Toscanan hanget ja San Marinon lumikaaos

25.–28.3.2026

Mikäli ikinä suunnittelet matkaa Italiaan tai San Marinoon maalis-huhtikuun taitteeseen, aikaan jolloin puissa on jo lehdet ja hedelmäpuut kukkivat, ota mukaan matkaan:

• lumilapio
• lämmin, vettähylkivä talvitakki
• hanskat ja pipo
• riittävän korkeavartiset goretex-kengät tai mieluummin kumisaappaat
• sateenvarjo (riittävän jämäkkä)

Meillä oli repuissamme mukana vain hanskat, pipo ja kevyttoppatakki, kun laskeuduimme Rooman kentälle keskiviikkoiltana 25. maaliskuuta. Autonvuokraus sinänsä sujui kohtalaisesti, vaikkakaan se ei ihan putkeen mennyt kerrasta eikä toisestakaan. Saimme lopulta kiinalaisen MG-merkin auton allemme ja ajoimme noin kolmessa tunnissa Umbrian alueelle San Giustinoon yöksi. Perillä lämpötila oli miellyttävät +14 astetta. Italiassa on varsin helppoa ajaa, sillä liikenne joustaa mukavasti.

Seuraavana aamuna lämpötila ei ollut enää kovin miellyttävä. Nyt satoi vettä ja lämpötila oli lähellä nollaa. Onneksi mukana oli pipo ja hanskat. Kiertelimme hetken agriturismo-majoituksemme viljelmillä haistellen laventelia, minttua ja mitä lie muuta. Omenapuut kukkivat. Olimme Keski-Italiassa San Giustinossa siksi, koska täältä muutaman kilometrin päässä sijaitsee Cospaia, pikkuinen kyläpahanen, jolla on hyvin erikoinen historia.

Cospaia saattoi olla aikoinaan maailman pienin itsenäinen tasavalta, ja koska se oli niin pieni, vain 3,3 neliökilometriä (vähän isompi kuin Monaco), ei se muodostanut uhkaa kenellekään, eikä se siten myöskään herättänyt huomiota. Cospaia syntyi vuonna 1440, kun paavivetoinen Kirkkovaltio ja Firenzen tasavalta tekivät rajanvedon ja täällä Cospaiassa raja vedettiin vahingossa väärään jokeen. Paikalliset huomasivat virheen ja totesivat, etteivät kuulu kumpaankaan maahan ja julistivat sitä myöten Cospaian itsenäiseksi valtioksi.

Cospaia toimi kuten anarkia eli täysin ilman lakeja tai johtajaa. Päätöksiä tehtiin kokoontumalla kirkkoon ja rangaistuksena huonosta käytöksestä oli karkotus naapurimaihin. Se oli käytännössä erinomainen pelote, sillä Cospaiassa elettiin myös ilman verotusta ja sääntelyä. Kukapa nyt veroja olisi tahtonut maksaa. Cospaia sai tuloja ja rikastui kasvattamalla tupakkaa. Tupakkaa ja muita tuotteita salakuljetettiin naapurimaihin, mutta koska Cospaia oli niin pieni tasavalta, ei sen toimintaan nähty järkeväksi puuttuakaan. Paavin johtamassa Kirkkovaltiossahan tupakka oli pitkään kielletty, joten Cospaia oli löytänyt todellisen kultasuonen. Cospaian tasavallan motto oli Perpetua et firma libertas (“ikuinen ja vakaa vapaus”).

Cospaia ei koskaan kasvanut väkiluvultaan kovin suureksi ja väestöä oli vain joitain satoja. Kansallisuusatteen noustessa Nyky-Italiassa, liitettiin Cospaiakin vuonna 1826 osaksi Toscanan suurherttuakuntaa ja myöhemmin siitä tuli osa vuonna 1861 perustettua Italian valtiota.

Cospaian historiaan ja sen tärkeään kulmakiveen eli tupakkaan pääsee tutustumaan San Giustinon keskustassa sijaitsevassa tupakkamuseossa, Museo storico-scientifico del tabaccosta. Ovella kääntymässä kävi ennen meitä suurehko koululaisryhmä. Mekin poistuimme lopulta pettyneinä, koska museo ei ollut auki. Sen piti olla auki ovessa olevan lapun mukaan kello 10–13. Pian oppisimme, että italialaisten aukioloajat harvemmin pitäisivät paikkansa. Töihin tullaan, kun siltä tuntuu ja kun sataa vettä, on parempi olla tulematta töihin.

Kiersimme San Giustinoa kaatosateessa, ilman sateenvarjoja. Sangiustinolaiset olivat toki ystävällisiä, kuten italialaiset yleensäkin, mutta eivät he oikein tienneet, mistä heidän pikkukaupungissaan saisi sateenvarjoja. Eräässä puodissa ehdotettiin, että pistäytyisimme ”kiinakauppaan”, mutta mikä tuon kiinakaupan nimi olisi, emme saaneet vastausta. Kiinakauppa löytyi läheltä San Giustinon kiinalaista ravintolaa, tietenkin. Ostimme kaksi sateenvarjoa ja kertakäyttöiset sadeviitat.

Tässä vaiheessa San Giustinosta vuorille johtava tie oli suljettu. Tai ainakin tielle pyrkivien rengasvalintoja syynättiin. Apenniineille, jonka juurella olimme, oli luvattu ”runsasta lumisadetta”. Olimme nähneet jo San Giustinossakin joitain lumisia autoja.

Oma automme vei meidät nyt Cospaiaan, sinne on San Giustinon keskustasta noin 1,5 kilometrin matka. Päätiellä on opastekyltti Cospaian tasavaltaan, mutta kovin paljon muita viitteitä tuohon vuosisatoja kestäneeseen itsenäisyyteen ei löydä. Itsenäisyys päättyi tasan 200 vuotta sitten, mutta kyläläiset eivät olleet vetäneet edes tuosta muistuttavaa banderollia pääkadun yli. Cospaia vaikutti täysin kuolleelta. Säällä saattoi olla vaikutusta asiaan, sillä vesisade oli muuttumassa rännäksi. Sitä tuli vaakatasossa ja kenkämme olivat jo hyvinkin märät. Onneksi pikkuisella kukkulalla sijaitseva pikkuinen Cospaia on niin pikkuinen, että sen kaikki kadut kävelee noin vartissa.

Kuljimme Via della Repubblicaa, tasavallankatua, sisään ja tulimme Via del Tabaccoa, tupakkakatua, pois. Kylän kirkko oli suljettu, tietenkin koska satoi. Kirkon oven yläpuolella on edelleen Cospaian tasavallan motto Perpetua et firma libertas (“ikuinen ja vakaa vapaus”). Cospaialla on erittäin mielenkiintoinen historia, mutta koska sää oli mitä oli, ei siellä tehnyt mieli kuljeksia yhtään enempää. Palasimme autoon ja levitimme märät talvitakkimme takapenkille kuivumaan. Nyt siirtyisimme ensin Toscanan puolelle ja aikanaan San Marinon tasavaltaan. Se oli päivän päätavoite ja navigaattorin mukaan 85 kilometrin matkaan menisi hieman alle kaksi tuntia.

Olin aamulla tarkistanut, että vuokra-automme renkaat tosiaan olisivat lailliset Italian teillä talvikelillä ja olivathan ne. Kesärenkaat ne silti olivat, mutta niissä oli merkintä M+S, mikä riittää Italiassa. Muussa tapauksessa autossa olisi oltava lumiketjut. Ajoimme Toscanan puolelle ja Sansepolcron kaupungin jälkeen käännyimme kohti vuoristoa. Täällä kukaan ei ollut tarkistamassa renkaita, mutta minulla oli silti aavistus, että emme ehkä pääsisi perille tätä tietä, vaan meille saattaisi tulla massiivinen kierto jostain todella kaukaa, ehkä Anconan tai Bolognan kautta. San Marinoon oli kuitenkin päästävä, sillä hotelli oli maksettu, eikä sitä enää voisi perua.

Räntäsade jatkui, kun kiipesimme ylös Apenniinien vuoristoon tehtyjä teitä. Mitä korkeammalle pääsimme, sitä lumisemmaksi sade muuttui. Jossain vaiheessa ajoin tiensivuun ja lähdin ottamaan kuvia. Maisemahan oli täysin absurdi, olimme Toscanassa ja täällä olisi hyvinkin voinut järjestää talviolympialaiset. Kuvia ottaessani rekka kiipesi kovaa vauhtia ylös mäkeä.

Noin kymmenen minuutin jälkeen se sama rekka oli jumissa tiellä, melko loivassa ylämäessä. Räntäsade oli muuttunut silkaksi lumeksi ja lämpötila oli nollassa, jopa hieman sen alapuolella. Rekka kitkutteli eteenpäin kuin vältellen lumiketjujen laittoa. Henkilöautolla pääsimme ohitse, mutta toinen vastaantuleva rekka ei olisi tuosta enää ohi päässyt. Lunta oli tiellä senttikaupalla, jossain vaiheessa varmaan 20-30 senttiä.

Ohittelimme jumiin jääneitä rekkoja ja kuorma-autoja, eikä nopeus missään vaiheessa noussut yli 30 kilometriin tunnissa. Ennakoimme, että 85 kilometriin matkaan menisi ainakin kolme tai neljä tuntia. Pian saavuimme paikkaan, missä toinen rekka oli onnistunut tukkimaan tien niin hyvin, ettei siitä edes henkilöautolla päässyt ohitse. Molemminpuolin rekkaa oli lumiaurat, joiden kuljettajat olivat auttelemassa lumiketjujen laitossa. Niin, Italiassakin on lumenaurauskalustoa eli täällä tosiaan sataa talvisin lunta.

Odottelimme jumittuneen rekan perässä noin 20 minuuttia. Italialaiseen tapaan myös vastaantulevien kaistalle oli valunut autoja, kuin odottamaan sitä hetkeä, kun tie on auki ja he pääsevät voittajina letkan kärkeen. Nyt vastaan tuli kuitenkin rekan toisella puolella odottanut lumiaura, joten kiilaamaan pyrkinyt letka joutui peruuttamaan alamäkeen parin sadan metrin matkan.

Kun matka taas jatkui, oli vauhti entistäkin hitaampi. Etenimme 15-25 kilometriä tunnissa. Oikein paljon kovempaa en uskaltanut kesärenkailla syvässä hangessa vuoristoteillä ajaa. Kurveihin vauhti oli pakko tiputtaa hyvin alas. Turvaväli oli pidettävä pitkänä, mutta yleensä sai ajaa varsin yksin. Tienvarrella, siellä täällä, oli ihmisiä autoissaan, ilmeisesti odottelemassa lumiauraa tai takatalven loppua. Finnairin lennolla Roomaan oli runsaasti, ilmeisesti Lapista tulleita, italialaisia husky-pehmoleluineen. Naureskelin ympäröivää maisemaa ja totesin, että nyt myös Toscana olisi hyvinkin tarjonnut saman Lappi-kokemuksen. Puut kaartuivat lumitaakan alla kauniisti tien ylle ja maisema olisi voinut olla Lapista. Jossain vaiheessa tie kulki Emilia-Romagnan alueelle ja sitten taas Toscanaan ja edelleen Emilia-Romagnaan. Alimmillaan lämpötila laski -1,5 asteeseen ja lunta tuli vaakatasossa.

Jossain vaiheessa aloimme laskeutua ja vähitellen kaatolumisade muuttui kaatoräntäsateeksi ja vasta aivan San Marinon porteilla kaatosateeksi. Pysähdyin ottamaan rajalla kuvan. Täällä Italian ja San Marinon rajalla Gualdicciolossa ei ollut juurikaan lunta, mutta kun lähtisimme kiipeämään ylös Titanovuorelle, missä olisi majapaikkamme, olisi vastassa sama lumikaaos, kuten aiemmin Toscanassa ja Emilia-Romagnassa. Sitä emme vain vielä tienneet.

San Marinossakin sataa talvella lunta, sillä myös täällä on selkeästi jonkin verran aurauskalustoa. Ehkä Titanovuoren 700 metrin korkeus merenpinnasta edellyttää sitä. Kuitenkin sanmarinolaiset olivat enemmän pulassa lumen kanssa kuin italialaiset; San Marinon poliisi esimerkiksi oli onnistunut järjestämään kilometrien mittaisen ruuhkan pysäyttelemällä autoja eräässä liikenneympyrässä ja kyselemällä kuljettajilta niiden aikomuksia. Vähän ennen meitä poliiseille tuli puhelu, minkä jälkeen liikenne alkoi soljua ja ruuhka hellitti ainakin hetkiseksi. Jonkin ajan kuluttua sanmarinolainen auto oli jumissa ylämäessä. Kuljettaja yritti eteenpäin kaasu pohjassa, mutta eihän näissä oloissa niin pääse eteenpäin. Kaasua pitäisi painaa maltilla. Jumissa olevaa autoa lähti ohittamaan toinen auto, joka jäi niin ikään jumiin vastaantulevien kaistalle. Odottelimme aikamme ja kaasua painava auto pääsi sen verran eteenpäin, että pääsimme pujahtamaan jumissa olleiden autojen välistä ja matka jatkui. Olisimme hotellilla parin minuutin päästä. Matkaa oli vain joitain satoja metrejä, näitä Titanovuoren serpentiiniteitä.

Pääsimme P5-parkkialueelle asti, mistä olisi 300 metrin matka P6-parkkipaikalle, mikä on korkeimmalla sijaitseva pysäköintialue San Marinon vanhassakaupungissa. Sinne päästäkseen tarvitsisi ajaa 100 metriä ylämäkeen, kääntyä vasemmalle ja ajaa loput 200 metriä. Tämä osuus osoittautui liian jyrkäksi kiinalaisautollemme ja sen kesärenkaille. Pääsin puoleen väliin ensimmäistä ylämäkeä, minkä jälkeen renkaat alkoivat pyöriä tyhjää. Ylämäki oli liian luminen ja jäinen. Mäkeen ei voinut ottaa edes vauhtia, mutta yritin mäkeä ylös viitisen kertaa ja peruutin alas yhtä monta kertaa. Viimeisellä kerralla jämähdimme ylämäen alapäähän tukkien vastaantulevien kaistan. Liikenne oli kuitenkin niin sekaisin muutenkin, ettei se haitannut. Alas tuli parisen autoa ja ylös onnistuneesti ehkä saman verran, kun kaivoimme autoa paljain käsin esiin sanmarinolaisesta hangesta. Venkslasin auton irti hangesta vähitellen. Kai siinä tunti meni.

Vietimme kaiken kaikkiaan varmaan 1,5 tuntia tässä 300 metrin päässä hotellistamme. Olimme soittaneet hotellille ja pyytäneet neuvoja päästä sinne, mutta hotelli ei ollut lainkaan avulias. Olisimme mieluusti hakeneet heiltä vaikkapa lumilapion avuksemme, mikäli olisimme tienneet, että heillä on sellainen. Olihan heillä, kun pääsimme aikanaan perille. Ennen sitä olimme kuitenkin jumissa vielä uudelleenkin, kunnes saimme auton runnottua kinokseen P5-pysäköintialueelle. Ongelmana tällä pysäköintialueella on se, että siellä voi pysäköidä vain kaksi tuntia kerrallaan. Joutuisimme tulemaan tunkemaan kolikkoja automaattiin kahden tunnin välein. Korttimaksu ei toiminut, ehkä koska satoi lunta.

Minä olin jo saanut tarpeekseni San Marinosta ja tein sen selväksi majapaikkamme, Hotel Rosan, tiskillä. Kysyin mahdollisuutta purkaa varaus siten, että viipyisimme siellä vain yhden yön ja lähtisimme pois seuraavana aamuna. Maksua ei palautettaisi, mikä ei sinänsä tullut yllätyksenä. Tällainen sää sattuu San Marinoon näin myöhään keväällä kuulemma kerran 10 vuodessa, eikä hotellilla olisi keinoa esimerkiksi soittaa lumenauraajalle ja pyytää avaamaan 300 viimeistä metriä, jonka avulla olisimme päässeet perille pysäköintialueellemme. Nythän lumiaura oli ajanut aura ylhäällä tuon osuuden ja aurasi nyt vanhankaupungin kapeilla kaduilla. Otimme avaimen ja menimme levittämään läpimärät vaatteemme ympäri huonetta ja miettimään mitä tekisimme. Nälkäkin olisi, sillä 85 kilometrin matkaan Cospaiasta San Marinoon oli mennyt viisi tuntia.

Tunnin kuluttua poistuimme hotellista, kunhan olimme hieman föönänneet vaatteitamme. Tietä ei oltu aurattu, mutta koska tiellä oli selvästi ajanut traktori tai jokin muu isompi kulkupeli, oli lumeen tullut ura. Päätimme kaivaa automme irti P5-alueelta ja kaasuttaa uraa pitkin ylös asti. Nyt se onnistui ja saimme auton sinne, minne olimme sille paikan varanneetkin. Toki jäimme jumiin vielä pysäköintialueen puomin alle, mutta onneksi puomi ei laskenut alas yrittäessämme venkslata autoa eteen ja taakse.

Kävimme syömässä ja painuimme nukkumaan. Foreca ilmoitti San Marinon lumensyvyydeksi 6 senttimetriä. Samana päivänä Suomen alle 21-vuotiaiden jalkapallomaajoukkue murskasi San Marinon lukemin 8–0, mutta tuo peli pelattiin Serravallessa, missä lumitilanne saattoi olla helpompi kuin täällä San Marinon katolla.

Koitti perjantai 27. maaliskuu. Ikkunasta avautui luminen maisema. Lunta satoi edelleen ja oli satanut koko yön. Lämpötila oli nollassa. Aamupalan jälkeen lähdimme tutustumaan San Marinoon, mutta aivan aluksi oli noudettava autoon edellisiltana unohtunut sateenvarjo. Pysäköintialueella paljastui, että automme oli blokattu kummastakin suunnasta. Onneksi meidän ei tarvinnut lähteä tänään mihinkään, mutta samalla ryhdyin stressaamaan, että mitä jos tilanne olisi sama seuraavanakin aamuna.

Kuljimme San Marinon vanhankaupungin lumisia katuja. Kengät kastuivat jo aamupäivästä, mutta vaatteet eivät enää, sillä nythän meillä oli San Giustinosta ostetut sateenvarjot, joille olisi käyttöä aamusta iltaan. Liki kaikki puodit ja putiikit olivat kiinni, oletettavasti sään takia. Se ei haitannut, sillä en halunnutkaan matkamuistoja tästä maasta. Kiinni oli myös maan hallituksen rakennuksena toimiva Palazzo pubblico, jossa meille heristeltiin sormella lipunmyyntitiskin olemassaolosta huolimatta. Palazzo pubblicon edustalla oleva ravintola soitti Whamin Last Christmasia lumisella terassillaan. Olihan sää varsin jouluinen.

Borgo Maggioreen liikennöivä funikulaari oli suljettu sään takia. Työukot lapioivat funikulaariasemalla lunta aamusta iltaan. Orvokit ja kaktukset olivat peittyneet hankeen ja maan lipussakin kuvattuna olevat linnoitukset olivat suljettuina, siitäkin huolimatta, että niiden ovella olleiden kylttien mukaan niiden piti olla auki. Ainoastaan Pyhän Marinuksen basilika ja maan kansallismuseo olivat avoinna ja siellä saimme tietää, että tornit, Prima Torre ja Secunda Torre, ehkä avattaisiin iltapäivällä, noin kello 13. Yrittäisimme silloin uudelleen.

Kuljimme varmasti San Marinon kaupungin jokaisen kadun päivän aikana ja vähän kello 13 jälkeen kapusimme jälleen Prima Torreen ja pääsimme sisään. Linnoituksen sisäpihalla tehtiin lumitöitä; ilman hanskoja, toisessa kädessä lumilapio ja toisessa kännykkä. Korkealla tornissa oli kasapäin lunta ja siellä puhalsi jäätävä tuuli. Pääsimme myös Secunda Torreen, joka toimii jonkinlaisena asemuseona.

Iltaa kohden lumisade loppui ja seuraavana aamuna, 28. maaliskuuta, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Sää oli jälleen siis ennallaan ja lumikin varmasti sulaisi muutamassa päivässä. Kun kävelimme autollemme, oli San Marino herännyt talvihorroksestaan ja puodit olivat auki. Taisimme saada varsin ainutlaatuisen San Marino -kokemuksen, joskin sellaisen, ettei maahan tarvitse enää palata.

Viimeisen pysähdyksen teimme San Marinon Fiorentinossa, jossa yritin tankata auton edullisemmalla sanmarinolaisbensalla. Suomalainen korttini sai automaatin kuitenkin sen verran pahaan juntturaan, että päätimme tankata sittenkin Italiassa. Ehkä huoltoaseman neljä työntekijää ja pari asiakasta touhuavat automaatin kimpussa edelleen.