23.8.2017
Pitkän junamatkan päätteeksi saavuimme viimein Türkistaniin. Itse asiassa juna oli etuajassa viitisentoista minuuttia! Olimme likaisia, sillä emme olleet voineet peseytyä kahteen päivään. Edellinen suihku oli Kaspianmeren rannalla Aktaussa. Otimme taksin Turkestan-hotellille, joka näyttää ulkoapäin kalliilta. Sama vaikutelma tulee vastaan myös aulassa, mutta hinta oli silti edullinen: vain 6 000 tengeä (noin 15 euroa) yöltä. Teoriassa hotelli hyväksyy myös luottokortit, mutta käytännössä summa oli pulitettava käteisellä. Saimme kuudellatonnilla huoneen, jossa oli toimiva ilmastointi, televisio, jääkaappi ja oma kylpyhuone. Ja kokolattiamatto. Mutta ei torakoita.
Puhdistautumisen jälkeen olimme nopeasti takaisin ulkona. Türkistanissa vaikutti tuulevan, eikä ihan vähää! Tietenkin kaupunki sijaitsee eteläisessä Kazakstanissa keskellä valtaisia aroja, joilla ei kasva kuin kameleita ja heinää. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta lämpötilat pysyivät ehkä tuulen vuoksi maltillisissa numeroissa.
Türkistaniin tullaan katsomaan vuosina 1389–1405 rakennettua Ahmed Jasawin mausoleumia, joka kohoaa keskellä kaupunkia noin kymmenen minuutin rauhallisen kävelymatkan päässä Turkestan-hotellistamme. Mausoleumi on 1100-luvulla eläneen uskonnollisen vaikuttajan ja saarnamiehen hauta. Tietenkään muslimipyhimys ei elänyt mausoleumin rakentamisajankohtaan saakka, vaan silloin Timur Lenk päätti pystyttää paikalle suureellisen rakennuksen. Houkuttelihan paikka muslimipyhiinvaeltajia laajalti. Vaikka mausoleumi onkin ilmeisesti keskeneräinen, koska Timur Lenk ehti kuolla ennen pytingin valmistumista, houkuttelee se tuhansittain pyhiinvaeltajia kaupunkiin edelleen erityisesti Keski-Aasian alueelta. Türkistania onkin kuvailtu Keski-Aasian Mekaksi tai vähintään Kazakstanin pyhimmäksi paikaksi.
Me emme olleet pyhiinvaeltajia, vaan muuten vain kiinnostuneita mausoleumista. Lähestyimme rakennusta takaapäin ja sieltä se upeammalta näyttääkin, kuin edestä. Hienot kaakelit seinissä ja kupoleissa! Mausoleumiin pääsee toki sisäänkin ja sisään pääsevät myös vääräuskoiset. Mutta pääsylippu pitää ostaa, onhan rakennus Unescon maailmanperintöluettelossa! Kehitysmaissa pääsymaksu monesti riippuu kansalaisuudesta, niin täälläkin: Kazakstanin kansalainen maksaa sisäänpääsystä 200 tengeä (noin 0,50 euroa), naapurimaiden kansalaiset 300 tengeä (noin 0,75 euroa) ja citizens of the far abroad eli me, maksoimme 500 tengeä (noin 1,25 euroa). Tietenkään lipunmyyjätär ei kysynyt kansalaisuutta, mutta ehkä aisti heikosta venäjästämme meidän olevan kaukaa ulkomailta.
Mausoleumin ovella lippu sitten tarkistettiin ja myös reppu oli laitettava vierailun ajaksi lukittavaan lokeroon. Lukko oli rikki, kuten se oli kaikissa lokeroissa. Lipuntarkastaja kertoi paikan olevan turvallinen, olihan yläpuolella valvontakamerakin. Sisällä naisten on peitettävä päänsä, minkä lisäksi kuvaaminen on kielletty. Tietenkään paikallisten kuvaamiseen ei puututtu, joten minäkin otin kännykällä parit kuvat, johon tietenkin puututtiin. Ja olihan sisällä myös suuri televisioryhmä, mutta heillä ehkä oli lupa kuvata. Sisällä mausoleumi tosiaankin näytti keskeneräiseltä, eikä siellä ole oikein mitään hienoa tarjottavaa matkailijalle, joka ei ole muslimi.
Mausoleumia kiertää osittain muuri, jolle saa kiivetä ihan maksuttakin. Kukaan muu ei ollut vaivautunut muurille. Muurilta avautuu näkymä Türkistanin keskustaan. Muurin lisäksi mausoleumin tuntumassa on ruusutarha ja muutamia matkamuistomyymälöitä! Kazakstan ei ole tunnettu matkailumaa, mutta Türkistanissa matkailijoita käy. Etupäässä matkamuistot olivat uskonnollista krääsää. Postikortteja ei myyty, joten en ostanut mitään.
Lähistöllä kohoaa myös perjantaimoskeija, joka on rakennettu 1800-luvulla. Sinne emme enää menneet, sillä muslimit eivät usein suvaitse vääräuskoisia pyhissä paikoissaan. No, ehkä Kazakstan voisi vapaamielisyydessään olla poikkeus. Sen sijaan perjantaimoskeijan ja mausoleumin välisellä alueella laidunsi muutamia kameleita, jotka voittavat jokaisen moskeijan. Ne maiskuttivat rauhallisina heinää ja vahtasivat puoliuteliaina meitä. Lähellä on myös Türkistanin historiaa esittelevä hyvä museo, johon pääsi sisään samalla pääsymaksulla kuin Ahmed Jasawin mausoleumiinkin. Tässäkin museossa oli luonnollisesti oma osastonsa presidentti Nazarbajeville.
Itse kaupungin keskusta on varsin tyypillinen kazakstanilaisen kaupungin keskusta eli tarjolla ei ole mitään erityisen sykähdyttävää. Parin kilometrin päässä mausoleumilta kohti rautatieasemaa sijaitsee jotain sykähdyttävää: basaari, jonka sokkeloissa voi eksyä hyvin helposti. Saatavilla on ainakin kaikkea Kiinasta ja kaikkea tuoretta. En viitsinyt kaivaa väkijoukossa kameraa esiin, mutta kyseessä on ehdottomasti käymisenarvoinen paikka.
Illalla tutkimme hotellin erinomaisesti toimivalla wifillä matkan jatkoa. Kaupungin linja-autoasemalta emme olleet saaneet oikein mitään irti; mitään aikatauluja emme löytäneet. Kuitenkin löysimme Aralskiin lähdössä olleen bussin. Löysimme netistä junan, johon päätimme lähteä ostamaan lippuja rautatieasemalta. Samalla ilta alkoi hämärtyä.
Taksin löytäminen Türkistanissakin on vaikeaa, mutta vanhempi herrasmies huitoi meidät luokseen kadun toiselle puolelle. Hän oli uzbekki ja lähdössä viemään keitettyjä maisseja vaimolleen mausoleumin lähistölle. Vaimo on maissikauppias. Kävimme viemässä maissit ja tapasimme samalla puolet miehen perheestä. Sitten ajoimme rautatieasemalle. Mies kertoi työskennelleensä asemalla ja tuntisi paikat kuin omat taskunsa. Hänen johdollaan etuilimme lipunmyyntijonossa. Etelänmaillahan se on toki normaalia. Pyysimme lippuja Taraziin, näytimme passeja ja lopulta meillä oli liput aivan väärään junaan. Liput kahdelle maksoivat noin 14 euroa, enkä pitänyt menetystä suurena. Uzbekkiystävämme kuitenkin kertoi, että lipuista oli mahdollista saada suurin osa takaisin. Menimme passien kanssa asemalla olevaan pieneen kioskiin, jossa oli skanneri. Skannasimme parilla hilulla passit ja etuilimme takaisin luukulle. Pian kourassani oli noin kymmenen euron edestä rahaa kourassa! Kylläpä Kazakstanin rautatiet toimivatkin loistavasti! Päätimme yrittää Taraziin marshrutkakyydillä Šymkentin kautta, sillä muut junat olivat täynnä.
Matka takaisin hotellille kulki parin mutkan kautta, sillä kuskimme tahtoi ostaa uzbekkityylistä leipää ja sitä saimme lopulta mekin. Sovimme myös, että mies tulee aamulla yhdeksältä tuomaan meidät marshrutka-asemalle, aivan siihen basaarin kulmille.