Pyöräretki Tengrelan virtahepojärvelle

13.8.2015

Kahdeksan aikoihin aamulla olin Rakieta-nimisen bussifirman terminaalissa Bobo-Dioulasson keskustassa. Olin edellisenä päivänä ostanut lipun kello 8.30 lähtevään Banforan-bussiin. Banfora on kaupunki noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä etelään ja autoja sinne kulkee tiuhaan. Lipun hinta on 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), mikä ilmeisesti sisältää matkatavaramaksunkin. Ainakaan sitä ei peritty, kun bussia viimein hieman ennen yhdeksää ryhdyttiin lastaamaan. Ennen Banforan-bussia asemalta oli lähtenyt linja-auto Norsunluurannikon Bouakéhen!

Yhdeksän aikoihin seurasi nimenhuuto ja nimen kuultuaan sai astua bussiin. Jälleen kerran lippuun oli kirjoitettu nimeni. Tosin vain etunimi, sillä sukunimi oli ollut liian vaikea pala lipunmyyjälle. Linja-auto tuli aivan täyteen, mutta käytävä sentään pysyi vapaana matkustajista!

Perillä Banforan bussiterminaalissakaan ei tarvinnut seisoskella sormi suussa, sillä paikallisen Hotel Calypson asiakkaidenhaalija oli haukkana paikalla. Tosin ei siihen paljon haukansilmiä tarvita, sillä olin bussin ainoa valkoinen. Hotel Calypso on Banforan ykköshotelli reppureissaajille ja muille turisteille, jotka arvostavat siisteyttä ja halpoja hintoja. Sijainti ei ole aivan ihanteellinen, sillä bussiterminaalista on matkaa noin 1,5 kilometriä. Tokihan senkin hujauksessa kävelee. Calypsossa on makuusali, jossa yö maksaa 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Menin sinne ensimmäiseksi yöksi. Toiseksi yöksi jouduin muuttamaan ranskalaisteinijoukkion tieltä omaan huoneeseen, joka sekin oli länsiafrikkalaiseksi erittäin kohtuuhintainen: 7 500 frangia (noin 11,4 euroa). Aamupalaa Calypson huonehintoihin ei kuulu, mutta sen saa 1 500 frangilla (noin 2,3 euroa). Kannattaa toki miettiä onko 2,3 euroa passeli hinta patongista, voinokareesta ja Nescafén pikakahvista. No, eihän se oikein ole.

Hotel Calypso vuokraa asiakkailleen skoottereita ja polkupyöriä, joilla on kätevä tutkia lähiseutuja. Banfora ympäristöineen on Burkina Fason merkittävin turistialue: lähiseuduilta löytyvät Karfiguélan vesiputoukset, Fabédougoun ja Sindoun kivimuodostumat sekä Tengrelan virtahepojärvi! Tinkimisen jälkeen vuokrasin polkupyörän kahdeksi vuorokaudeksi 6 000 frangilla (noin 9,1 euroa). Kyseessä olikin sitten maailman huonoin pyörä, jolla polkeminen oli ajoittain hyvin tuskallista. Eteenpäin kuitenkin pääsi!

Lähdin iltapäivällä polkemaan Banforasta kohti seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaa Tengrelajärveä (Lac de Tengrela). Banfora vaikutti varsin pieneltä paikalta, vaikka asukkaita pitäisi olla noin satatuhatta. Ihmiset huutelivat ”le blanc” -huutojaan ohi pyöräillessäni. Sellaista se on täälläkin, vaikka paikalliset ovat varmasti jo jollain tavalla tottuneet valkoisiin. Banforaa halkoessani kadulla vastaan pyöräili toinen valkoinen! Länsi-Afrikassa toisen valkoisen matkailijan näkeminen on niin harvinaista, että se johtaa yleensä iloisiin tervehdyksiin. Niin nytkin!

Tie Banforasta etelään, kohti Norsunluurannikon rajaa, on päällystetty parin kolmen vuoden sisällä ja on siis erinomaisessa kunnossa. Liikenne on vähäistä ja ne vähät vastaantulleet autot olivat pääosin Norsunluurannikon rekisterissä. Pääosin tiellä liikuttiin pyörällä tai jalan. Kyliä ennen Tengrelajärveä on vain yksi. Tai oikeastaan kaksi, sillä ennen järveä täytyy kääntyä Tengrelan kylään vievälle kärrypolulle. Kylä näkyy isolle tielle ja sen poikki kulkee kuoppainen hiekkatie. Ihmiset vilkuttelivat iloisesti pyöräiltyäni halki kylän. Tervehdin parhaani mukaan jokaista vastaantulijaa.

Itse Tengrelajärvelle on 2 000 frangin (noin kolme euroa) pääsymaksu, mikä maksetaan ennen järveä olevalla kopilla. Mitään fyysistä lippua ei kuitenkaan saa eli rahat tuskin ainakaan oikeaan osoitteeseen päätyvät. Kopilta on muutaman sadan metrin matka järven rantaan. Rannalla astuin puiseen tasapohjaiseen veneeseen. Pääsymaksuun kun sisältyy veneajelu järvellä. Ja itse ei tietenkään tarvitse soudella, vaan voi asettautua siirtomaaherran asemaan ja antaa muiden hoitaa soutuhommat.

Syy, miksi olin Tengrelajärvelle pyöräillyt, ovat tietenkin virtahevot, joita järvi on täynnä. On täällä toki krokotiilejäkin, mutta niitähän nyt ovat kaikki nähneet. Sadekausi, joka elokuussa oli vielä hyvin päällä, tekee virtaheposafareista epävarmoja: mahdollisuus nähdä elikkoja on huono. Pitäisi tulla kuulemma talvella.

Opas souti hiljakseen järven poikki vastarannalle. Tengrelajärvi on kooltaan pieni, sillä pituutta on kaksi kilometriä ja leveyttäkin enimmillään puolitoista kilometriä. Järvessä kasvaa isoja lumpeita ja muita eksoottisia kasveja, rannoilla on upeita palmumetsiä. Vastarannalla mies oli poikansa kanssa pesemässä moottoripyörää. Hän kertoi oppaalleni, mistä virtahepoja kannattaisi etsiä. Opas souti lähipoukamaan ja ennen pitkää näin virtahevon selän. Pian toinen virtahepo nosti hieman päätään vedestä. Oppaani mukaan minulla oli tuuria, kun pääsin näkemään eläimiä. Ja vielä kaksin kappalein. Kuulemma urospuolisia. Hetkisen kuluttua toinen uroksista nosti vielä päätään kauempana kadotakseen sitten takaisin syvyyksiin.

Puolisen tuntia poukamassa virtahepoja ihmeteltyämme, oppaani alkoi hakata melalla veneen kylkeen kuin tiedottaakseen virtahevoille lähdöstämme. Eläin taitaa olla vaarallisimpia nisäkkäitä, mitä tällä planeetalla elelee. Siitä oli huolissaan myös kolmen hengen brittiseurue, joka saapui Tengrelajärvelle päästyäni takaisin rantaan. Heidän oppaansa lohdutti kertomalla, että järven virtahevot ovat pyhiä, eivätkä hyökkäile ihmisten kimppuun. Myös paikalliset ihmiset jättävät eläimet rauhaan. Tällainen tieto tuskin antoi briteille mielenrauhaa, sillä virtahevot eivät taida aivan ymmärtää olevansa jotenkin erityisasemassa, saatika pyhiä!

Söin järven rannassa makkarasäilykkeen patongin kanssa ja katselin, miten britit pärjäävät järvellä. Hengissä taisivat selvitä. Paluumatka järveltä takaisin Banforaan sujui osaksi vesisateessa, vaan entäpä sitten! Lämmintä kesäsadettahan se aina on. Perillä Banforassa huutelut jatkuivat. Malin ja Senegalin tavoin, myös täällä aikuiset huutelevat. Eikä siihen oikein totu. Pitäisi varmaan asua vuosikausia Länsi-Afrikassa, että asiaan turtuisi.

Illalla hieman ennen pimeän laskeutumista lähdin vielä uudelleen Banforan keskustaan. Ajelin pääkatuja edestakaisin. Mitään kovin mielenkiintoistahan kaupungilla itsellään ei ole antaa. Tori, bussiasema, huoltoasema, patsas, kauppoja. Menin jälleen libanonilaiseen kauppaan, missä palvelu oli poikkeuksellisen loistavaa: sain oman kantajan ostoskorilleni. Nuori nainen kulki perässäni ja kantoi ostokset kassalle asti. Pakkauspalvelun puuttumisesta annan miinusta.

Seuraavana aamuna päätin lähteä Karfiguélan vesiputouksille, jotka nekin ovat Banforan liepeillä.