23.-24.2.2018
Aamu valkeni aurinkoisena ja ilma oli taas kuumankostea. Sellainen se oli joka aamu tässä maassa. Aamupala tarjoiltiin Mé-Zóchi Resortin terassilla siinä kahdeksan jälkeen. Se käsitti tuoreita hedelmiä, teetä, leipää ja kinkkumunakkaan. Sain kolme kinkkumunakasta, sillä hotellin saksalaisvieraat eivät syöneet lihaa. Minulle tilanne oli siis ihanteellinen, ei ainakaan tulisi heti nälkä.
Mé-Zóchi on siitä täysin poikkeuksellinen kehitysmaan majatalo, että siellä voi maksaa luottokortilla ja nostaa rahaa. Tietenkin viiden tähden hotellit Afrikassakin monesti kelpuuttavat kortin, mutta nyt oltiin kaukana sellaisesta. Hotellin isäntä Célio on nähnyt maailmaa ja saanut sieltä ilmeisen hyviä vaikutteita. Tällaisia ihmisiä São Tomé ja Príncipe ja koko Afrikka tarvitsee! Maksaminen ja rahannosto tapahtui jonkin kännykkäsovelluksen kautta, johon näpyttelin luottokorttini numeron ja niin 145 euroa siirtyi Célion firman portugalilaiselle pankkitilille. Summasta 45 euroa meni majoituskuluihin (kolme yötä) ja polkupyörän vuokraan (5 euroa). Sata euroa (eli 2 500 dobraa) nostin käteisvaroiksi ja tämä tapahtuma saattoi säästää minulta monen tunnin odottelun pääkaupungin Banco Internacional de São Tomé e Príncipessä. Se on ainoa paikka, jossa rahaa saa tiskiltä luottokorttia vastaan. Pankkiautomaatit tässä maassa eivät siis hyväksy ulkomaalaisia kortteja.
Aamupalan ja raha-asioiden hoitamisen jälkeen heitin repun selkään ja lähdin veivaamaan ylöspäin. Tavoitteenani oli yrittää päästä Trindaden noin 400 metristä reiluun tuhanteen metriin ja siellä sijaitsevaan Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Matkaa olisi noin 11 kilometriä. Aurinko meni pilveen jo ennen seuraavaa kylää, Batepáa. Se helpotti polkemista jonkin verran, mutta koska tie nousee koko ajan ylös ja ylös, päädyin taluttamaan pyörää pitkiä matkoja. Tasaisempia pätkiä oli harvassa, eikä alamäkiä ainuttakaan. Hiki valui ja juomaa kului, mutten silti katunut yhtään tälle ylämäkipyöräilylle lähtöä.
Puolivälissä nousua, noin kuuden kilometrin päässä hotellista, oli ensimmäinen vierailukohteeni: Monte Café. Ennen maan itsenäistymistä tämä plantaasi, roça, tuotti suurimman osan São Tomé ja Príncipen kahvista ja työllisti siinä samalla tuhansittain paikallisia. Monte Café tuottaa edelleen kahvia ja on siinä samassa suurehko kyläyhteisö. Työllistävä vaikutus on siis säilynyt. Kylän keskipisteessä sijaitsevat vanhat siirtomaa-aikaiset rakennukset, joissa kahvia edelleen käsitellään ja jalostetaan. Ympärillä asuu sitten työväki perheineen. Monte Caféssa on jopa oma koulu.
Monte Cafén tärkein anti vierailijalle on varmasti kahvimuseo, jonne on 75 dobran (kolme euroa) pääsymaksu. Myös eurot olisivat kelvanneet. Lippuun kuuluu opastus, joka onnistui kohdallani ihan englanniksi. Jouduin kyllä odottelemaan jonkin aikaa (yksityis)kierrokseni alkua, sillä samaan aikaan kanssani museolle pölähti bussilastillinen japanilaisia turisteja. Erään naisen mekossa luki suurin kirjaimin ja selvällä suomella ”metsä”. Japanilaiset eivät jostain syystä menneet museoon, vaan ainoastaan nauttivat kahvikupposet museon kahvilassa. Museo esitteli kahvintuotantoa siirtomaa-ajoilta lähtien päättyen luonnollisesti nykyhetkeen. Lopuksi sain itsekin kupillisen paikallista kahvia. Valitsin tietenkin kalleimman ja harvinaisemman vaihtoehdon, arabica-lajikkeen. Se oli hyvin kitkeränmakuinen, elämäni pahin kahvi. En ostanut kotiinviemisiä.
Monte Cafélta tie jatkaa tietenkin edelleen nousemista. Oltiinhan vasta noin 600 metrissä. Vajaan kolmen kilometrin päässä EN-3-tie päättyy. Suoraan menevä tie muuttuu päällystämättömäksi ja johtaa São Nicolãun vesiputoukselle. Oikealle kääntyvä tie on osittain mukulakivetty ja johtaa mutkitellen ylös Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Risteyksessä on kyllä pieni kylttikin opastamassa kohti Bom Sucessoa. Lähdin ensin kiipeämään kohti puutarhaa, mutta ei tietä voinut polkea kuin paikoin. Kova ylämäki ja huono tie eivät ole paras yhdistelmä.
Pian saavuin pieneen Bom Sucesson kylään, jossa jouduin taas paikallisten lasten piirittämäksi. Myös São Tomén sisäosien pikkupojat jakavat muiden saaren lasten kanssa saman unelman ja se on tietenkin oma polkupyörä! Meillä ei ollut tietenkään yhteistä kieltä, mutta kaikki olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni. En ollut nyt niin ystävällisellä tuulella kuin muutama päivä aiemmin Santanassa ja Água Izéssä, joten polkaisin vain itseni vauhtiin ja karistin lapset taakseni vilkutellen. Ensimmäisen mutkan takana lapset eivät enää nähneet minua, joten jatkoin kiipeämistä kävellen.
Pääsin lopulta perille Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan (port. Jardim Botânico). Aikaa Trindaden hotellilta lähdöstä oli tainnut kulua kolmisen tuntia. Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee 1 115 metrin korkeudessa merenpinnasta ja esittelee São Tomén ja Príncipen saarten tyypillistä kasvillisuutta. Yksinään puutarhaan ei ilmeisesti saa mennä, joten oli alistuttava opastettavaksi. Ja opastuksen saa vain portugaliksi ja ranskaksi. Saapuessani puutarhalle, oli kierrokselle juuri lähdössä ranskalainen pariskunta. Lyöttäydyin mukaan seurueeseen, ranskani kuitenkin sujuu paremmin kuin portugalini. Kummatkaan eivät oikeasti suju juuri lainkaan.
Opas kertoili ummet ja lammet kaikista hienoista kasveista, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään tietoa. Jos sellaisia edes on. Mieleen jäi ainakin tuntomimosa (Mimosa pudica), kasvi jonka lehdet ”sulkeutuvat” sitä kosketettaessa. Sitten joukossa oli kaneli ja se todellakin tuoksui kanelilta, ja lukuisia sellaisia kasveja, joita meillä on sisätiloissa koristekasveina. Täällä ne kasvavat ihan luonnossa. Kasvitieteellinen puutarha esitteli myös 140 erilaista orkidealajia. Suurin osa näistä oli ihan mitäänsanomattoman näköisiä rikkaruohoja ja vain harvalla oli kukinta-aika. Kierroksen lopuksi kerättiin sitten pääsymaksu 50 dobraa (kaksi euroa) sekä kehotettiin kirjoittamaan oma nimi ja kotimaa kirjaan. Paikan vierailijat olivat lähes kaikki Portugalista, Ranskasta ja Saksasta. Ja loputkin pääosin Länsi-Euroopasta. Muutamia päiviä aiemmin Bom Sucessossa oli käynyt kaksi suomalaistakin! En siis ehkä ollut ainoa suomalainen maassa!
Bom Sucesson kasvitieteellisen puutarhan läheisyydessä toimii ravintola, jossa voi nauttia lounaan raikkaassa vuoristoilmassa. Ilma todella oli viileämpi, mutta kuuma siltikin. Ravintolan nurkalta lähtee polku Lagoa Amélia -nimiselle umpeenkasvaneelle kraatterijärvelle. Harkitsin käyväni siellä, mutta polku muuttui niin huonoksi, etten pyörälläni päässyt eteenpäin kovin helposti, enkä toisaalta viitsinyt raahata pyörää pitkin metsiä. Luovuin yrityksestäni. Pilvet tuntuivat paikoin roikkuvan lähes ihossa kiinni, kun sitten lähdin laskeutumaan alas Bom Sucessosta.
Viimeisenä kohteenani tahdoin São Nicolãun putouksella. Sinne johtavan tien alussa oli kaksi poikaa myymässä vadelmia. Ostin ison satsin 20 dobralla (0,80 euroa). Pyyntihinta oli aluksi 50 dobraa. Pojat olivat hyvin tyytyväisiä saamaansa seteliin ja kertoivat kaupan päälle putoukselle menevän tien kunnon ja etäisyyden putoukselle.
Vesiputoukselle oli vain ehkä vartin pyöräilymatka, eikä nyt tarvinnut edes kavuta ylöspäin. Putous on noin 30-metrinen ja sijaitsee hienossa rotkossa. Paikalla oli saapuessani paikallisia ottamassa selfieitä. Muuten sain olla rauhassa ja nauttia eväitäni putouksen äärellä. Tänne on rakennettu oikein penkit ja roskikset turisteja varten.
Jos menomatkaan 400 metristä 1 115 metriin oli kulunut tuntikausia, oli paluumatka yhtä juhlaa. Laskettelin 15 kilometrin matkan (kiersin pidemmän reitin kautta) alas noin 15 minuutissa. Polkea ei tarvinnut metriäkään, ainoastaan tuli keskittyä jarruttelemaan!
Iltapäivällä kävin vielä kävellen Trindadessa kaupassa ja pimeyden laskeutuessa lähdimme hotellin saksalaisten vieraiden kanssa sekä Célio-johtajan kanssa syömään läheiseen ”ravintolaan”, joka pikemminkin taisi olla vain jonkun koti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi.
Seuraava aamu, 24.2., valkeni sateisena ja ajettelin pitää vapaapäivän matkustamisesta. En poistunut hotellilta ennen kuin vasta illalla, kun menimme jälleen porukassa syömään tuohon samaiseen ravintolaan.