15.–16.7.2022

Yö oli ollut kurja; rankkasade ja ukkonen oli ajanut minut pakosalle teltasta kesken unien. Aamustakaan ei tullut paras mahdollinen; rajuilma oli hajottanut Alin teltan, mutta mies oli sinnitellyt siellä silti koko yön. Sen oli mahdollistanut teltan siirtäminen auton viereen siten, että vaakatasossa tullut sade ei päässyt sisään niin railakkaasti, kuten omassa teltassani. Tietenkin autonrengaskin oli tyhjentynyt yön aikana. Tuntui kuin Tšad todella tahtoi minusta jo eroon. Rengas saatiin vaihdettua ja matka alkoi vähitellen olla loppusuoralla. Olisimme N’Djamenassa huomenna, inshallah, jos Jumala niin tahtoo.

Mangalmé oli seuraava isompi kaupunki matkallamme kohti pääkaupunkia. Olin kiinnittänyt huomiota, että Tšadissa kaupungit on usein perustettu kukkuloiden ympäröimiksi, niin myös Mangalmé. Ohitimme näitä melko matalia kivikkoisia kukkuloita pitkän rivistön ennen paikkakunnan keskustaan saapumista. Muistan kiinnittäneeni huomiota kaupungin edistyksellisyyteen, mitä tulee teiden kuntoon ja rakennusten ulkonäköön. Mangalméa on rakennettu paljon tiilestä. Tämä ei ollut perinteinen afrikkalainen syrjäseudun maakuntakeskus, tänne oli selvästi panostettu. Elokuussa 2022 Mangalmé saavutti sitten kansainvälistäkin tunnettuutta ei-niin-edistyksellisessä mielessä. Paikkakunnan korkein islamilainen neuvosto oli lukenut Koraania ja todennut, että Mangalméssa otetaan käyttöön sakkomaksu niille, jotka kieltäytyvät kosinnasta! Jos mies kieltäytyy naisen kosinnasta, on hänen maksettava noin 15 euron sakko. Jos taas nainen kieltäytyy miehen kosinnasta, sakko voi olla jopa 40 euroa. Sakko tunnetaan arabiaksi nimellä ”amchilini” ja perustuu šarialakiin.

Kukkuloita Mangalmén pohjoispuolella.
Mangalmén laitamilla peltojen viljely on mahdollista meneillään olevan sadekauden ansiosta.
Keskisessä Tšadissa ihmiset asuvat tällaisissa pyörömajoissa.
Paimentolaisperhe siirtymässä laitumien perässä pohjoiseen jossain Mangalmén ja Mongon välillä.
Mongon liepeillä kohoaa kaunis vuoristo, joka heinäkuussa on kauniin vihreä. Tien vasemmalla puolella on Abou-Telfanin eläintensuojelualue, jonka eläimet on syöty.

Tie oli ollut hyvää jo Abéchésta lähtien. Siellä täällä oli satunnaisia kuoppia, mutta tiellä oli silti ilo matkustaa. Maisema vihersi ja kaikkialla oltiin maanviljelyspuuhissa. Liikkeellä oli taas suuria määriä paimentolaisia, jotka olivat sadekauden mahdollistamina ajamassa karjaansa pohjoiseen. Talven tullen luonto kuivahtaa ja sitten palataan takaisin etelään. Paimentolaiset liikuttelivat satapäisiä laumoja lehmiä, vuohia ja lampaita. Kameleitakin näkyi. On outoa nähdä aavikon elikko vihreän kasvillisuuden ympäröimänä.

Seuraavaksi aloimme saapua Guéran alueen pääkaupungin Mongon laitamille, joka on tunnettu kaupungin itä- ja eteläpuolella levittäytyvästä vuoristosta. Olin edellisten viikkojen aikana tottunut karuun maisemaan, joten Mongon vehreät kukkulat näyttivät absurdilta sijaitakseen Tšadissa. Ousmane valisti, että nämä Mongon itäpuoliset laajalle levittäytyvät kukkulat itse asiassa muodostavat Abou-Telfanin eläintensuojelualueen. Kysyin tietenkin, mitä eläimiä suojelualueella sitten mahtaa asustaa. Nykyään alueella on vain lampaita ja vuohia, muut on syöty, kertoi Ousmane. Luonnonsuojelu ei ole Afrikan köyhimmissä kolkissa tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Jos seudun ihmisillä on nälkä, kyllä sitten syödään mitä kiinni saadaan. Ja Guéran alueen ihmisillä on nälkä, sillä esimerkiksi vuoden 2013 tietojen perusteella liki puolet alueen lapsista kärsi kroonisesta aliravitsemuksesta.

Euroopan unioni on osallistunut vesiprojektiin Oyon kylässä vähän Mongon itäpuolella.
Mongon Total-huoltoasemalla ei ollut polttoainetta.
Siispä jouduimme tankkaamaan tämän kaupan ”huoltoasemalla”.
Bitkinen pääkatu.
Entisen presidentin Idriss Déby Itnon vaalimainos vuoden 2021 vaalien ajalta. Herra Déby voitti vaalit, mutta kuoli rintamalla taistelussa kapinallisia vastaan heti vaalien jälkeen.

Noin 40 000 asukkaan Mongo on keskisen Tšadin keskus ja tärkeä kauppakaupunki. Me ostimme mangoja, koska Alin mukaan minun piti ehdottomasti maistaa mongolaisia mangoja. Ihan vain siksi, koska sanat ”Mongo” ja ”mango” ovat niin samanlaisia. Eikä siis esimerkiksi siksi, että ne olisivat jotenkin kuuluisia tai erinomaisia. Mongo on lisäksi tärkeä risteyskaupunki, sillä täällä risteävät Abéchésta Oum Hadjerin ja Mangalmén kautta N’Djamenaan kulkeva valtatie, etelän Zakouman kansallispuistoon ja Am Timanin kaupunkiin vievä tie sekä pohjoisen Atiin johtava vähäpätöisempi tie. Itse Mongon keskusta ei ollut Tšadin kaunein kukkanen, sillä keskusta oli kuorittu päällysteestä, tai sitten se oli kulunut itsestään. Hiekka pöllyää ja tiet ovat surkeassa kunnossa. Otaksuin, että Abéchésta alkanut hyvä asfalttitie olisi nyt kuljettu ja loppumatka olisi kärrypolkua. Olin onneksi väärässä, sillä tie muuttui pian kaupungin jälkeen jälleen hyväkuntoiseksi.

Noin 60 kilometrin jälkeen ohitimme Bitkinen pikkukaupungin ja sen jälkeen saavuimme erääseen Tšadin kauneimmista paikoista, Abtouyour-nimisen vuoren juurelle. Samannimisen kylän ääressä on useita korkeita vuoria, mutta Abtouyour erottuu muista erikoisen huippunsa ansiosta. Abtouyour on pyhä vuori, minkä vuoksi sinne on kiellettyä kiivetä. Ousmanen mukaan kukaan ei ole koskaan kavunnut huipulle. Ryhmä italialaisia vuorikiipeilijöitä yritti vuonna 2015 nousua huipulle saatuaan siihen luvan Abtouyourin kyläpäälliköltä. Satapäinen joukko vihaisia kyläläisiä saapui valistamaan italialaisia vuoren pyhyydestä, kun nämä olivat jo kavunneet hyvän matkaa vuorenrinnettä ylös ja palailemassa takaisin. Huiputusyritys oli jätetty tarkoituksella seuraavaan päivään, mutta yritystä ei koskaan tullut. Kyläpäälliköllä ei nimittäin ollut muuta mahdollisuutta, kuin perua kiipeilylupa vetoamalla siihen, ettei ollut ”ymmärtänyt” kiipeilijämiesten aikeita. Italialaiset eivät olleet tienneet pyhyydestä. Ja toisaalta kyläpäällikölle oli varmaan kelvannut käteinen, veikkaan.

Lisää keskisen Tšadin ihmisten koteja.
Abtouyourin vuori erottuu erikoisen huippunsa ansiosta.
Vuori on pyhä, eikä sinne saa kiivetä.
Abtouyourin länsipuolella sijaitsee samanniminen kylä.

Abtouyourin jälkeen tiellä maleksi lauma kameleita, joilla oli vain vähän intoa väistää autoliikennettä. Tarvittiin paimentolainen, jollainen kömpi pusikosta ajamaan eläimensä tietä tukkimasta. Sama toistui vähän matkan päässä.

Kello alkoi lähestyä puoltapäivää, kun Toyota Landcruiseristamme lähti virrat ja auto sammui. Ali kaarsi auton pois tieltä ja minä en ollut uskoa, että auto oli taas hajonnut. Auto ei enää startannut. Syypääksi epäiltiin jotain konepellin alla olevaa suodatinta. Polttoainesuodatin? Kuten muutamia päiviä aiemmin Saharassa, myös nyt Landcruiser hajosi keskelle-ei-mitään. Ohittamaamme Bitkineen oli tunnin matka. Sama matka oli myös Bokoroon, jonne olisimme saapuneet seuraavaksi. Myönteistä tilanteessa oli se, että olimme Abéchén ja N’Djamenan välisellä valtatiellä, jolla kulki mopoja, autoja, busseja ja kuorma-autoja koko ajan. Tai ainakin kymmenen minuutin välein. Lisäksi puhelimessa oli kenttää ja mobiilidatakin toimi oikein hyvin. Kuten Saharassa automme hajottua ensimmäisen kerran, alkoi Ousmane ensitöikseen valmistaa ruokaa. Olihan lounasaika lähestymässä. Tällä välin Ali oli pysäyttelemässä tiellä kulkevia autoja aikeenaan saada kyyti Bitkineen, kaupunkiin, josta voisi ostaa varaosia Toyotaan. Pian mies lähti kuorma-auton kyydissä takaisin päin. Tilanne ärsytti ja ahdisti. Olin jo heittämässä hyvästejä lentolipulleni. Toisaalta nyt vielä voisin vaatia matkanjärjestäjää lähettämään minulle uuden Landcruiserin N’Djamenasta. Se ehtisi noutaa minut ja kuljettaa suorinta tietä lentoasemalle. Soitin Eyte’ Voyagesin omistajalle, italialaiselle Adolfolle, joka ymmärsi tilanteeni, mutta pyysi odottamaan Alin paluuta. Linja-auto olisi vihoviimeinen vaihtoehto. Katsoisimme tilanteen uusiksi, jos korjaustoimenpide ei onnistuisi.

Kamelilauma tiellä Abtouyourin kylän jälkeen.
Erämaan laiva vihreäksi muuttuneessa Keski-Tšadissa.

Tällä kertaa olimme haaksirikkoutuneet paikkaan, jossa molemmin puolin tietä oli pusikkoa. Pusikko kuhisi äänistä päätellen ihmisiä. Lapset olivat huudelleet meille hihitellen ”bonjour, bonjour”, mutta en ollut nähnyt ainuttakaan ihmistä. Lampaat ja vuohet kyllä uskaltautuivat esiinkin. Pensaiden ihmiset olivat paimentolaisia, jotka olivat leiriytyneet samaan kohtaan matkallaan kohti pohjoista. Meistä ja autosta oli yhtäkkiä tullut paimentolaisten päivän suurin puheenaihe. Minä ja Ousmane tapoimme tuttuun tapaan aikaa makoilemalla auton takana varjossa. Arvuuttelimme, koska Ali mahtaisi palata. Kaksi paimentolaismiestä ratsasti ohitse hevosilla, aivan kuin käyden kurkistamassa, mitä täällä oli meneillään. Miehet vastasivat iloisesti tervehdykseeni.

Ali palasi Bitkinestä auton lavalla noin kolmen tunnin jälkeen, vähän ennen kolmea iltapäivällä. Mies oli löytänyt kaupungista varaosan, jolla vian pitäisi korjaantua. Auto ei startannut korjaustoimenpiteiden jälkeenkään. Tällä välin puskista oli ilmestynyt paikalle kuuden hengen seurue paimentolaismiehiä. Yritimme yhdessä saada auton käyntiin työntämällä. Auto ei hörähtänytkään. Seuraava toimenpide oli soittaa Adolfolle N’Djamenaan, mutta tämä puhui toista puhelua, joten soitin matkatoimiston toiselle omistajalle, tšadilaiselle Hassanelle, joka niin ikään puhuu englantia. Hassane pahoitteli tilannetta ja kehotti tulemaan loppumatkan pääkaupunkiin bussilla. Firma maksaisi matkan, totta kai. Ali jäisi odottamaan mekaanikkoa, joka saapuisi ehkä seuraavana päivänä. Kokki-Ousmane lähtisi kanssani linja-autolla. Tšadin sisäasiainministeriön myöntämä ulkomaalaisten matkustuslupa, autorisation de circuler, ei sallinut minun käyttää bussia ja lisäksi se oli mennyt vanhaksi jo pari päivää sitten. Jo siksi oli järkevää, että Ousmane lähtisi kanssani, vaikka periaatteessa virkavallan pitäisi ymmärtää vaikeutemme. Tšadin virkavalta oli kieltämättä ollut asiallista, vaikkapa Keski-Afrikan tasavaltaan verrattuna, mutta oli silti parempi, kun mukanani kulki joku arabiaa taitava. En tahtonut uudelleen vankilaan.

Toyota Landcruiser hajosi tällä kertaa tähän, enkä enää nähnyt sen liikkuvan.
Toyotan alkuperäisiä varaosia löytyy jopa pienistä tšadilaisista maakuntakaupungeista, kuten Bitkinestä.

Linja-autoja oli kulkenut melko tiheästi koko sen ajan, kun olimme auton vierellä kyykkineet. Aurinko laski kuuden jälkeen ja seitsemältä oli jo pimeää. Yhtään linja-autoa ei ollut ajanut ohitsemme. Ali arveli, että pian jonkun Abéchésta puoliltapäivin lähteneen bussin olisi pakko ajaa ohitse. Hän tavoitti puhelimella erään bussifirman edustajan, joka kertoi, että bussi olisi kyllä tulossa, mutta vasta kahdeksan tienoissa illalla. Yhtiöllä oli ollut ”ongelmia matkustajien kanssa” eli matkustajia ei ollut ollut riittävästi silloin, kun aikataulun mukaan olisi pitänyt lähteä matkaan. Valitettavasti bussikuskille ei ollut mahdollista välittää viestiä, että poimisi kaksi matkalaista Bitkinen ja Bokoron väliltä säkkipimeydestä. Meidän oli vain seisottava tien varressa ja katseltava horisonttiin. Tällainen tuijottelu oli käynyt liian tutuksi jo Saharan sydämessä automme taka-akselin rikkouduttua vajaa viikko sitten. Yritimme arvuutella autojen valoista, millainen ajopeli sieltä saapuisi. Linja-autot on monesti koristeltu, kuten joulukuuset vilkkuvine valoineen, mutta tulimme siihen lopputulokseen, että niin on myös kuorma-autot. Taskulamppuja ja käsiä heilutellen yritimme saada ohiajavia kuorma-autoja pysähtymään luullen niitä linja-autoiksi. Seitsemän jälkeen ohitsemme ajoi lopulta linja-auto, mutta se ei edes hidastanut saati, että olisi pysähtynyt. Totesimme, että kuljettajat saattavat pelätä maantierosvoja tai kaappausta, eivätkä siksi mielellään pysähtyisi keskellä-ei-mitään ja keskellä säkkipimeyttä. Tšad löi nyt todella rankasti kapulaa rattaisiin!

Pimeyden tultua kaikki liikenne tuntui loppuneen kuin seinään. Autojen välissä saattoi olla jopa 15 minuuttia. Katselin taivaalle kerääntyviä uhkaavia pilviä ja taivaanrannassa näkyvää salamointia. En haluaisi seisoa tienvarressa ukkoskuuron aikana. Täsmälleen tällä seudulla, Dandoron kylässä, salamanisku tappoi yhden ihmisen ja vuohen 17. syyskuuta 2022. Kuolleen vuohen kuva on toki pantu uutisjuttuun! Kolmen tunnin yrityksen jälkeen Ali jo valmisteli minua siihen, että bussia emme ehkä saisi pysähtymään tähän kohtaan siitäkään huolimatta, että olimme kantaneet kaikki matkatavaramme tielle. Kuin näyttääksemme olevamme oikeissa aikeissa, emmekä kaappaamassa bussia. Ihme tapahtui kello 20.20, kun olimme jälleen huitomassa kuorma-autoa pysähtymään luullen sitä bussiksi. Kuorma-auton perässä ajanut Toyota Corolla sen sijaan pysähtyi ja kuski tiedusteli, minne aioimme. Auto oli vanha kunnon puskataksi matkalla Bokoroon ja sieltä edelleen N’Djamenaan. Kyydissä oli jo kaksi matkustajaa. Ymmärsin, että autokunta oli jäämässä Bokoroon yöksi, mutta kuski oli halukas rahasta ajamaan läpi yön perille N’Djamenaankin. Hinta olisi 25 000 frangia (n. 38 euroa) kahdelta hengeltä. Hyppäsimme kyytiin ja Ali jäi vahtimaan autoa yhdessä paimentolaismiesten kanssa, jotka olivat tulleet pitämään miehelle seuraa. Auton vieressä virisi nuotio, kun lähdimme matkaan.

Sade alkoi saman tien, kun pääsimme matkaan. Meillä oli autonkin suhteen käynyt todellinen onnenpotku, sillä havaintojeni mukaan tämän maan puskataksit ovat liki kaikki Toyota Hilux -lava-autoja, joiden lavalla istuu rivissä ja kasassa kymmenestä kahteenkymmeneen matkustajaa. Nyt matkustimme ihan sisätilassa, eikä Corollassa edes olisi lavaa matkustajille. Tunnissa saavutimme Bokoron, jossa menimme syömään lautasellisen leipää, grillattua vuohenlihaa ja raakaa sipulia. Samaan aikaan Bokoron keskustaan oli pysähtynyt kolme isoa linja-autoa matkalla N’Djamenaan. Tankkasimme Bokorossa ja lähdimme yönselkään. Yritin nukkua.

Tie oli ollut hyvää Abéchésta lähtien, siis lähes koko maan leveydeltä. Ngouran kylässä tie törmää idän Atista tulevaan ja lännen Massaguetiin vievään tiehen. Ngouraan loppuu hyvä tieosuus ja 125 kilometrin matka Massaguetiin on ajettava päällystämätöntä, kuoppaista ja muutenkin hirveässä kunnossa olevaa tietä. Ei tarvitse olla kummoinen tietäjä ymmärtääkseen syyn sille, miksi tietä ei ole pantu kuntoon koko matkalta. Siis aina N’Djamenaan saakka. Syy on tietenkin se, että Tšadin presidentti pelkää vallankaappausta. Huono tieosuus hidastaa idästä tulevia kapinallisia ja antaa valtaapitäville aikaa valmistautua. Vallankaappausyritykset ovat Tšadissakin tulleet perinteisesti juuri idän suunnasta. Samanlaiseen ratkaisuun on päädytty myös Gabonin Librevillessä, jossa pääkaupungin sisääntuloväylä on kuin pommituksen jäljiltä.

Kuljettaja ajelikin sitten pitkiä matkoja varsinaisen tien ulkopuolella, puskassa. Afrikassa tiet ovat monesti niin huonossa kunnossa, että niiden reunille on muodostunut useita mutkittelevia uria, joita afrikkalaiset kuskit suosivat autoja säästelläkseen. Tällaisessa puska-ajelussa on toinenkin positiivinen seikka; tällä tavalla vältimme ainakin yhden poliisin tiesulun! Kello alkoi olla neljä ja kuskissa alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Autossa raikasi täysiä tšadilainen musiikki, joka eroaa paljon länsiafrikkalaisesta musiikista. Musiikissa on vahvoja vaikutteita Sudanista ja Etiopiasta. Musiikista, ikkunan aukipitämisestä ja karkkien napostelusta ei ollut apua. Nyt tarvittiin hengenravintoa! Päivän ensimmäinen rukoushetki oli koittamassa, kun vihdoin saavuimme Massaguetiin. Oli vielä aivan säkkipimeää. Kuski, Ousmane ja kaksi muuta matkustajaa menivät moskeijaan rukoilemaan. Ainakin kuskille Allah antoi lisää virtaa, eikä auto enää mutkitellut. Pian aurinkokin alkoi nousta.

6 Replies

  1. Seikkailu jatkuu. Jälkikäteen varmaan uskaltaa ajatella, että kaikki nuo yllätykset ja vastoinkäymiset ovat olleet oikeastaan aika hyvä ja olennainen osa matkaa ja matkustuskokemusta. Tuollaista se taitaa elämä ja matkanteko tuolla päin olla.

    Ulkoministeriön diplomaatti Matti Kääriäinen on sanonut: ”Demokratialla ei nälkäistä vatsaa täytetä.” Eläinsuojelualueen eläimillä sen sijaan täytetään. Ei tuo kovin yllätä.

    1. Jälkikäteen näitä tähänastisia vastoinkäymisiä kyllä muistelee ihan lämmöllä ja lähtisin saman firman matkalle koska tahansa uudestaankin.

      Heh, Kääriäinen on ihan oikeassa! Melkein kuka tahansa suomalainenkin toimisi samalla tavalla, jos meillä olisi nälänhätä. Metsään ja ensimmäinen vastaantuleva eläin jollain konstilla grilliin.

  2. Heh, enpä ollut tuota sakkomaksua ennen uutisista bongannut. Ja tuo on juuri noin, että luonnonsuojelu ei taatusti ole käyhimmissä paikoissa ensimmäisenä. Itse näen, että turismi on monessa paikassa asiaa vähän avittanut, ilman turismia maailmassa tuskin olisi esimerkiksi yhtään leijonaa jäljellä.

    1. Olet oikeassa, ilman turismia ei Afrikassa olisi suuria petoeläimiä ehkä enää lainkaan. Tsadissakin ihmisten mieli on saatu muuttumaan ja salametsästys esimerkiksi etelän Zakouman kansallispuistossa loppumaan, kun seudulle virtaa rahaa matkailijoiden ansiosta ja ihmiset saavat työtä. Zakoumasta on tullut jopa ylpeydenaihe tsadilaisille. Harmittavasti kesällä sinne ei voi mennä, kun koko puisto on veden vallassa. Ehkä vielä joskus…

  3. Voiko nämä vihreät maisemat olla edes samasta maasta. Eroaa kuin yö ja päivä aiemmista aavikkomaisemista. Todella kaunista! Ja tällä matkalla sait kyllä kokea kunnolla paikallista tapaa matkailla. Onneksi tuo bussi pysähtyi ja pääsitte etenemään takaisin kohti pääkaupunkia.

    1. Oli kyllä kontrastia Saharan ruskeuteen nämä maisemat. Onneksi tosiaan pääsi ajoissa pääkaupunkiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *