Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

”Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin ”keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan ”branco, branco” eli ”valkoinen, valkoinen”, vaan ”colomba, colomba”! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!