarien, korkeuksiin kurkottavien kalliopilareiden ja ties minkä muodossa. Kalliomuodostumat ovat luoneet Ennediin labyrinttejäkin. Unesco on ottanut Ennedin maailmanperintöluetteloonsa vuonna 2016 juurikin ainutlaatuisten kalliomuodostumiensa ja niiden seinissä olevien hyvin säilyneiden kalliomaalaustensa ansiosta. Kalliomaalauksia näkisin seuraavana päivänä. Ennedi on rankoista olosuhteista huolimatta täynnä elämää, sillä siellä asustaa lukuisia nisäkäslajeja husaariapinasta kultasakaaliin ja gaselleihin. Pääosin eläimistö on tietenkin liikkuvaista elämää elävien paimentolaisten omaisuutta eli kameleita, lampaita, vuohia, aaseja, hevosia ja lehmiä. Paimentolaisia on arvioitu kulkevan alueella vuosittain noin 30 000.

Ennedi on upea. Se kävi selväksi heti aamusta. Matkasimme hyvää vauhtia halki aavikon, jonka molemmilla laidoilla kohosi korkeita kallioseinämiä. Kameleita oli jälleen kaikkialla. Aamun ensimmäinen pysähdys oli kamelipysähdys, toisella kerralla kokki-Ousmane huikkasi takapenkiltä nähneensä strutseja! Ali pysäytti auton ja minä hyppäsin varovasti autosta. Strutseja oli kaksi, mutta ne olivat melko kaukana, ehkä sadan metrin päässä, meistä. Ennedin strutsit ovat punakaulaisia pohjoisafrikanstrutseja, joita eli alueella paljonkin entisaikoina. Sittemmin Ennedin strutsit salametsästettiin miltei sukupuuttoon, mutta pikkuruisen populaation on onnistunut sinnitellä. Äärimmäisen harvinaiseksi käyneitä strutseja metsästetään alueella edelleen ruoaksi, mutta nyttemmin tilanteen toivotaan muuttuvan esimerkiksi valistuksen avulla. Vuonna 2020 strutsikatoon päätettiin puuttua, kun aluetta hallinnoiva eteläafrikkalaistaustainen kansalaisjärjestö African Parks pyydysti eteläisessä Tšadissa sijaitsevasta Zakouman kansallispuistosta muutamia pohjoisafrikanstrutseja ja siirsi ne Ennediin totutteluaitaukseen. En tiedä, olivatko näkemäni kaksi strutsia alkuperäistä populaatiota, vaiko uusia tulokkaita. Aikuinen strutsi on vaarallinen eläin, koska se voi potkaista ihmisen hengiltä. Nyt sellaisesta ei ollut vaaraa, kun hiekka pöllyten eläimet painelivat pusikoihin piiloon otettuani enintään kaksi askelta autolta niiden suuntaan.

Aamun ensimmäisenä kohteenamme oli Bachikelén guelta, eräänlainen kuiville alueille, kuten vadeihin muodostunut vesitasku. Saavutimme samannimisen pikkuisen kyläpahasen vajaassa parissa tunnissa, jossa ensimmäisenä ajoimme kyläpäällikön talolle. Ali kävi maksamassa 5 000 frangin (n. 7,6 euroa) pääsymaksuni, minkä jälkeen kaasuttelimme kohti gueltaa. Kyläpäällikön olkimaja ei eroa muista kylän taloista, joten ehkäpä kyseessä on Afrikan ainoa päällikkö, joka jakaa saamastaan vauraudesta myös muille. Mielenkiintoisesti puhelimeen ilmestyi kenttää kylässä ja jopa mobiilidata toimi joten kuten. Sain raportoitua kotiin olevani edelleen hengissä. Kylässä ei ole poliisiasemaa, joten minun ei tarvinnut esitellä matkustuslupaani, ”autorisation de circuleria”.

Bachikelén guelta on pitkämäinen ja sijaitsee korkeiden kalliojyrkänteiden ympäröimänä. Tämän laakson pohjalla kasvaa taatelipalmuja ja siellä virtaa viileä vesi, joka lienee peräisin sateista tai pohjavedestä. Ohitimme matkalla satapäisen lehmälauman, jota kamelin selässä istunut nuorukainen kaitsi kohti varjoisan gueltan vesiä. Vettä oli parhaissa kohdissa varmaan parinkymmenen sentin verran ja veteen oli sekoittunut lehmien, aasien ja kamelien ulosteita. Ali kaasutteli nelivetoautolla kohti gueltan päätepistettä veden roiskuessa ohi löntysteleviin lehmiin. Kun sitten nousin autosta ja aioin ottaa kuvan, oli yksi nauta tulossa uteliaana tutkimaan automme sisältöä. Paikassa, jossa guelta päättyy, oli vähintään sadan kamelin lauma. Paikka oli viileä, sillä aurinko ei päässyt paistamaan tänne liki toisiaan olevien kalliojyrkänteiden väliin palmujen alle. Kamelit olivat vilvoittelemassa ja juomassa gueltan vettä. Paikassa on myös kaivo, jonne Ousmane marssi täyttämään vesikanisterimme. Minä ja Ali lähdimme katsomaan kamelilaumaa lähempää.

Kamelien paimennus on nuorten, noin 15-vuotiaiden poikien, työtä. Teinipoikia päivysti kaivolla ja tervehtiessäni heitä arabiaksi, sain vastaukseksi väheksyvän tuhahduksen. Vähitellen oppisin, että teini-ikäiset kamelinkesyttäjäpojat ovat poikkeus tšadilaiseen vieraanvaraisuuteen ja ystävällisyyteen. Aikuiset, niin miehet kuin naisetkin, ovat maailman sydämellisintä kansaa, mutta pojat ovat katkeroituneita joutuessaan kaitsemaan kameleita. Minua oli etukäteen varoitettu, että tšadilaiset eivät tykkää, kun heidän kameleitaan kuvataan. Kameleita onkin hyvä kuvata heti aluksi, sillä pian pojista pienin tuli kieltämään touhun. Ali naureskeli pojan kiellolle ja jatkoi itsekin kuvaamista omalla kännykällään. Poika juoksi hakemaan isommat pojat avuksi. Lopetimme kuvauksen ja keskityimme vain katselemaan kameleita. Pojista pienin piti meitä silmällä, ettemme vain enää kuvaisi. Bachikelé oli nyt nähty. Kaunis paikka.

Kaunis on niin ikään lähellä Bachikelén kylää sijaitseva Djoulan holvikaari, luonnon muovaama korkea ja siro hiekkakivikaari. Korkeutta kaarella on reilut 30 metriä. Holvikaari on muodostunut, kun tuuli on kuluttanut pehmeän kiviaineksen kovemman ympäriltä. Ennen pitkää Djoulakin romahtaa. Maisemat kieltämättä ovat kuin Yhdysvaltain Utahissa Archesin kansallispuistossa, kuten Lomén lentoasemalla tapaamani yhdysvaltalainen sooloreissaaja Mark oli minulle ennen Tšadin-lentoani kertonut. Mies oli tulossa Tšadista ja viettänyt Saharassa pari viikkoa ja esitteli puhelimestaan kauniita kuvia näistä kalliomuodostumista. Hauskasti kyseessä oli sama Mark, jonka olin tavannut toukokuussa 2021 Komoreilla. Emme ole olleet tekemisissä sen jälkeen, mutta nyt sattumalta olimme samaan aikaan lentoasemalla Togossa.

Bachikelén guelta ja Djoulan kaari olivat Saharan kiertomatkamme ensimmäiset viralliset kohteet, mutta pysähdyksiä tuli siitä huolimatta tämän tästä. Niin kauniita olivat maisemat, että käskin pysäyttää autoa tiuhaan. Alille tämä kävi ja hän pani liki aina tupakaksi minun ottaessa kuvia. Aski Manchester-tupakkaa maksaa Tšadissa kuulemma 500 frangia (0,76 euroa). Ousmane taas oli yskinyt N’Djamenasta lähtien ja voi nyt selvästi hieman heikosti, vaikkei sitä myöntänytkään. Tuntui, että Ousmane kesti Saharan kesää huonosti. Samalla tuntui, että minä kestin Saharan olosuhteita parhaiten. Olisi tuntunut typerältä neuvoa tšadilaista juomisen tärkeydestä, joten en sanonut mitään. En kommentoinut edes miesten juomaveden keltaista väriä. Sellaista oli Bachikelén kaivosta saatu vesi ja sitä miehet kiskoivat janoonsa.  Minä join vain pullovettä. Seuraavalla pysähdyspaikalla Ousmane sitten viimein otti parasetamolia. Miehellä oli myös pientä kuumetta. Ennedi on huonoin mahdollinen paikka sairastamiseen, sillä lämmintä on yli 40 astetta ilman sitä kuumettakin. Ousmane oli sairastunut, Ali poltti tupakkaa ja minä kävin sillä välin tarkastamassa Aloban holvikaaren. Aloban kaari on 76 metriä pitkä, mikä tekee siitä maailman kahdeksanneksi pisimmän holvikaaren ja pisimmän Kiinan ja Yhdysvaltain Utahin ulkopuolella. Korkeutta Aloban holvikaarella on noin 120 metriä, mikä jättää ”maailman korkeimman holvikaaren”, Utahissa sijaitsevan 88 metriä korkean Rainbow Bridge National Monumentin kauas taakse. Oikeasti maailman korkein holvikaari lienee Kiinassa sijaitseva Shiptonin holvikaari. Yhdysvalloilla ollaan eri mieltä ja eri mieltä on myös kuskini Ali, jonka mukaan Aloba on korkein.

Lounaspaikkamme oli vähintään yhtä hämmentävä paikka: iso kallio, jossa on viisi holvikaarta! En tiedä kalliomuodostuman paikallista nimeä, mutta englanniksi se kulkee nimellä ”Five Arch Rock”. Ajoimme automme kaarista suurimman alle varjoon. Ousmanellakin oli nyt varjoa. Parasetamoli oli tepsinyt ja lounaan jälkeen niin Ousmane kuin Alikin ottivat päivätorkut leppeän aavikkotuulen puhaltaessa halki kaarien. Jatkoimme matkaa vasta kahdelta iltapäivällä.

Matkalla seuraavalle pysähdyspaikalle Ousmane bongasi jälleen eläimiä: kaukana kallionrinteillä kiipeili husaariapina! Minulla kesti pitkään paikallistaa jyrkänteeltä yhtään mitään, mutta siellä tosiaan kiipeili kolme apinaa. Apinoita en ollut osannut Ennedistä odottaa, mutta sellaisetkin täällä selvästi pärjäävät. Lähellä oli pieni kylä, josta varmasti saa varastettua ruokaa tarpeen tullen! Norsun sen sijaan odotin näkeväni, vaikka eläviä norsuja ei Ennedissä tietenkään ole ja tuskin on koskaan ollutkaan. Norsu, tai siis L’éléphant, täällä kuitenkin on! Kyseessä on norsun muotoon aikojen saatossa muodostunut kalliomuodostuma. Norsun kärsä muodostaa useita metrejä pitkän holvikaaren. Tämänkin paikan sain kokonaan itselleni, sillä Ennedissä ei muita turisteja olisi.

Alussa mainitsin kalliomuodostumien muodostaneen Ennediin labyrinttejä ja sellaiseen suuntasimme nyt yöksi. Takaisin osaisimme automme jälkiä seuraten. Oyon labyrintti lienee laaja ja sinne eksyisi helposti. Osa kalliopaasista on niin lähellä toisiaan, että Oyon eräs suuaukoista on kuin sata metriä pitkä mutkitteleva tunneli. Perillä, labyrintin keskellä kaikui ympäröivistä kallioista johtuen. Itse pystytin teltan hieman liian lähelle kalliota, koska se hohkasi lämpöä läpi yön. Kylmä ei ollut taaskaan. Tarkistin yöpaikkamme sijainnin Google Mapsista ja totesin, että olimme vain noin 30 kilometrin päässä edellisyön leiristämme. Ennedissä viihtyisimme vielä seuraavankin päivän.