Toinen päivä Ennedin ylängöllä

4.7.2022

Yö Oyon labyrintissä oli ollut lämmin. Kävin peseytymässä kalliopaasien takana ja siirryin sitten aamupalapöytään. Tänä aamuna osassa aamupalapatongeista oli jo homepilkkuja, joten jätin ne syömättä. Raportoin asiasta kokilleni Ousmanelle. Olin itse asiassa ihmetellyt jo parin päivän ajan, että miksei leipä maistu oudolta tai miksei se homehdu. Olin pannut kaiken Saharan kuivan ja kuuman ilmaston piikkiin. Ehkä se oli säilyttänyt N’Djamenasta ja Moussorosta ensimmäisenä päivänä ostamaamme patonkia näinkin pitkään. Onneksi meillä oli vielä myös Kalaitista ostettua leipää. Ousmane kertoi voivansa hyvin ja vahvisti ”koronaviruksensa” olevan mennyttä. Olimme vitsailleet asiasta edellisiltana.

Tämä päivä menisi vielä kokonaan Ennedin kalliomuodostumia ihmetellen. Ensimmäisenä kurvailimme Manda Guélin luolan kalliomaalauksia ihastelemaan. Ousmane lähti johdattamaan minua paikalle Alin jäädessä autolle. Manda Guéli sijaitsee suojaisassa paikassa, mutta sieltä on samalla erinomainen näkymä pitkälle. Luolaan kapuaa melko helposti ja perillä odottaa kokoelma erinomaisesti säilyneitä kalliomaalauksia, joissa kuvattuna on Ennedin eläimistöä 4 500–5 000 vuoden takaa. Sellaisen ikäarvion Ousmane antoi. Yhtä vanhoja olivat edellisvuonna näkemäni Dhagah Kouren ja Laas Geelin kalliomaalaukset Somalimaassa. Niin kuin Somalimaassa, myös Ennedissä hyvin syrjäinen sijainti ja kuivat olosuhteet ovat säilyttäneet maalaukset ja ne ovat kuin eilispäivänä tehtyjä. Islamin vaikutus ei ole päässyt tekemään tuhojaan täällä ja nykyään paikalliset toivottavasti tiedostavat kalliomaalauksien itse asiassa tuovan alueelle rahaa ja mainetta meidän turistien muodossa. Islamissahan ei elävien olentojen kuvaamista katsota hyvällä. Ehkä siksi näitä pahuksen paikallisia kameleitakaan ei saa valokuvata!

Manda Guélin näkee reilussa viidessä minuutissa, ellei sitten ole fanaattinen kalliomaalausfani. Me jatkoimme matkaa kohti Ennedin ja ehkä koko Tšadinkin kuuluisinta turistinähtävyyttä, Guelta d’Archeita. Gueltaa ei saa mennä katsomaan omin päin, joten menimme noukkimaan läheisestä Archein kylästä kyytiimme oppaan. Opastus ja pääsymaksu maksavat yhteensä 10 000 frangia (n. 15 euroa) per matkailija. Archein kylä on kokoelma heinämajoja ja kyläpäällikön talo on täälläkin, aivan kuten Bachikelén kylässäkin, samanlainen kuin tavallisella rahvaalla. Eli chef de village jakaa vauraudestaan kyläläisille. Puhelimessa ei ole kuitenkaan kenttää lainkaan. Opasta odotellessamme kuvittelin jo matkamuistomyyjän saapuvan, kun eräs nainen saapui paikalle ja levitti hiekalle pieniä, oljesta, heinästä tai lehdistä punottuja koreja. Nainen ei tehnyt elettäkään houkutellakseen minua paikalle, eikä takapenkillä istunut Ousmanekaan reagoinut tähän mitenkään. Ehkä nainen oli matkamuistomyyjä, ehkä ei. Olisin voinut Saharasta kyllä matkamuiston ostaakin, sen verran erikoinen oli paikka, missä nyt olin.

Archein kylästä kyytiin nousi naispuolinen opas, mikä oli melkoinen yllätys tässä miesten maailmassa! Opas istui Ousmanen vieressä takapenkillä. Matkaa kylästä gueltalle on vain kivenheitto, ehkä kilometrin verran. Olin ihastellut jo vuosien ajan Guelta d’Archeita internetissä, mutta en siltikään tajunnut, että olimme saapuneet autolla melkein suoraan keskelle tuota maagista paikkaa. Guelta d’Archei on jäänne ajoilta, jolloin Sahara oli vielä vehreä ja elämää kuhiseva keidas. Näin oli ainakin noin 5 000 vuotta sitten, jolloin ne aiemmin nähnyt Manda Guélin luolan kalliomaalauksetkin tehtiin. Gueltan vesi on pohjavettä, eikä korkeiden kallioseinämien varjoissa oleva kapea keidas kuiva milloinkaan. Ei edes kuivalla kaudella. Pysyvä vesivaranto on tehnyt Guelta d’Archeista paikan, jonne karavaanit ovat pysähtyneet lepäämään vuosisatojen ajan. Minua vastassa oli sadoittain kameleita, joita paimentolaismiehet olivat tänne viileään laaksoon ajaneet juomaan ja lepäämään. Olin jo oppinut, että kamelit on kuvattava välittömästi. Pian joku tulisi sen lystin kieltämään. Otin kuvia muina miehinä, eikä oppaamme ollut siitä moksiskaan. Jostain taas saapui mies ja kertoi kuvaamisen olevan kielletty. Asia selvä.

Komoreilla viime vuonna ja nyt ennen lentoani Tšadiin tapaamani yhdysvaltalainen Mark oli kertonut paikalla olevan paljon vettä. Olin varautunut vaihtamaan uimahousut, sillä täällä joutuisi kuulemma kahlaamaan vyötärön syvyisessä vedessä. Mark on minua aika paljon lyhyempi, joten uimahousuille ei ollut lopulta käyttöä, kunhan vähän shortsin lahkeita käärin ylemmäksi. En kyllä toisaalta tiedä, missä olisin uimahousut täällä edes vaihtanut. Paikka oli täynnä miehiä kameleita käskyttämässä, pyykkiä pesemässä tai muuten vain lepäilemässä. Vettä oli kyllä siis polven yläpuolelle saakka, noin 80 senttiä, kun sitten kahlasimme noin kymmenen metrin matkan vastarannalle.

Guelta d’Archei on harvinaisuus jo itsessään, mutta vielä mielenkiintoisemmaksi sen tekee se, että gueltan vesissä itse asiassa asustaa krokotiilipopulaatio! Populaatio on niin ikään peräisin ajalta, jolloin Sahara vihersi ja alueella oli laajoja vesistöjä. Siis tuhansien vuosien takaa. Sittemmin Sahara kuivahti ja krokotiilit jäivät eristyksiin Guelta d’Archein kaltaisiin keitaisiin. Nykyisin ”aavikkokrokotiilejä” lienee Guelta d’Archein ohella vain Mauritanian Tagantin alueen muutamissa samanlaisissa keitaissa. Etäisyyttä näillä populaatioilla on tuhansia kilometrejä. Vuoteen 2011 saakka näiden ”aavikkokrokotiilien” luultiin olevan niilinkrokotiilejä (Crocodylus niloticus), mutta tarkempi tutkimus osoitti Guelta d’Archein krokotiilien edustavan eri lajia, ”länsiafrikankrokotiilejä” (Crocodylus suchus).  Suomenkielistä nimeä lajilla ei vielä liene, mutta laji on yleinen läntisessä ja keskisessä Afrikassa Mauritaniasta Tšadin ja Ugandan kautta aina Kongoon saakka. Siinä missä niilinkrokotiili on iso ja aggressiivinen, on Guelta d’Archein krokotiilipopulaatio pienikokoista ja kuuleman mukaan säyseää sorttia. Nämä krokotiilit kasvavat vain 1,5–2,5 metriä pitkiksi, joten sellaisen kanssahan vaikka painiikin. Syy pieneen kokoon lienee pieni elinympäristö ja vähäinen ravinto. Guelta d’Archein krokotiilit syövät kaloja, jotka taas syövät vedessä elävää levää. Levä taas saa ravintoa siitä, kun kamelit ulostavat näihin vesiin. Guelta d’Archein vesi on näin kesähelteillä hyvin ruskeaa ja sameaa.

Eyte’ Voyagesin pomo, herra Adolfo oli kertonut ennen matkaa, että näin sadekaudella krokotiilejä ei luultavasti näkyisi. Ne piileksisivät syvällä kallionkoloissa. Vesistön poikki kahlatessamme kukaan ei sitten tullutkaan vetämään jalasta syvyyksiin, aivan kuten kuuluikin. Guelta on liian täynnä kameleita, ihmisiä ja sitä myöten hälyä, etteivät krokotiilit näyttäytyisi. Pitäisi tulla talvella, kun guelta on hiljentynyt. Amerikkalainen Mark oli täällä krokotiilin todistetusti kuitenkin nähnyt parisen viikkoa aiemmin. Opas johdatti minut ja Ousmanen korkean kallion rinnettä pitkin näköalapaikkaan, josta kaikki hienot netissä olevat kuvat on otettu. Tämä näköalapaikka vain sattuu olevan varsin matala luola, jonne oli hyvin hankalaa kömpiä ja samalla oli varottava putoamista alas gueltaan. Maisema on kaiken vaivan arvoista, vaikkei paikka kuvissa näytä kummoiselta. Pitää tulla paikan päälle. Kuuntelemaan, kun satojen kamelien örähdykset kaikuvat laaksossa.

Istuin ylhäällä kymmenen minuuttia näkyä hämmästellen ja samalla toivoin näkeväni edes vilauksen krokotiilistä. Toiveeni oli turha, sen verran vilkas oli liikenne alhaalla vesillä. Kaksi nuorukaista paimensi suuret kamelilaumat yli samaisesta ylityspaikasta, josta mekin olimme tulleet. Kai vesistön tällä puolella ruoho oli vihreämpää. Kameli vaikuttaa itsepäiseltä eläimeltä, mutta tšadilaiselta mieheltä onnistuu sellaisen kesytys ja liikuttelu kuin leikiten. Täältä ylhäältä oli myös hyvä ottaa valokuvia noista eläimistä, kun alhaalla se oli kielletty.

Paluumatkalla kahlasimme samaisen vesistön yli. Krokotiilejä ei näkynyt. Vastaan tuli kuitenkin paikallisia nuorukaisia hymyssä suin aikeenaan ”estää” minun vastarannalle pääsy. Kysyin siinä keskellä vesistöä huvikseni, että saisinko ottaa pojista kuvan. Toinen pojista olisi antanut luvan, mutta toinen kielsi tämän jyrkästi. Näin se menee tässä maassa. Ei kuvia, ei todellakaan! Kaverin puolestakin voi kieltäytyä. Tai suostua. Näin tapahtui, kun pääsimme Ousmanen ja oppaan kanssa takaisin autollemme: kysyin naisoppaalta, saisinko ottaa hänestä kuvan, vaikka olinkin aika varma kieltävästä vastauksesta. Ennen kuin nainen ehti sanoa mitään, Ali ja Ousmane kumpikin olivat sanoneet, että ”ilman muuta”! Opas oli saanut myös juuri kymppitonnin maksuksi opastuksestaan, eikä nyt oikein kehdannut kieltäytyäkään. Nainen kohensi huntuaan ja otti vakavan ilmeen. Olin onnistunut saamaan kuvan tšadilaisesta naisesta.

Opas tuli kanssamme vielä Guelta d’Archein laitamilla sijaitsevalle luolalle, jossa olisi kalliomaalauksia. Nainen jatkoi tästä kävellen takaisin Archein kylään. Minä ja Ali kapusimme ylös luolaan toteamaan, miten asutuksen läheisyys ei ole tehnyt hyvää täkäläisille kalliomaalauksille. Paikalla oli pidetty nuotiota ja yhteen seinämään, maalausten päälle, oli kirjoitettu valkoisella maalilla tekstiä. En ymmärtänyt tekstiä, mutta ainakin Allah taidetaan mainita. Guelta d’Archei oli nähty aamuyhdeksään mennessä. Olin ollut paikan ainoa turisti. Tietenkin.

Guelta d’Archeista ajoimme halki upeiden Ennedin maisemien paikkaan, jonka nimeä en tiedä, mutta siellä sijaitsee sienikallioita eli kalliomuodostumia, jotka tuuli on muotoillut sienen muotoon. Tuulen vaikutus on suurinta lähellä maanpintaa, joten kiven alaosasta on ajan mittaan muodostunut kapeampi. Aikanaan nämäkin romahtavat, mutta uusia sienikallioita on vastaavasti tekeillä alati.

Lounaspaikka oli nimeltään Ouimina tai Ouimena, paikka jossa kalliomuodostumat ovat saaneet tuulen ansiosta erilaisia muotoja. Pääasiassa nämäkin hiekkakivimuodostumat ovat kymmenien metrien korkuisia ja kurkottavat korkeuksiin. Ali ajoi auton neljän tällaisen kivipaaden väliin ja teimme leirin tänne huomaamattomaan varjoisaan ”koloon”. Automme ja leirimme sitä myöten saattoi huomata vain tietystä kulmasta, niin hyvässä piilossa olimme. Lounaan jälkeen kiertelin kalliopaasia. Tutkiskelin näiden kallioiden seinämiä, joka kaukaa näyttää kuin norsuniholta. Lähellä ollessa kalliosta erottaa hyvin pikkukivet, joista nämä oudot muodostumat ovat muodostuneet. Ihan helpolla näitä pikkukiviä ei kallioista irrota, mutta tuuli siihen pystyy. Nyt ei tuullut. Pitkän lounastauon päätteeksi jatkoimme matkaa halki Ennedin.

Loppupäivän ajomatka olisi lyhyehkö. Iltapäiväkolmen aikoihin Ali pysäytti auton tieuran varteen ja osoitti oikealle. Siellä seisoi Libyan armeijan tuhottu panssarivaunu! Tankki on peräisin varsin tuoreista kähinöistä, vuosina 1978–1987 käydystä Tšadin–Libyan konfliktista, joka oli sarja maiden välillä käytyjä taisteluita. Konflikti alkoi, kun naapurimaan diktaattori, eversti Muammar Gaddafi päätti, että Tšadin pohjoisin osa, noin sadan kilometrin levyinen Aouzoun kaistale kuuluu Libyalle. Gaddafi oli saanut vihiä, että alueella saattaisi olla uraanivaroja. Se riitti sotavoimien lähettämiseen Tšadin pohjoisosiin. Samalla Gaddafi pyrki alistamaan Tšadin Libyan satelliittivaltioksi. Valéry Giscard d’Estaingin ja myöhemmin François Mitterrandin johtama entinen siirtomaaisäntä Ranska tuki Tšadia voimakkaasti Libyan saadessa tukea Neuvostoliitolta, Itä-Saksalta ja hallitusta vastustavilta tšadilaiskapinallisilta. Konflikti päättyi Tšadin voittoon ja Haagin kansainvälinen tuomioistuin määräsi Aouzoun kaistaleen Tšadille. Ali kertoi tankin olevan venäläisvalmisteinen, mikä tietysti selittää sen, että rakkine on rikkonaisena Saharan aavikolla. Tongin vaunun joka nurkan, mutta en löytänyt mitään Neuvostoliittoon viittaavia merkintöjä. Venäläinen se kuitenkin varmaan on, kun Libya kerran oli kimpassa heidän kanssaan. Ali nousi panssarivaunun päälle ja vitsiniekkana imitoi omalaatuisena pidettyä diktaattori Gaddafia.

Libyan armeija on todellakin jäänyt Tšadin hiekkaan, kun näitä vastaavia neuvostotankkeja näkyi vielä useita matkalla seuraavaan leiripaikkaan. Olimme varsin kaukana Aouzoun kaistaleelta pohjoisimmasta Tšadista, mutta sotaa on käyty täällä Ennedissäkin muutamia vuosikymmeniä sitten. Tankkien ympärillä oli usein erilaisia tankeista irronneita osia, mutta myös räjähteitä. En tiedä, onko ne tehty vaarattomiksi, vai pitäisikö täällä edelleen varoa. Tšadin armeijan tankkeja en nähnyt missään, enkä tiedä onko sellaiset mahdollisesti kerätty pois luonnosta. Jotenkin en usko senkään olevan taloudellisesti järkevää.

Viidennen yön leiripaikka kantaa nimeä ”Habaiki”. Oikeaa kirjoitusasua en taaskaan tiedä. Habaikiin saavuimme jo iltapäiväneljältä ja ensitöikseen Ali ja Ousmane levittivät suuren maton maahan ja itsensä siihen. Se kävi hyvin, pimeä tulisi vasta reilun kahden tunnin päästä. Oli aikaa rentoutua hetkinen. Minäkin makoilin matolla tovin, kunnes lähdin tutustumaan lähiympäristöön. Habaiki on ympäristöään ylempänä ja jo tutuksi tulleiden kalliopaasien ympäröimä. Tuuli oli muokannut ne tuttuun tapaan varsinaisiksi taideteoksiksi. Dyynejäkin täällä on. Näkymät paikalta olivat fantastisia. Kuvissa ne eivät näytä juuri miltään, mutta mielestäni olin kauneimmassa paikassa, missä olen milloinkaan ollut. Paikassa ei käynyt pienintäkään tuulenvirettä, pelkkä rikkumaton rauha ympäröi näitä karuja maisemia ja minua. Täällä ei ole hyttysiäkään. Tänne haluaisin rakentaa itselleni kesämökin, vaikka uimapaikkaa ei kovin läheltä löytäisi. Guelta d’Archeihinkin on matkaa ja siellä on niitä krokotiilejä! Sauna sen sijaan löytyisi jo valmiina, kunhan vain tulisi mökistä ulos!

Maa on niin hiekan peitossa, että uskalsin kävellä ympäriinsä ilman kenkiä vailla pelkoa piikkipensaiden piikeistä. Jo hieman ennen auringonlaskua se on mahdollista, kun hiekan lämpötila laskee. Kuljin dyyneillä, hypin kiveltä toiselle ja ihmettelin, miten tällainen paikka onkaan olemassa. Ennedissä käy talviaikaan turistiryhmiä ja siitä merkkinä olivat muutamat vessapaperinpalaset kivien koloissa ja hylätyt säilykepurkit. Meidän retkikunta urhoollisesti keräsi roskansa ja vei ne mukanaan. Ennedi olisi kiva pitää siistinä ja sellainen se kylien ulkopuolella onkin. Roskien ohella Habaikista löytyi merkillisiä mustia kivipaakkuja, kuin meteoriitteja tai asfaltinpalasia. Ilmeisesti paikalla on toiminut muinaisina aikoina rautasulatto, jossa seppä on takonut aseita ja muita työkaluja.

Paikka teki vaikutuksen Aliinkin, joka hävisi auringonlaskun aikaan omille teilleen kameran kanssa. Yö oli taas pilvetön ja tähtitaivas jo aavistuksen parempi.