1.4.2026
Lampedusalla oli satanut läpi yön, joten ilma oli tänään viileähkö. Oli laitettava pitkät housut. Kuljimme jälleen hotellimme köyhältä aamupalalta Lampedusan sataman kahvilaan toiselle aamupalalle. Sen jälkeen päätimme yrittää nähdä edes vilaukselta siirtolaisten vastaanottokeskuksen, jonka sijainnin olin edellisiltana selvitellyt. Italian Punaisen Ristin ylläpitämä keskus, Hotspot di Contrada Imbriacola, löytyy Google Mapsista nimellä ”HotSpot Lampedusa – Croce Rossa Italiana” ja sijaitsee pitkämäisen laakson pohjukassa, ikään kuin poissa ihmisten silmistä. Yritimme lähestyä laitosta kahdesta suunnasta, mutta kävely tyssäsi aina vihaisiin koiriin. Luovutimme ja lähdimme kävellen takaisin Lampedusan kaupunkiin.
Siirtolaiskeskukseen sijoitetaan Välimeren yli Libyasta ja Tunisiasta laittomasti saapuvia siirtolaisia. Keskus rekisteröi, ruokkii, vaatettaa ja lääkitsee tulijat, jotka ovat sinne päästyään usein myös hakeneet turvapaikkaa Italiasta. Italian Punainen Risti on isännöinyt siirtolaiskeskusta kesäkuusta 2023 lähtien ja siitä lähtien vuoden 2025 joulukuuhun mennessä keskuksen kautta oli kulkenut 173 627 laitonta siirtolaista. Lampedusa on lomasaari ja elää matkailusta, minkä vuoksi siirtolaiset pidetään keskuksessa, eikä heidän anneta kuljeksia vapaasti. Turhautumista oloihinsa he ovat purkaneet tuikkaamalla keskuksen muutaman kerran tuleen. Lampedusan siirtolaiskeskus ruuhkautuu helposti, minkä vuoksi Punainen Risti ja Italian viranomaiset siirtävät tulijat varsin nopeasti Sisilian saarelle tai Manner-Italiaan.
Saarelaisten mielipide laittomista tulijoista on jakautunut, sillä toiminta kuormittaa pienen saaren infrastruktuuria ja jatkuva tunnistamattomien ihmisten virta kolmansista maista heikentää mainetta lomasaarena. Viranomaisethan eivät voi olla varmoja tulijoiden taustoista, sillä huomattava osa hävittää matkustusasiakirjansa matkallaan Lampedusalle aikeenaan haitata oikean henkilöllisyyden ja kotimaan selvittämistä ja siten palauttamista takaisin kotimaahansa. Usein turvapaikanhakijaksi Eurooppaan lähteminen on pitkä projekti ja vaatii koko suvun rahallisen panoksen, joten pakkopalautus ei ole vaihtoehto. Turvapaikanhakumatkaa suunnitellaan pitkään, jopa vuosia, ja itse matkaakin tehdään pitkään vaikkapa ansaitsemalla lisätienestejä Libyassa, monesti jopa vuosien ajan. Lähes aina ainoa kannustin lähteä Eurooppaan, on kotimaan huono taloudellinen tilanne tai täysin väärät luulot Euroopasta.
Kuitenkin siirtolaisuus on Lampedusalla myös bisnes. Saarelle on sijoitettuna suuri määrä italialaisia ja eurooppalaisia viranomaisia sekä erilaisten kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, jotka toki myös käyttävät saaren palveluita ja tuovat siten suuria määriä rahaa saarelle. Olimme nähneet kävelykadulla EU Agency for Asylumin työntekijöitä ja samalla lentokoneella Roomasta kanssamme oli tullut nainen, jonka olin profiloinut erään kansalaisjärjestön ulkomaalaiseksi, ehkä saksalaiseksi, työntekijäksi. Profilointini osuisi oikeaan myöhemmin tänään.
Sattumalta kuljimme seuraavaksi Lampedusan sataman Molo Favaloro -laiturille, missä äkkäsin ensimmäisenä teltan YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n logoin. Tännekö Afrikasta tulijat ensimmäisenä rantautuvat! Laiturille on vapaa pääsy, joten kävelimme sen päästä päähän löytäen runsaasti merkkejä siirtolaisista. Rannassa lojui arabiankielisin tekstein varustettu huonokuntoinen puulaiva ja toinen pienempi alus, joilla kummallakin on taatusti tultu meren yli. Laituriin oli kiinnittyneenä Tanskan laivaston ja poliisin HDMS Munin (A548) -alus, joka on valmistunut Marine Alutechin telakalla Salossa vuonna 2025. Nyt se osallistuu Lampedusalla Frontexin operaatioon, jonka tarkoituksena on turvata Euroopan unionin ulkorajoja. Tanskalaisaluksen vieressä oli Romanian rannikkovartioston alus, joka lienee täällä samoissa puuhissa. Laiturilla ihmetellessämme, peruutti sinne ambulanssi. Onko joku tulossa mereltä, ajattelimme. Kello oli 11.50.
Meri oli edelleen myrskyisä, enkä itse olisi mistään hinnasta lähtenyt sinne tässä säässä. Paitsi ehkä sillä Tanskan laivaston aluksella. Laittomat siirtolaiset kuitenkin tulevat säällä kuin säällä, eli silloin kun satumaisen rikas libyalainen ihmissalakuljettaja niin määrää. Emme jääneet satamalaiturille odottelemaan, vaan kuljimme Lampedusan kaupungin katuja ja jonkin ajan kuluttua palasimme tarkistamaan tilanteen.
Kello oli 12.40 ja nyt laiturilla oli kuusi tai seitsemän ambulanssia, useita poliisiautoja, carabiniereja, Italian rannikkovartioston, EU Agency for Asylumin, UNHCR:n ja Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n väkeä, runsas joukko afrikkalaistaustaisia tulkkeja sekä sekalainen joukko kansalaisjärjestöjen työntekijöitä. Osa oli pukeutunut koronahaalareihin ja maskeihin, osa ei. Väkeä valui paikalle tipottain ja arvioin sitä olleen laiturilla kaikkiaan 50–60 henkilöä. Onko todella niin, että kaikille on jokin tehtävä vai olisiko järkevämpää peruuttaa laiturille yksi bussi ja ohjata tulijat sinne ja ajaa sitten reilun kahden kilometrin matka suoraan siirtolaiskeskukseen. Tähän tarvittaisiin pari poliisia ja bussikuski.
Olimme istahtaneet läheiseen puistoon, mistä oli hyvä seurata tilannetta vaivihkaa. Tosin, ketään ei vaikuttanut haittaavan, että otin kuvia. Ei edes poliisimiestä, joka oli ottanut siviiliasuisen puolisonsa mukaan tehtävälle. Rakastavaiset kuhertelivat edessämme olevassa autossa siihen asti, kunnes poliisi ilmeisesti sai tiedon, että nyt mereltä on jotain tulossa. Nainen jäi odottamaan miestään autoon.
Kello 12.50 havaitsimme kaukana merellä kovaa kyytiä lähestyvän aluksen. Se paljastui olevan Italian rannikkovartioston meripelastusalus CP 306. Tulkitsimme aluksen poimineen merestä laittomia tulijoita ja olevan kuljettamassa niitä nyt Lampedusalle. Kunhan alus pääsi satama-altaaseen, tulivat matkustajat ulos kannelle yhdessä valkoisiin koronahaalareihin pukeutuneen miehistön kanssa. Monella tulijalla oli kuvia zoomattuani hymy herkässä, sillä vaikea matka kotoa Ghanasta tai Senegalista oli vihdoin ohitse. Massiivinen vastaanottokomitea otti tulijat vastaan ja me puolestamme totesimme näytöksen olleen ohi ja lähdimme etsimään lounasta. Lounaspaikkaa etsiessämme emme voineet olla miettimättä, että onko uusi elämä Italian, Saksan tai Ranskan kaduilla tosiaankin parempi kuin omat tutut ympyrät Senegalissa, Sierra Leonessa, Ghanassa, Intiassa tai Bangladeshissa.
Tietenkään kello yhden jälkeen ei enää ole lounasaika, mutta auki oleva kahvila tarjoili pizzapaloja. Kello 13.45 kahvilaan alkoi valua virkavaltaa, joiden oletin tulevan laiturilta. Kaikki ottivat kakunpalat ja kahvit. Virkavallan vanavedessä paikalle lipui myös kansalaisjärjestöjen työntekijöitä, myös se samainen nainen, jonka olimme nähneet lennolla Roomasta Lampedusalle. Lounashetken jälkeen kävelimme Lampedusan lentoasemalle ja lensimme takaisin Roomaan.
Myöhemmin googlasin tapahtunutta, vaikken uskonut löytäväni mitään, sillä laittomien siirtolaisten tulo on niin arkipäiväistä Lampedusalla. Yllätyksekseni Reuters ja myöhemmin IOM olivat tehneet tapahtuneesta jutun, jonka mukaan 80 hengen siirtolaisjoukkio oli lähtenyt liikkeelle Zuwarasta läntisestä Libyasta joko myöhään lauantaina 28. maaliskuuta tai varhain aamulla sunnuntaina 29. maaliskuuta. Vesillä oli oltu siis vähintään kolme päivää, kunnes Italian rannikkovartiosto oli löytänyt konerikon vuoksi ajelehtimaan lähteneen kumilautan ja pelastanut 58 henkilöä. Pelastusta odotellessaan 19 siirtolaista oli kuollut veneessä hypotermiaan ja ilmeisesti kolme matkustajaa oli kadonnut 6–7-metrisiin aaltoihin. Tulijoilla ei ollut pelastushetkellä enää ruokaa tai polttoainetta jäljellä. Kuolleiden joukossa oli yksi nainen muiden ollessa miehiä. Pelastuneesta siirtolaisjoukosta on myöhemmin tunnistettu ainakin Ghanasta, Sierra Leonesta, Senegalista, Nigeriasta, Nigeristä ja Etelä-Sudanista kotoisin olevia. Pelastuneista naisia oli 1, lapsia 1 ja aikuisia miehiä 56.
Huhtikuun ensimmäisen päivän haaksirikon seurauksena keskisellä Välimerellä on tänä vuonna kuollut tähän mennessä 643 laittomasti Eurooppaan pyrkinyttä. Vastaavasti onnistuneita ylityksiä Afrikasta Italiaan on tänä vuonna 6117, kun taas viime vuonna samaan aikaan niitä oli 9215. Huonolla säällä on osansa tämän vuoden alhaisemmissa luvuissa.
Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe. Yllättävän tarkkaan nuo luvut näköjään pystytään määrittelemään. Jos yli 10 % ei ylityksestä selviä, niin onhan se rajua touhua. Vaikka luvut täällä eri luokkaa ovatkin, niin tulee tännekin laittomasti sellaisiakin ihmisä, joiden pääkohde on nimenomaan Suomi eikä ”Eurooppa”.
Ilmeisesti luvut saadaan aika tarkasti, kun tulijat hakevat turvapaikkaa viranomaisilta ja kukaan ei rantaudu ns. salaa ja jatka sen jälkeen ominpäin eteenpäin Euroopassa.
Lampedusa alkoikin vaikuttaa mitä mielenkiintoisimmalta matkakohteelta. Olet päässyt seuraamaan aitiopaikalta ilmiötä, joka vaikuttaa Eurooppamme kehitykseen ehkä kaikkein eniten tällä hetkellä. Tuo on varmasti ollut todella kiinnostavaa. Ja yllätyksekseni saitte kaikessa rauhassa seurata näitä tapahtumia. Kunpa olisit päässyt haastattelemaan paria meren yli tullutta. Sen jälkeen olisit voinut myydä juttusi medialle, lukijoita ei puuttuisi!
Vihaisiin koiriin – onkohan niiden tarkoitus pitää uteliaat poissa vai siirtolaiset sisällä?
Kyllä, tämä ilmiö muuttaa Eurooppaa ja tulee jatkumaan tasan niin kauan kuin Euroopan unioni toiminnan mahdollistaa. Saharan reitit ja iso osa Libyaa ovat venäläismielisten voimien käsissä, joten reittien tilkitseminen on hankalaa. Lisäksi Libyan laivastoa ei kiinnosta käännyttää siirtolaisia takaisin Libyaan.
Ihmissalakuljettajat vuolevat kultaa toiminnallaan. Samalla suomalainen turisti maksaa itsensä kipeäksi ja toimittaa korkean dokumenttivuoren päästäkseen lomalle noihin lähtömaihin.
Jos olisin päässyt juttelemaan tulijoiden kanssa, olisi meillä voinut olla paljonkin juteltavaa. Olisimme voineet vertailla kokemuksiamme Senegalista. 🙂
Ehkä koirat pitävät uteliaat loitolla, sillä keskuksen ympärillä on myös aita, joka pitää siirtolaiset sisällä.
Muistelen, että Agadezissa olit tämän reitin alkupäässä havainnoimassa tapahtumia.
Australia on omalla tiukalla linjallaan kaiketi käytännössä pystynyt lopettamaan ihmisten hukkumisen. EU:n linja sitten taas on sellainen, että kannustetaan satoja ihmisiä hukkumaan Välimereen joka vuosi. Se on aika karua.
Sen perusteella, mitä keskusteluja mä olen Afrikassa käynyt, tuntuu siltä, että aika monella Eurooppaan yrittäjällä on hyvin epärealistinen käsitys sekä itse matkasta että siitä, mikä Euroopassa odottaa. Sitä vähän ihmettelen, koska luulisi, että Euroopassa jo olevat maanmiehet kertoisivat kokemuksistaan. Mutta ehkä he eivät halua rehellisesti kertoa niistä, kun ne eivät vastaa odotuksia.
Kun kävin Agadezissa, oli EU:lla ja Nigerilla sopimus, jonka mukaan ihmissalakuljetuksesta tehtiin laitonta. Kun maassa pian sen jälkeen tuli Venäjän tukema vallankaappaus, repi Niger tuon sopimuksen todeten, että (länsi)afrikkalaisilla on oikeus valita asuinpaikkansa vapaasti.
Australian tiukkaa linjaa vastustettiin jyrkästi meilläkin, mutta nyt ei ole kuulunut juuri mitään moneen vuoteen. Ehkä siksi, kun mitään ei enää tapahdu; kukaan ei tule, kukaan ei huku. EU voisi harkita samanlaista lähestymistapaa, jolla saataisiin turhat hukkumakuolemat loppumaan ja ihmissalakuljettajien bisnes kuivumaan.
Samaa mieltä tuosta kommentistasi liittyen afrikkalaisten käsitykseen Euroopasta. Samanlaisia huomioita olen tehnyt. Saan tasaisen tappavaan tahtiin pyyntöjä avustaa joku henkilö Länsi-Afrikasta Suomeen joko opiskelupaikan, työpaikan tai avioliiton kautta. Mutta enhän minä voi tuollaisia asioita järjestää kenenkään puolesta edes rahaa vastaan, varsinkin kun aikomus on sitten siirtyä Ranskaan aikomattamaan esim. opiskella. Enkä toisaalta edes haluaisi, koska saisin siitä ikuisen riesan pahimmillaan. Euroopassa asuvat afrikkalaiset taas eivät monesti kerro kokemuksistaan avoimesti, sillä on häpeällistä kertoa asuvansa kadulla/monen ukon kanssa samassa pienessä huoneessa työttömänä.
Järkyttävää luettavaa asiasta, josta ei viime aikoina ole tullut luettua suomalaisista lehdistä. On varmasti mahdotonta keksiä oikeaa tapaa millä köyhissä maissa asuvat ihmiset voisivat parantaa elinolojaan joko kotiseudullaan tai muuttamalla muualle.
Pakolaisia eli paremman elämän perässä Kanadaan muutaneita on minunkin suvussani. Kotiin jääneet sisarukset keräsivät heillekin varoja, että pääsivät matkaan. Perillä työllisyystilanne 1950-luvun alussa oli hyvä ilman sääntelyjä, joten siivous- rakennus- yms. töitä löytyi ja paremmasta elämästä pääsi nauttimaan. Kiitoksena avusta ottivat sitten myöhemmin vastaan sisarustensa lapsia tutustumaan Kanadan ja USA:n ihmeisiin.
Itse varmasti pilkkoisin Afrikan heimorajojen mukaan pieniin valtioihin, eli jotain samaa kuin ennen siirtomaa-ajan alkua. Pienissä kansallisvaltioissa ihmisillä olisi ehkä halu puhaltaa yhteen hiileen, kun ei olisi yhtä valtaheimoa (lue: eliittiä) määräilemässä ja kahmimassa omaisuutta taskuihinsa. Sitten siihen päälle koulutusta, ehkäisyä, vaikka turismiakin yms. Korruptiotakin pitäisi saada kitkettyä. Ehkä sitten Afrikkakin saataisiin nousemaan. Tätä nykymenoa se ei ole omien havaintojeni perusteella nousemassa yhtään mihinkään, vaan polkee paikallaan tai taantuu.
Kuten kirjoititkin, niin ainahan ihmiset ovat pyrkineet parempaan elämään. Sukulaisesi ovat lähteneet Kanadaan, ja liikaväestöä on mennyt Ruotsiinkin. Sille on ollut niissä maissa tarve ja ihmiset ovat menneet laillisin keinoin. Ei liene kovin hyväksytty mielipide, mutta tämä Afrikasta, Lähi-idästä ja Etelä-Aasiasta laittomasti tuleva ihmisjoukko ei ole erityisen hyödyllistä Euroopalle. (Länsi-)Afrikassa on paljon lahjakasta ja koulutettua väkeä, josta olisi taatusti hyötyä Euroopassakin, mutta se pysyy kotimaissaan, kun mahdollisuuksia on runsaasti kotopuolessakin.