4.3.2018
Lambarénéssä, syvällä Gabonin sisämaassa, kuumuus sai nyt aivan uudet mittasuhteet. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta heti aamuvarhaisesta lähtien kuin viimeistä päivää. Lämpötila nousi yli kolmenkymmenen jo seitsemän-kahdeksan aikoihin ja kosteus oli käsittämätön. Hyvin selväksi oli käynyt, että koko ajan on hiki. Siitä huolimatta nautin suuresti. Täällä kylmä suihku tuntuu luksukselta.
Joskus yhdeksän aikoihin katolilaisen lähetysaseman pihamaa alkoi heräillä, kun overland-rekan nuoriso heräili teltoistaan. Rekan vieressä alkoi aamupalan valmistus. Myös omalla autollaan matkalla olleet eteläafrikkalaiset pitkänmatkalaiset, Diane ja Ricky, kokkailivat aamupalaansa. Minä söin edelleen São Tomélta tuomiani portugalilaisia muffinsseja. Niissä oli pitkä parasta ennen -päiväys. Pakkasin rinkkani ja aloin tehdä lähtöä, mutta sitten sain tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä: saisin eteläafrikkalaisten autosta takapenkkipaikan. Se kustantaisi vain yhden portugalilaisen muffinssin! Kyllä takapenkillä huomattavasti mukavammin matkustaa kuin täyteen ahdetussa puskataksissa tai linja-autossa. En lisäksi tiennyt mistäpäin Lambarénéa edes löytäisin puskataksiaseman, gare routièren, vaikka olisihan joku paikallinen taksikuski senkin tiennyt.


Ennen lähtöä maksoin majoituksen ja sitten kymmenen aikoihin aamulla lähdimme matkaan. Matkaan kohti pohjoista. Autossa oli ilmastointi, mikä vasta luksusta onkin tässä osassa maapalloa! Ensimmäinen takaisku meinasi tulla Lambarénén kaupungista poistuttaessa, sillä ensimmäisellä tiesululla poliisi ei ollutkaan kuin gabonilaiset poliisit yleensä. Hän oli hyvin huonolla tuulella ja valitti auton vakuutuksen olevan kelpaamaton. Kummasti se oli kelvannut Kongon tasavallasta Gabonin puolelle siirryttäessä. Samaten kaikilla muilla Gabonin tiesuluilla aina tänne saakka. Ilmeisesti se, että kukaan meistä ei puhunut sanaakaan ranskaa, sai poliisin luovuttamaan. Ymmärsimme hyvin, mitä poliisi tarkoitti, mutta sai meiltä vastaukseksi vain ystävällistä hymyilyä. Eteläafrikkalaisten taktiikkana olikin puhua viranomaisille ainoastaan englantia, sillä sitä ei ranskankielisessä Afrikassa osata. Näin itsekin toimin ranskankielisessä Guineassa takavuosina. Ajattelimme kuitenkin poliisien ottavan yhteyttä seuraavaan tiesulkuun, jossa meitä kiusattaisiin taas, ellemme nyt ostaisi jotain tiettyä vakuutusta. Ricky oli kääntymässä takaisin Lambarénéen, kunnes muistutin olevan sunnuntai. Kukaan ei myisi vakuutuksia, kaikki olisivat kirkossa.
Kuitenkin seuraava tiesulku oli läpihuutojuttu: auto seis, poliisi löntystelee palmunlehvämajastaan autolle, Ricky kertoo kohteliaasti englanniksi puhuvansa vain englantia, annamme passit poliisille, hän plärää ne läpi ja toivottaa hyvää matkaa. Tätä toistui merkittävämpien kylien ja pikkukaupunkien kohdalla. Edes se, että minä matkustin viininpunaisella Suomen passilla Etelä-Afrikkaan rekisteröidyssä autossa Etelä-Afrikan kansalaisten kanssa, ei herättänyt kummastusta viranomaisissa. Etelä-Afrikan passi on nähtävästi tummanvihreä.

Dianella ja Rickyllä ei ollut mitään tarkkaa päiväohjelmaa tai -suunnitelmaa. Mutta Gabonin puolella he joka tapauksessa aikoivat vielä yöpyä ennen rajanylitystä Kamerunin puolelle. Sain nopeasti käsityksen pariskunnan reissaustyylistä, eikä siinä pahemmin pysähdelty kuvia ottamaan. Tosin eivät puskataksitkaan pysähtele. Tyylin ymmärtää hyvin, kun muistaa pariskunnan olevan afrikkalaisia, vaikkakin valkoisia. Heille tämä afrikkalainen meininki oli tuttua, minkä vuoksi saattoi hyvin painaa vain kaasua ja ohittaa kaiken suomalaisen silmään eksoottisen. Toisaalta joka maassa on kyllä omat luonteenpiirteensä. Esimerkiksi Gabonissa ei asuta savimajoissa, asutus on harvassa, tiet ovat hyväkuntoisia ja juuri missään ei loju roskia. Lisäksi havaitsin maassa olevan paljon lipputankoja, joissa liehui Gabonin vihreä-kelta-sininen lippu. Syrjäisissä kylissäkin ollaan ylpeitä gabonilaisuudesta. Tai sitten kyseessä on vain presidentti Bongon nuoleskelu tai määräys häneltä.
Yritin seurata Google Mapsista matkamme etenemistä. Halusin tietää, milloin ylittäisimme päiväntasaajan. Tällä kertaa etelästä pohjoiseen. Bifounin kylään saakka tie kulki niin kuin se oli karttoihin merkitty. Bifounista kohti pohjoista ja Kamerunin rajaa jatkaa N2-tie, mitä pitkin lähdimme kulkemaan. Kylän jälkeen Google Mapsista ei ollut enää yhtään apua. Tie kulki oikeasti ihan erilaisia reittejään pitkin metsiä, mutta tien kunto oli kuitenkin erinomainen. Google Maps lisäksi ehdotti lyhimmäksi reitiksi Lambarénéstä Kamerunin rajalle tietä, joka koukkasi Päiväntasaajan Guinean kautta. Oikeasti se olisi ollut satoja kilometrejä pidempi reitti. Ainakaan karttojen osalta Gabon ei ole vielä valmis. Karttaa katsoessa saa muuten myös sen käsityksen, että Gabon on pinta-alaltaan pieni maa. Tietä pitkin etelästä Kongon tasavallan rajalta pohjoiseen Kamerunin rajalle on matkaa reilut 800 kilometriä. Se on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Rovaniemelle.
Ohitimme Ndjolén pikkukaupungin ja ehkä puolisen tuntia sen jälkeen vilahti päiväntasaajasta kertova merkki ohitsemme. Se oli aika pahasti särkynyt, eivätkä eteläafrikkalaiset matkakumppanini olisi sitä ilman minua edes noteeranneet. Paikka sijaitsee mutkaisen tien varressa, eikä mitään turvallisia pysäköintimahdollisuuksia ollut. Emme siis kääntyneet takaisin. Juhlistimme ylitystä eteläafrikkalaisilla tikkareilla. Gabonissa päiväntasaajaa ei selvästi ole valjastettu millään tavalla matkailun käyttöön, kuten vaikka Rovaniemellä napapiirin tapauksessa. Voisihan Joulupukin kesämökki olla vaikka täällä Gabonin sademetsässä! Toisaalta ei Gabonissa ole matkailijoitakaan.
Kaiken kaikkiaan tie pohjoiseen oli ehkä hämmästyttävin ikinä, sillä matkustimme suuren osan matkasta luonnon luomissa tunneleissa. Missä muualla kuin keskisessä Afrikassa tien ylle kaartuvat puut luovat luonnonmukaisia tunneleita, joissa vieläpä voi ajaa autolla! Gabon on täydellinen roadtrip-kohde tavattoman rauhallisen liikenteensä ja kauniin luontonsa ansiosta. Täällä olisi äärettömän helppo löytää oma rauhallinen poukama jonkin valtavan joen rannalta ja pystyttää vaikka teltta siihen. Ainakaan ihminen tuskin sattuu paikalle häiritsemään. Samaten pyöräily onnistuisi loistavasti, ellei kuumuus ja kosteus haittaa. Luonto onkin varmasti tärkein syy, miksi kenenkään pitäisi matkustaa Gaboniin. Edellinen presidentti, 41 vuotta hallinnut Omar Bongo perusti kaikkiaan 13 kansallispuistoa, jotka käsittävät yli kymmenen prosenttia maan pinta-alasta. Nyt Omarin poika, presidentti Ali Bongo kulkee samoissa jalanjäljissä haluamalla perustaa valtavan meriensuojelualueen Gabonin vesille. Huono puoli näissä maan kansallispuistoissa on se, että niihin tutustuminen vaatii paksun lompakon. Reppureissaajia varten niitä ei ole tehty.


Noin sata kilometriä ennen Oyemin kaupunkia eteen tulee paikkakunta nimeltä Mitzic. ”Mitzic” voisi olla jugoslavialainen sotarikollinen tai kyläpahanen vaikka Slovenian Alpeilla, mutta afrikkalaiselta se ei kuulosta! Joka tapauksessa Mitzic on eläväinen pikkukaupunki, jossa näytti olevan pieniä alkeellisia majatalojakin. Tänne voisi jäädä yöksi, mietin. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli yrittää Oyemiin saakka. Sinne Diane ja Rickykin päättivät jatkaa pienen tuumaus- ja kartanlukutauon jälkeen. Enkä minäkään sitten lähtenyt lätkimään tässä vaiheessa, vaan pysyin osana retkuetta.
Matkan aikana kerroin Suomesta ja sain hyvän selostuksen Etelä-Afrikan nykytilanteesta, eikä se järin hyvältä vaikuta ainakaan valkoisen näkökulmasta. Maassa pitää tietää, missä näyttää naamansa ja missä ei. Kapkaupungissakin on alueita, jotka ovat hengenvaarallisia valkoihoiselle. Kumpikin matkakumppaneistani oli menettänyt läheisiään väkivaltarikosten uhreina, eikä ihan vain yhtä tai kahta. Apartheidin jäljiltä mustien ja valkoisten välit eivät ole parhaimmat ja esimerkiksi valkoisten omaisuuden tuhoamista ei pidetä erityisen pahana, eikä välttämättä edes vääryytenä. Loistava esimerkki tästä tapahtui tammikuussa 2018, kun ”Coolest monkey in the jungle” -t-paidasta hurjistuneet lähtivät riehumaan paikallisiin H&M-kauppoihin. Kai nyt on mustien eteläafrikkalaisten mielestä sitten koston aika. Toisaalta myös mustien kesken ilmenee vihamielisyyttä: esimerkiksi zulut ja xhosat eivät tule toimeen keskenään. Toisaalta kuulin, että turisti on pääsääntöisesti turvassa, ja että pienissä kylissä vastaanotto on mitä ystävällisin. Oli ihonväri mikä tahansa.
Vähän ennen Pohjois-Gabonin suurimpaan keskukseen Oyemiin saapumistamme, oli tiellä vielä yksi tiesulku. Aiemmilla suluilla poliiseilla ja muilla viranomaisilla oli ollut yhteneväinen sininen virka-asu koppalakkeineen. Nyt tällä Oyemin virkamiehellä oli yllään luotiliivi. Hän tarkasti passimme hyvässä hengessä, mutta lopulta kysyi suoraan Coca-Colaa. Kielteisen vastauksen saatuaan, kylmä käteinenkin olisi kelvannut. Autokuntamme ei ”ymmärtänyt” suoraa pyyntöä, joten poliisi heilautti hymyssä suin kättään ja matkamme pääsi jatkumaan.
Katolilaiset lähetysasemat ovat oivallisia majapaikkoja tässä maanosassa, sillä niissä hinta ja laatu kohtaavat. Lisäksi paikoista on pidetty huolta, mitä valitettavan harvoin tapahtuu muissa Afrikan halvoissa majataloissa. Päätimme etsiä Oyemin katolilaisen katedraalin ja lähetysaseman, jonka pihalla muidenkin overlandereiden kerrottiin yöpyneen. Joka tapauksessa eteläafrikkalaisten ei tarvitsisi huolehtia nukkumisestaan, heillähän on auton katolle koottava teltta. Lisäksi he voisivat ajaa mihin tahansa puskaan ja olla siellä. Minulla telttaa ei ollut, mutta ajattelin kysyä lähetysasemalta huonetta. Lähetysasema sijaitsee muutaman kilometrin Oyemista koilliseen. Perillä vastassa oli kielimuuri, joka saatiin murrettua, kun paikalle tuotiin nuori valkoinen itävaltalaistyttö. Hän kertoi olevansa kotoisin Linzistä ja oleskelleensa joitain kuukausia täällä Oyemissa, ilmeisesti siis lähetystyössä. Saimme selville, että paikan pappi oli jossain 80 kilometrin päässä Jumalan asialla, olihan sunnuntai. Ja että pitäisi saada hänen suostumuksensa leiriytymiseen. Toisaalta täällä ei olisi vapaita huoneita minua varten.
Pian olimme sitten matkalla takaisin Oyemin keskustaan, missä kuului olevan joku toinen katolilainen lähetysasema. Sen yhteydessä oli kirkko ja koulu liikuntasaleineen. Tämä asema oli tuon itävaltalaistytön tukikohta ja täällä meidät vastaanotti hyvin ystävällinen musta nunna, joka tuttuun tapaan osasi hyvin englantia. Eteläafrikkalaiset voisivat hyvin yöpyä pihamaalla ja minä voisin laittaa leirin pystyyn luokkahuoneessa. Tosin pois pitäisi lähteä varhain, sillä koululaiset saapuvat jo seitsemäksi. Kiitin vieraanvaraisuudesta, mutta päätin mennä oikeaan majataloon. Halusin viipyä Oyemissa kaksi yötä ja se voisi olla hankalaa täällä koululuokan penkeillä. Varsinkin kun koululapsia tanssi pihamaalla rytmikkään afrikkalaismusiikin tahdissa vielä iltaseitsemältäkin sunnuntai-iltana! Ehkä he olivat pyhäkoululaisia! Itävaltalaistytön lisäksi paikalla oli toinenkin valkoinen tyttö, joka kertoi olevansa Ranskasta.


Lähetysaseman nunna ja eurooppalaistytöt suosittelivat Mvet Palace -nimistä hotellia minulle ja sieltä minä hetkeä myöhemmin löysin itseni. Diane ja Ricky ystävällisesti veivät minut, enkä joutunut kävelemään rinkka selässä Oyemin hiljalleen hämärtyvässä illassa. En olisi paikalle kyllä ehkä osannutkaan, sen verran sekavalta tämä pitäjä vaikutti. Perillä luovutin loput kaksi São Tomén muffinssia ja hyvästelin kaksikon. Seuraavana päivänä he ylittivät rajan Kameruniin. Minä puolestani päätin tutkailla Oyemia. Mvet Palacesta tuli tukikohtani, eikä lainkaan huono sellainen. Hotelli on suurensuuri ja huoneita on valtavasti. Mihin Oyem ylipäänsä tarvitsee näin suurta hotellikompleksia! Mvet Palacen vastaanoton rouva oli hyvin tyypillinen afrikkalainen vastaanottovirkailija eli tyly. Minä sen sijaan olin hyvällä tuulella ja yritin kysellä kaikenlaista. Wifin salasanan onnistuin kaivamaan, samoin aamupala minulle luvattiin. Huoneen hinta oli 10 300 frangia (noin 15,7 euroa) yöltä ja tahdoin olla siis kaksi yötä. Olin ilmeisesti ainoa asukas.