Kun auto hajoaa Saharassa

9.–12.7.2022

Saharan yöt voivat olla viileitä myös heinäkuussa, sen osoitti edellisyö. Olimme viettäneet sen laaksossa, jonne öinen aavikkotuuli pääsi puhaltamaan viileää ilmaa. Ilma oli jopa niin viileää, että minun oli puettava keskellä yötä t-paita ylleni. Aamulla Ali ja Ousmane totesivat yön olleen vilpoinen. Millaisiakohan yöt ovat täällä, kun on talvi ja on oikeasti kylmä. Silloin saattaa tarvita makuupussiakin. Kapusin laaksoa reunustavan mäennyppylän rinteelle, etsin sopivan suojaavan kalliopaaden ja aloin peseytyä. Aurinko lämmitti mukavasti. Söin aamupalan ja pian olimme taas tien päällä. Tarkoituksenamme oli ajaa lähelle Kalaitin kaupunkia.

Taitoimme matkaa halki hiekkaerämaan, jossa välillä näköpiirissä oli dyynejä, toisinaan taas silkkaa tasaista aavikkoa, jota rikkoivat siellä täällä kohoavat kukkulat ja vähintäänkin tummanpuhuva kivikko. Jossain vaiheessa olimme kääntyneet Ounianga Kébiristä Faya-Largeaun keitaalle johtavalta tieuralta Kalaitiin vievälle uralle. Tie Kalaitiin on vähän liikennöity, emmekä nähteet ainuttakaan ajoneuvoa aamun aikana. Paitsi yhden: tien varressa oli hylätty sotilasajoneuvo, jonka hiekka oli osittain syönyt.

Jos liikennettä oli olemattomasti, oli myös muuta elämää rajoitetusti. Näin joitain kameleita ja sitten yhtäkkiä ison parven tietä ylittämässä olevia lintuja, jotka nimesin aavikkokanoiksi. Oikeasti ne ovat hietakyyhkyjä, tarkemmin ehkä kruunuhietakyyhkyjä. Tutkimuksen mukaan kruunuhietakyyhky käy aamuisin juomapaikoilla, joten linnut olivat varmaan menossa tai tulossa juomaan. En kyllä ymmärrä, mistä nämä kaikkein kuivimpiin ja kuumimpiin Saharan osiin tottuneet linnut löytävät täältä juotavaa. Toisaalta ne ovat tottuneet suurten munuaistensa ansiosta juomaan jopa suolavettä. Kruunuhietakyyhky pesii huhtikuusta syyskuuhun, joten mukana linnuilla oli paljon poikasia, joista yhden Ali kiikutti juoksujalkaa lähemmäs aikuisia yksilöitä. Se oli jäänyt vähän jälkeen. Nämä linnut eivät ihmisten lähestyessä lehahtaneet lentoon, vaan painelivat karkuun ihan maata pitkin! Matka jatkui meilläkin.

Allamme oli Toyota Landcruiser, Japanin lahja Saharan ihmisille. Auto on suunniteltu rankkoihin ääriolosuhteisiin, mistä Tšadin Sahara on malliesimerkki. Täkäläiset tiet ovat mitä ovat ja kuumuus on äärimmäistä. Aiemmin taisin todeta, että Suomea ja Tšadia yhdistää vain pieni väestö ja alhainen väestöntiheys. Unohdin tietysti, että Suomea ja Tšadia yhdistää myös Toyota, kummankin maan yleisin automerkki. Se on jopa niin yleinen, että N’Djamenan ulkopuolella olin nähnyt pelkästään Toyota-merkkisiä autoja. Jokainen kyläseppä osaa panna Toyotan kuntoon, jos se nyt kuitenkin hajoaa. Oma Landcruiserimme oli kuljettanut meitä mallikelpoisesti jo yhdeksän päivän ajan paria rengasrikkoa lukuun ottamatta, mutta se nyt ei ole autovalmistajan vika. Aamupäivällä noin kello 11 pahin sitten tapahtui ja Toyota hajosi. Ali alkoi haistella savunhajua, pysäytti auton ja sitten olimmekin tyhjentämässä yhtä vesikanisteria oikeanpuoleisen takarenkaan ympärille. Muutama metri vielä ja olisimme katselleet keskellä Saharaa, kun automme palaa. Iloisesti se olisi palanutkin, kun autossa oli normaalia suurempi polttoainetankki, joka oli täytetty edellispäivänä Ounianga Kébirissä.

Kuljettajani Ali on rattimies ja ymmärtää Toyotan päälle jonkin verran, mutta nyt ongelma oli sitä mittaluokkaa, ettei autoa tässä kohdassa omin avuin korjattaisi. Kyseessä oli vika taka-akselissa; jokin osa sen oikealla puolella oli murtunut. Minä ja Ousmane ymmärrämme autoista tasan sen verran, että osaisimme renkaan vaihtaa, joten olimme hyödyttömiä. Mutta huoli pois, olihan meillä satelliittipuhelin! Olin vieläpä varmistanut asian lähtöaamuna pääkaupungissa Eyte’ Voyagesin italialaiselta pomolta, Adolfolta, joka oli tullut meitä saattelemaan. Ali kaivoi Thuraya-merkkisen satelliittipuhelimen pussista ja yritti soittaa Adolfolle N’Djamenaan. Kävi ilmi, että puhelimen simkortissa ei ollut puheaikaa ja että ainoastaan hätäpuhelut olisivat mahdollisia. Matkatoimiston moka on katastrofaalinen ja olisi voinut johtaa meidän janokuolemaan, jos auto olisi päättänyt hajota jo esimerkiksi matkalla Demin keitaalle. Siellä emme olleet nähneet auton autoa 1,5 vuorokauteen. Meidät olisi hyvällä tuurilla löytänyt ohi kulkeva auto, kuorma-auto tai kamelikaravaani. Huonolla tuurilla olisimme kuolleet ja hautautuneet vähitellen osaksi dyynejä. En kysynyt asiasta jälkikäteen, mutta haluan uskoa, että miehet olisivat sielläkin tienneet jonkun keitaan, jonne yrittää kävellen. Nyt tilanne ei ollut hengenvaarallinen, sillä olimme selkeän tieuran varrella. Joku kyllä ajaisi ennemmin tai myöhemmin ohitse. Hätäpuhelua tilanne ei miesten mukaan missään nimessä vaatinut, sillä eihän meillä ollut hätää. Satelliittipuhelimen ainoa ”hyöty” oli se, että nyt tiesimme olevamme 408,2 metrin korkeudessa merenpinnasta!

Ousmane ryhtyi valmistamaan lounasta, sillä olihan kuitenkin lounasaika. Minä ja Ali kiipesimme hieman ylemmäksi ja kokeilimme asettaa satelliittipuhelimeen vuorollaan kaikki hallussamme olleet simkortit. Niitä minulle olikin kertynyt huhtikuusta lähtien aikamoinen kasa. Tšadilainen Airtelin simkortti ei löytänyt signaalia, eikä sitä tehnyt kongolainen Airtel, Keski-Afrikan tasavallan Telecel tai Orange, eikä edes Togon Togocel Beninin Moov Africasta puhumattakaan. Beniniläinen Moov Africa oli kyllä toiminut N’Djamenassa. Huvikseni työnsin myös suomalaisen Telian kortin satelliittipuhelimeen, vaikka Telia on melkoisen hyödytön Afrikassa nykyään. Eihän se ollut toiminut edes pääkaupungissa. Olimme huonoimmassa mahdollisessa paikassa, sillä jokaiseen lähimpään kaupunkiin oli tuhottoman pitkä matka, eikä kyliäkään ollut lähimailla. Ounianga Kébir oli noin 150 kilometrin päässä pohjoisessa, lännen Faya-Largeauun ja idän Fadaan oli noin 200 kilometriä. Kalait oli noin 300 kilometrin päässä etelässä. Hetken verran Ali oli jo yrittämässä autolla Faya-Largeauun johtavalle tielle, siis takaisin tulosuuntaamme. Siellä olisi enemmän liikennettä ja sitä myöten apua. Sitten mies tuli siihen lopputulokseen, että ei autolla kyllä voisi ajaa metriäkään. Rikki mikä rikki.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun satelliittipuhelin oli osoittautunut hyödyttömäksi, ryhdyimme aterioimaan sisällä autossa ja miettimään seuraavaa liikettä. Ulkona ei tehnyt mieli syödä, sillä varjoa ei ollut missään. Ali kertoi muslimien viettävän tänään, 9. heinäkuuta, tabaski-nimistä juhlaa. Tabaski (myös nimellä Id al-Adha) on islamilaisen maailman tärkeimpiä juhlia, jolloin ihmiset käyvät moskeijassa, kokoontuvat yhteen ja ennen kaikkea syövät isolla porukalla vuohenlihaa. Vuohia uhrataan kautta Saharan ja Sahelin näihin aikoihin valtavia määriä. Suomen teillä on joulupäivänä rauhallista ja niin olisi tänään Tšadinkin teillä. Ali ei uskaltanut veikata, ajaisiko ohitsemme tämän päivän aikana välttämättä yhtään autoa. Huomenna sellainen tulisi takuuvarmasti, koska tabaski olisi taputeltu. Miehet ottivat päiväunet, koska oikein muutakaan ei voinut. Minä keskityin tuijottamaan tietä ja toivoin, että joku tulisi. Aivan sama, mistä suunnasta. Kukaan ei kuitenkaan tullut. Kaikki olivat kotona syömässä vuohta.

Iltapäivällä Ali ja Ousmane suunnittelivat epätoivoiselta kuulostavaa pelastautumissuunnitelmaa: aamunkoitteessa Ali pakkaisi reppuunsa taateleita, keksejä ja vettä ja lähtisi taivaltamaan halki autiomaan Ouadi Doumin pikkukylään, jonka miehet tiesivät sijaitsevan ehkä noin 30 kilometrin päässä automme hajoamispaikalta luoteeseen. Ouadi Doumissa oli Tšadin–Libyan konfliktin aikana libyalaisten lentotukikohta, jonka Ranskan ilmavoimat tuhosi ilmaiskuin helmikuussa 1986. Alin ja Ousmanen mukaan Ouadi Doum on kuitenkin edelleenkin asuttu kyläpahanen, josta voisi saada moottoripyöräkyydin Ounianga Kébiriin. Kun päivä alkoi kääntyä illaksi, käveli Ali pari kilometriä kohti Ouadi Doumia, ilmeisesti reittiä tarkastellen ja mahdollisia tielläliikkujia tähystäen. Mies oli poissa tunnin verran. Ketään ei ollut näkynyt.

Kello 18, seitsemän tunnin odotuksen päätteeksi, auton valot viimein ilmestyivät horisonttiin. Olimme tohkeissamme. Annoin Alille taskulampun, että kuljettaja varmasti huomaisi meidät, sillä täällä edelleenkin kulki useita tieuria. Lähestyvän auton kuljettaja olisi voinut todella huonolla tuurilla valita myös reilun puolen kilometrin päässä kulkevan uran ja olisi sitten huomannut meidät vain taskulampun avulla. Pian paikalle sitten pysähtyi Toyota Hilux täydessä lastissa. Lastina oli parikymmentä nuortamiestä. Ousmane kertoi myöhemmin, että miehet olivat tulossa Tibestivuoristosta Tšadin pohjoisimmasta kolkasta. Nuorukaiset olivat päälle parikymppisiä kullankaivajia matkalla kotiseuduilleen. Kukaan ei ollut pohjoisesta, vaan joukossa oli miehiä esimerkiksi Moundoun kaupungista eteläisimmästä Tšadista. Tibestin alueelta, läheltä Libyan rajaa, löydettiin kultaa kymmenisen vuotta sitten ja nyt alueella on meneillään kultaryntäys. Köyhiä tšadilaismiehiä, kuten myös miehiä naapurimaista Sudania ja Mauritaniaa myöten työskentelee lukemattomilla laittomilla kultakaivoksilla alkeellisissa oloissa olemattomilla välineillä. Miehiä houkuttelee kaivoksille esimerkiksi mahdollisuus tienata rahat Euroopan-matkaa varten. Villin lännen meiningin tähden alueella on ollut viime aikoina väkivallantekoja; viimeksi toukokuussa 2022 kullankaivajien välillä syntyi kahakka, jossa kuoli noin 200 ja loukkaantui 500. Tässä kahakassa vastakkain kerrottiin olleen arabien ja tamojen. Tamat asuttavat Tšadin itäosia ja Sudanin länsiosia.

Lastina ollut miesporukka asettui makuuasentoon hiekalle kummallekin puolelle autoamme. Minua huvitti paikallisten tapa maata hiekassa myös mahallaan. Ilta pimentyi ja joka suunnasta pilkahteli palava tupakka. Hiluxin kuski oli niin ikään nuori, mutta poltteli ketjussa minkä ehti. Ikää miehellä ei ollut kovin paljon yli 15, mutta asiantuntemusta autoista sitäkin enemmän. Auton taka-akselin kimpussa töitä paiski seuraavan liki kolmen tunnin ajan tämä hyvin nuori kuski, hänen pikkuveljensä ja kymmenisen autonlavalta tullutta kullankaivajaa. Työkaluina käytettiin lekavasaraa ja talttapäistä ruuvimeisseliä. Osat lähtivät irti viimeistään, kun niihin ruiskutti vähän dieseliä. Tämä oli sitä kuuluisaa Saharan ystävällisyyttä ja pyyteetöntä auttamista. Kukaan ei rutissut matkan katkeamista keskelle-ei-mitään. Kaikki ymmärsivät sen, että joskus vastaava sattuisi omalle kohdalle. Miehet naputtelivat autoa iltayhdeksään asti, kunnes päätettiin ryhtyä nukkumaan. Hiluxin kuljettaja oli Alin tavoin tubuheimoa ja puhui gouranin kieltä. He olivat päättäneet, että aamunkoitteessa kello neljältä Ali hyppäisi Hiluxin kyytiin ja matkustaisi hakemaan apua Kalaitista. Minä pystytin teltan itselleni. Ali ja Ousmane nukkuivat omilla paksuilla matoillaan ulkosalla. Hiluxilla paikalle saapunut revohka yöpyi paljas hiekka makuualustanaan.

Aamuneljältä ei tapahtunut vielä mitään. Vasta paria minuuttia vaille viideltä kullankaivajaseurue ja Ali lähtivät matkaan. Onneksi Alille oli raivattu ohjaamosta tila, eikä hänen tarvinnut matkustaa kullankaivajien kanssa auton lavalla matkatavaroiden päällä. Olen kerran, Mauritaniassa, matkustanut Hiluxin lavalla, eikä se pidemmän päälle ole mielekäs matkustusmuoto. Ousmane arveli, että automme hajoamispaikalta olisi noin viiden tunnin ajo Kalaitiin ja että Ali saattaisi palata jo samana iltana. Meidän oli vain odotettava. Aluksi menimme takaisin nukkumaan ja kello seitsemän aikoihin olin nauttimassa kokkini paistamia lättyjä auton vieressä keskellä tietä. Se oli ainoa paikka, joka oli vielä varjossa. Olen ruokaillut lukuisia kertoja kadunvarsikahviloissa ja -ravintoloissa, mutta nyt olin omatoimisesti kantanut pöydän ihan keskelle tietä! Liikenteestä ei olisi haittaa, sillä olimmehan keskellä-ei-mitään. Ruokailun jälkeen harmittelin, että paikalla yöpynyt miesporukka oli jättänyt jälkeensä melkoisen määrän roskaa sardiinirasioista tupakka-askeihin. Keräilin niitä aikani kuluksi pois aavikolta.

Pian otin kameran ja vesipullon ja lähdin pienelle tutkimusmatkalle. Auto oli hajonnut melkoisen kurjaan paikkaan, sillä ensinnäkään kasvillisuutta ei juuri ollut ja toiseksi varjopaikkoja ei ollut missään. Seutu vaikutti kuolleelta. Hajoamispaikan pohjois-, länsi- ja eteläpuolella kohosi melko matala, puolikuun muotoon kaartunut mäki. Se nousi loivasti ja huippu oli täynnä mustaa ja ruskeaa kivikkoa. Huipulla kasvoi kaksi kitukasvuista puuta. Toinen oli saavuttanut jo 1,5 metrin korkeuden, toinen hädin tuskin 1,5 litran vesipullon korkeuden. Näkymä alas autolle oli jopa kaunis. Myös kauempana idässä, ehkä kahden kilometrin päässä nousi niin ikään kukkulajono. Satelliittikuvasta myöhemmin paikkaa tarkastelleena luulen auton hajonneen itse asiassa valtavan, useita kilometrejä pitkän ja parisen kilometriä leveän vadin, kuivuneen joenuoman, pohjalle.

Kello kahdeksalta aurinko porottaa aivan liikaa, joten se pakotti minut palaamaan autolle. Levitimme maton auton viereen, siis keskelle tietä, missä varjoa riittäisi kello kymmeneen asti. Sitten olisi siirryttävä sisään autoon. Päivä tapettiin juttelemalla erilaisista asioista. Ousmane vaikutti sivistyneeltä mieheltä ja oli perillä maailman menosta. Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaankin juteltiin ja tein parhaani mustamaalatakseni Venäjän. Mies oli kovasti huolissaan sodan aiheuttamasta hintojen noususta ja toisaalta siitä, että onko ihmisillä kohta enää varaa matkustaa Tšadiin lomalle. Koronavirus oli jo verottanut kukkaroa, sillä matkailijoita ei ollut käynyt rajojen oltua pitkään täysin kiinni. Vertailimme paljon Suomea ja Tšadia ja opimme uutta toistemme maista. Tšad on erilaisten kielten ja heimojen mosaiikki, kun taas Suomessa on käytännössä vain suomalaisia. Kumpikin maa on turvallinen epämääräisistä naapurimaista huolimatta. Tšadilla sellaisia naapureita taitaa olla kaikki paitsi Kamerun. Paljon puhetta oli politiikastakin, sillä hiekkaerämaa keskellä Saharaa oli sopiva paikka sellaisesta keskusteluun. Kukaan ei ainakaan kuulisi. Tšadin sananvapaus on maailman pohjasakkaa, mutta hallinnon kritisoiminen on silti sallittua tietyissä rajoissa. Emme kritisoineet Tšadin hallitusta, vaan Ousmane kertoi erilaisista hankkeista, joita oli luvattu tai päätetty. Tšad yhdessä naapureidensa kanssa oli muun muassa sopinut junaradan rakentamisesta Kamerunin satamakaupungista Doualasta halki Tšadin aina Sudanin puolelle asti. Mitään ei vain ollut tapahtunut. Tšad on edelleen vailla raideliikennettä.

Ousmane nukkui päiväunet autossa, kun itse tuijotin horisonttiin. Tiesin, että Ali ei ennen auringonlaskua palaisi, mutta tuijotin kohti Kalaitia silti. Oikein muuta tekemistäkään ei ollut, koska olin jo selannut ja poistanut kamerasta huonot kuvatkin. Musiikkia ei viitsinyt kuunnella, kun säästelin puhelimen akkua. Ilma taas oli liian kuuma kävelyretkiin.

Lopulta aurinko armahti meidät laskeutumalla länteen, kukkuloiden taakse. Auringon laskettua Sahara muuttuu ihmiselämälle kelpaavaksi. Ousmane valmisti illalliseksi spagettia, mutta alkukeiton olimme yhteistuumin hylänneet. Nyt oli parasta säästellä vettä. Iltapesun saattoi tehdä kosteuspyyhkeillä ja Ousmane suoritti iltarukoiluun valmistavan jalkojen, käsien ja kasvojen pesun ilman vettä. Tšadilaisessa islamintulkinnassa rukoiluun ei vaadita välttämättä edes rukousmattoa ja vedenpuutteessa puhdistautuminen tapahtuu hieromalla vähän hiekkaa otsaan ja käsiin. Tämähän muistutti jo luterilaisuutta, sillä kaikki turha on karsittu ja keskitytään oleelliseen eli Jumalaan, eikä tämä patista helvettiin, jos et pesekään jalkojasi vedellä ennen rukoilua. Hienoa Tšadin muslimit!

Päivä oli kestänyt ikuisuuden ja nyt pääsin nukkumaan. Autoja oli päivän aikana ajanut ohi kourallinen, ehkä neljä kappaletta. Liikenne kulki paikan ohi joko varhain aamulla heti auringonnousun jälkeen tai illalla vähän ennen auringonlaskua tai sen jälkeen. Ali ei lopulta palannut saman päivän aikana. Uni oli katkonaista ja nousin moneen kertaan teltan katonrajaan kurkistamaan kohti Kalaitia, suuntaa, josta Alin pitäisi palata. Olin epätoivoinen, sillä unisena asioita ei ajattele selkeästi. Mietin, että tännekö matkani todellakin päättyy. Entä millaisen jäähyväisvideon tekisin kameraani, jos meidät janoon kuolleina täältä löydettäisiin. Ajatus oli täysin absurdi, sillä voisimme Ousmanen kanssa liftata mihin tahansa ohiajavaan puskataksiin eli Toyota Hiluxin lavalle ja matkata joko Kalaitiin tai takaisin Ounianga Kébiriin. Liikennettä oli todistettavasti. Viikatemies oli vielä hyvin kaukana.

Koitti toinen aamu tässä kuumassa pätsissä. Oli 11. heinäkuuta. Aamun aikana ohitsemme kaasutteli kolme autoa. Jokaisen Kalaitin suunnalta tulleen auton havaittuamme olimme toiveikkaita, mutta Alia ei kuulunut. Kaikki autot kyllä pysähtyvät kohdalle, se kuuluu etikettiin täällä päin. On varmistettava, että autokunnalla on kaikki hyvin. Meillä vielä oli, vaikka mieli oli maassa. Suurin syy alakuloon oli veden vähyys; pullovettä oli enää kolmisen litraa. Se ei riittäisi koko päiväksi minulle. Lisäksi oli Ounianga Kébiristä kanisteriin otettua vettä, kirkasta sentään. Sitä Ousmane joi. Kanisterissa oli jäljellä noin kymmenen litraa.

Aamupalan jälkeen olimme jälleen auton lännenpuoleisella sivulla varjossa armottomalta Saharan auringolta. Luin loppuun Juha Vakkurin kirjan Mustavalkoinen Afrikka: katsaus Etelä-Afrikan rotupolitiikkaan (1973). Nyt ymmärrän Etelä-Afrikkaa ja sikäläisen mustan väestön tuntoja paremmin. On heillä syytäkin olla edelleen katkeria.

Kello alkoi jälleen lähestyä kymmentä. Se tiesi siirtymistä auton sisätiloihin suojaan auringolta. Ryhdyin miettimään katoksen rakentamista ja olin jo lähdössä kaatamaan sitä 1,5-metristä puu-raasua kukkulan laelta lapion kanssa, mutta Ousmanen mukaan se oli huono ajatus. Sitten keksin kiinnittää telttani suojakankaan auton kattoon ja toisen pään sitoa jotenkin lapioon, joka edelleen sidottiin teltan naruilla painavaan varustelaatikkoon. Teltan suojakankaan yksi kulma laitettiin ihan vain kuskin ikkunan väliin. Nyt meillä oli suoja auringolta puoleenpäivään saakka. Minä mieluusti makoilin ulkona varjossa. Ousmane vetäytyi taas tunniksi autoon nukkumaan.

Kesällä Saharassa tarvitsee runsaasti vettä. Jos pysyimme liikkeessä eli auto kulki eteenpäin ja ilmavirta viilensi hieman, nestettä kului kolmesta neljään litraan päivässä. Nyt kun jouduimme olemaan paikallaan, vedenkulutus kasvoi. Tarvittiin ainakin viisi litraa. Huomasin, että ajatukset pyörivät pelkän veden ympärillä aamusta lähtien. Pelkäsin sitä hetkeä, kun joutuisin siirtymään Ouniangan keitailta pumpattuun veteen. Yritin säästellä pullovettä mahdollisimman pitkään ja toivoin Alin palaavan pian. Toivoin toki myös, että mies palaisi vettä mukanaan. Tiedostimme, että allamme oli valtava vesivaranto, ajalta jolloin Sahara oli vehreä elämää kuhiseva keidas. Ousmane kertoi, että siihen pääsisi käsiksi, jos viitsisi kaivaa noin 30 metrin kuopan. Me emme viitsineet.

Iltapäivällä olimme Ousmanen kanssa jälleen jo ulkona, kun varjo auton takana kasvoi. Keskustelu pyöri veden äärellä. Oli tehtävä päätöksiä ja me päätimme yksimielisesti hylätä auton seuraavana aamuna ja liftata ensimmäiseen ohi ajavaan autoon. Seuraavana päivänä vesi yksinkertaisesti loppuisi. Haaveilimme, miten seuraavana päivänä nauttisimme kylmää Coca-Colaa Kalaitissa.

Kaivoimme vielä kerran satelliittipuhelimen esiin ja näppäilimme Tšadin hätänumeron. Nyt hätätilanteen kriteerit jo täyttyivät ja hätäpuhelunhan piti olla mahdollista. Vaan eipä ollut! Yritin yhteyttä myös Suomen hätäkeskukseen, koska muistin iltapäivälehdistä jutun, jossa Australian merialueelta oli soitettu Suomen hätänumeroon ja Suomesta edelleen Australian hätäkeskukseen. Olin lähes varma, että +358112 ei vastaisi, eikä vastannut. Eikä vastannut myöskään 911! Thurayallamme olisi voinut järjestää vaikka satelliittipuhelimenheiton mm-kisat täällä Tšadin takamailla. Joitain päiviä aiemmin olin todennut Tšadin eli Afrikan kuolleen sydämen olevan täynnä elämää, ihmisiä ja eläimiä. Tänään tässä auton hajoamispaikassa Afrikan kuollut sydän ei olisi voinut olla kuolleempi. Lämpötila oli noin +45°C, varjoa ei ollut ja kuuma ja navakka aavikkotuuli pöllytti hiekkaa kasvoillemme noin 12 tuntia päivässä. Auringonnoususta auringonlaskuun.

Ehkä tuntia ennen auringonlaskua pullovesi oli yhtä litran pulloa vaille loppu. Päätin säästää sen, jos saisin ripulin Ounianga Kébirin vedestä. Manasin mielessäni sitä, että minulla ei ollut vedenpuhdistustabletteja mukana. Ousmane keitti kanisterivettä litrakaupalla, jonka minä vielä suodatin t-paidan läpi. Vesi oli kirkasta, mutta joukossa kellui pieniä, ilmeisesti jonkun kasvin kappaleita. Ne jäivät paitaan. Itse vesi maistui jopa hyvältä. Jos sitä myytäisiin pullovetenä, en valittaisi, vaan ostaisin uudelleenkin. Se oli muinaista pohjavettä, Saharan uumenista pumpattua. Minulla oli pian nelisen litraa keitettyä ja suodatettua vettä käytetyissä vesipulloissa. Sillä määrällä pärjäisin Kalaitiin seuraavana aamuna. Auringon painuminen mailleen oli päivän kohokohta ja toisaalta sitä oli myös illallinen. Ousmane paistoi aamupalaräiskäleet valmiiksi jo illallisen yhteydessä. Aamulla saisimme vain syödä ja olla valmiita, kun ensimmäinen auto saapuisi.

Purin teltan ja kannoin patjani ulos Ousmanen viereen matolle. Rinkka oli pakattu ja jalassa pitkät housut. Kaivoin lenkkaritkin esiin. Niillä olisi parasta matkustaa Hiluxin lavalla, sillä tienvarsilla lojui aivan liikaa ihmisten jaloista pudonneita sandaaleja! Yön laskeuduttua pieni hiiri kaivautui kolostaan, jossa se oli piilotellut valoisan ajan. Nyt se tuli etsimään ruokaa leiristämme ja ehkä jotain ruoanlaitosta pudonnutta löysikin. Pieni hiiri oli ainoa elävä olento, johon tässä maailmankolkassa törmäsin. Ousmane opetti pienen hiiren olevan ranskaksi ”petite souris”. Nukuin taivasalla erinomaisesti, eikä Ouniangan keitaiden vedestä tullut minkäänlaisia oireita. Toistaiseksi olen elossa. Yön aikana ohitsemme ajoi yksi auto, mikä oli epätavallista, sillä yleensä autot kulkivat ohitsemme vain aamulla tai illansuussa.

Aamuneljän jälkeen, 12. heinäkuuta, Ousmane kantoi aamupalalätyt eteeni. Söimme aamupalan ja olimme valmiita, kun ensimmäisen auton valot näkyivät horisontissa. Auto lähestyi oikeasta suunnasta eli pohjoisesta. Huidoimme sen pysähtymään. Uudenkarheasta Toyota Tundra -lava-autosta ulos astui kaksi miestä, libyalainen isäntä ja tšadilainen kuski. Auto oli Libyan rekisterissä ja lastattu täyteen erilaisella elektroniikalla. Sisällä autossa näytti olevan isoja taulutelevisioita. Ousmane selitti tilanteemme arabiaksi ja minäkin totesin ranskaksi, että vetemme loppuisi tänään. Miesten autossa ei ollut meille tilaa, mutta pyytämättä he ojensivat oman satelliittipuhelimensa Ousmanen kouraan. Ousmane sai yhteyden N’Djamenaan Adolfolle, joka kertoi Alin olevan tulossa saman päivän aikana. Samaan aikaan libyalainen herra kantoi pöytäämme kaksi pakettia vesipulloja, joista kussakin oli kuusi litraa libyalaista Areen-pullovettä. Meillä oli nyt yhteensä 12 litraa vettä! Mies antoi meille lisäksi libyalaista patonkia ja erilaisia herkkuja, kuten Venäjällä valmistettuja Bounty-suklaapatukoita. Maksua ei missään nimessä tahdottu vastaanottaa, tämä olisi silkkaa libyalaista vieraanvaraisuutta. Tämä nosti mielialamme kattoon! Meillä oli taas runsaasti vettä ja Alikin oli tulossa!

Ei ollut enää syytä hylätä autoa, vaan jäimme odottamaan. Seitsemän jälkeen Kalaitin suunnasta paikalle kaasutteli kaksi autoa. Edellä kulki Toyota Hilux lava täynnä nuoria miehiä matkalla pohjoiseen. Perässä tuli toinen Toyota, jonka kyydistä nousi kuljettajani Ali. Mieliala kohosi entisestään. Autot olivat tulleet yhtä matkaa Kalaitista, sillä yhdessä matkustaminen on turvallisinta. Jos toinen autoista hajoaisi, toisella voisi lähteä etsimään apua. Alin lisäksi mukana oli kaksi garagisteä, mekaanikkoa, jotka kävivät hajonneen automme kimppuun välittömästi. Hiekalle nostettiin Kalaitista metsästetty Toyota Landcruiserin taka-akseli. Sen löytäminen ei ollut ollut helppo tehtävä, mutta se oli lopulta löytynyt Kalaitista, eikä ollut tarvinnut matkustaa esimerkiksi Abéchéen osaa etsimään. Taka-akselin vaihto Saharan hiekka-aavikolla on kaikkea muuta kuin yksinkertainen tapahtuma. Ali ja mekaanikot olivat tuoneet mukanaan tyhjän öljytynnyrin, jota nyt lähdettiin puskemaan auton taka-osan alle. Perää piti saada ylöspäin. Lisäksi kumpaakin puolta tunkattiin ylöspäin. Minä ja Ousmane olimme hyödyksi etsimällä kaikki lähiseudun suuret kivet auton alle. Niitä ei ollut riittävästi, vaan miehet lähtivät autolla hakemaan kivikuorman läheisen mäen päältä. Kivien avulla autoa saatiin nostettua riittävästi. Ne myös varmistivat, ettei auto retkahtaisi mekaanikkojen niskaan tunkkien pettäessä.

Kohta huomattiin, että taka-akselin irrottamiseksi olisi oltava 14 millimetrin jakoavain. Sellaista ei ollut tullut mukaan Kalaitista, eikä Landcruiserinkaan työkalupakista mokomaa löytynyt. Alkoi taas piinaava odottelu, olisi odotettava ohiajavaa autoa ja pysäytettävä se. Jossain autossa moinen jakoavain olisi varmasti, kertoi Ali. Harmittavasti kello oli jo niin paljon, että aamun autot olivat jo ohittaneet hajoamispaikan. Seuraavat autot tulisivat taas illansuussa. Minä tein selväksi, etten tässä paikassa neljättä yötä olisi. Matkaa jatkettaisiin heti, kun auto olisi kunnossa. Vaikka sitten pimeän laskeuduttua. Oli jo tiistai ja minulla olisi lento pois N’Djamenasta tulevana sunnuntaina. Tšad on maailman suurimpia maita ja tiet ovat huonoja, joten matka-aika pääkaupunkiin hajoamispaikalta olisi neljä päivää. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Ehdin jo vaatia, että Kalaitista matkaan lähetettäisiin auto, joka toisi meille sen pahuksen jakoavaimen tai vaihtoehtoisesti lähettäisi auton, joka hakisi minut ja kuljettaisi N’Djamenaan kaasu pohjassa. Iltapäiväkahden jälkeen muu retkikuntani oli unten mailla, kun minä lähdin penkomaan työkaluja. En jaksanut uskoa, että juuri tuo 14 millin jakoavain puuttuisi. Eikä se puuttunutkaan; löysin jakoavaimen, jonka toisessä päässä oli 17 millin avain ja toisessa 14 millin. Se sai aikaan liikettä Alissa, mutta mekaanikot olivat eri mieltä. Jakoavain olisi muka vääränlainen. Alin puuhasteltua auton kimpussa, tuli garagisteistä toinen apuun. Jakoavainta nuijittiin lekavasaralla kiveä vasten ja siitä saatiin lopulta oikeanlainen. Homma jatkui.

Vanha taka-akseli irtosi helposti ja ammattimiehet vaihtoivat uudenkin alle niin nopeasti kuin se näissä oloissa vain oli mahdollista. Paikalle kesken työntouhun pysähtyneen auton kuljettaja jätti meille 14 millin jakoavaimen ja jatkoi matkaansa. Työkalupakin sisältö on yhteinen kautta Saharan. Auto oli valmis, kun aurinko oli laskemassa kukkuloiden taakse. Olin tyytyväinen ja annoin kymppitonnin (n. 15 euroa) juomarahan mekaanikoille. Nämä eivät sellaista tainneet odottaa, vaan olivat hyvin kiitollisia. Lähdimme pikaisesti paikalta, jonne meidän jäljiltä jäi aikamoinen kasa kiviä! Toivottavasti kukaan ei törmää niihin ja hajota autoaan.

Valoa oli vain vähän, sillä kello lähestyi seitsemää, kun kaasuttelimme kohti Kalaitin kaupunkia. Muutaman kilometrin päässä hajoamispaikalta en ollut uskoa silmiäni, kun vastaamme taivalsi kamelikaravaani. Paikkahan oli ollut aivan kuollut, mutta nyt yhtäkkiä täällä kulki karavaani! Tie muuttui haastavaksi pian hajoamispaikan jälkeen, kuten minua oli varoiteltu. Meidän tuli ylittää parin-kolmenkymmenen kilometrin levyinen dyynimeri, mihin haastetta toi pimeys. Omatunto rupesi soimaamaan, kun olin vaatinut meitä lähtemään yönselkään. Toisaalta se oli vähän pakko, että ehtisin varmasti lennolleni. Mekaanikot kurvailivat edellä omalla aikoinaan Yhdysvalloista tuodulla Landcruiserillaan. Ali saattoi vain seurata perässä. Selätimme dyynit onnistuneesti, ilman kiinnijäämistä. Kello yhdeksältä Ali kertoi meidän yöpyvän välillä. Jatkaisimme matkaa kello kuudelta aamulla. Minua väsytti. Muita miehiä väsytti varmaan vieläkin enemmän.