Kapuaminen Pöytävuorelle ja piipahdus Hyväntoivonniemellä

27.4.2022

Yksi asia oli varma, jos Etelä-Afrikkaan joskus matkustaisin: Pöytävuori oli valloitettava! Päätin hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä heti seuraavana aamuna. Pitkä lento Lontoosta tuntui vielä jaloissa, mutta patikoidessahan nekin vertyisivät. Yksi asia minua kyllä mietitytti ja se oli Pöytävuoren turvallisuus. Vuorelle ei suositella kiipeämistä yksinään, sillä siellä saattaa vaania rosvoja, joiden hyökkäykset saattavat äityä väkivaltaisiksi. Paras esimerkki on heinäkuulta 2019, jolloin ehdonalaistaan kärsinyt 23-vuotias Sinaye Mposelwa ryösti ja puukotti ukrainalaisen turistin hengiltä. Ukrainalaismies oli ollut patikoimassa yksinään. Jos henki sattuukin säilymään, niin omaisuus ei välttämättä. Sellaisiakin hyökkäyksiä on esiintynyt varsinkin hiljaisissa reitinosissa. Pitäisi olla vähintään neljän hengen ryhmä, mutta mistä ihmeestä sellaisen saisin kasaan.

Tänään, 27. huhtikuuta, Etelä-Afrikka vietti Freedom daytä, joka juhlistaa vuonna 1994 käytyjä ensimmäisiä demokraattisia ja vapaita vaaleja. Freedom day on kansallinen vapaapäivä, minkä ajattelin olevan hyvä merkki Pöytävuoren valloitusta ajatellen. Ehkä eteläafrikkalaisilla olisi sama suunnitelma ja vuorelle pyrkisi tänään muitakin. Jätin kuitenkin älypuhelimen majatalolle ja otin mukaan ainoastaan vanhan nokialaisen, johon tallensin paikallisten pelastusviranomaisten puhelinnumeron.

Pöytävuori on 1 086 metriä korkea vuori, eräs maailman tunnetuimmista ja kuvatuimmista. Kapkaupunki on muodostunut tuon vuoren juurelle, sen pohjoispuolelle. Pöytävuori on nimensä veroinen eli sen laki on tasainen kuin pöytä. Sääolot vaihtelevat vuorella rajusti ja usein vuoren lakea peittää ”pöytäliinaksi” kutsuttu pilvi. Nyt oli Freedom day ja taivas oli täysin pilvetön. Siitä huolimatta olin pakannut mukaan niin takin kuin pitkät housutkin. En osaa ennustaa Kapkaupungin säätä, ehkä se ”pöytäliina” ilmestyisi huipulle ennen kuin itse ehtisin sinne.

Pöytävuorelle voi kiivetä useasta suunnasta, useaa eri reittiä pitkin. Tunnetuimmasta päästä lienee ainakin Platteklip Gorgen kautta kulkeva reitti, joka kulkee vuoren Kapkaupungin keskustan puolella eli pohjoispuolella. Itse olin majoittunut Simon’s Towniin Kapin niemimaan itäpuolelle, siis kaupungin keskustan eteläpuolelle. Tästä syystä päätin valloittaa Pöytävuoren etelän suunnasta eli takaapäin. Majataloni isäntä oli kertonut, että Kirstenboschin kasvitieteellisestä puutarhasta lähtee polku ylös vuorelle ja sitä kautta kävisin huipulla ehkä jopa turvallisemmin kuin muilta suunnilta. Seudulla ei ole asutusta ihan lähellä, minkä vuoksi mahdollisia rikollisia vaanisi luultavasti vähemmän. Mahdollisen ryöstön jälkeen rosvolla olisi turhan pitkä matka kotiinsa slummiin.

Ajoin Kirstenboschin kasvitieteelliseen puutarhaan ja ostin rikollisen kalliin pääsylipun: 210 randia (n. 13 euroa). Eteläafrikkalaisilla pääsymaksu on tuttuun tapaan yli puolet edullisempi ja afrikkalaisiltakin noin puolet halvempi. Kannattaisiko kaksoishinnoittelua kokeilla Lapinkin matkailussa? Suomen passilla poroajelu 50 eurolla, afrikkalaisille 250 euroa. Reilua?

Kiersin hetkisen kasvitieteellistä puutarhaa, mutta kukkia näkisin myös matkalla huipulle, joten etsin polun alkupään. Kirstenboschista alkava polku kulkee Skeleton Gorgen kautta, jonne johtaa kasvitieteellisestä puutarhasta alkava Smuts Track. Olin varautunut matkaan usealla vesilitralla, sillä polku on jo alkumatkasta melkoisen jyrkkä ja vaatii hyvää kuntoa. Ilma oli kuuma heti aamusta lähtien, vaikka huhtikuun lopun pitäisi olla loppusyksyä. Skeleton Gorgeen päästyäni polku muuttuu vaikeaksi, sillä on kavuttava pystysuoraa rotkoa ylöspäin köysiä ja tikapuita pitkin. Tikapuihin on kiinnitetty kylttejä, joiden mukaan tikkaita on käytettävä vain omalla vastuulla. Monessa paikassa eteneminen oli hankalaa, sillä oli arvioitava minkä kivenlohkareen yli voisi päästä tai miten ne voisi kiertää. Vaikeusastetta lisäsi lohkareiden märkyys, sillä Skeleton Gorgessa alas laski myös puro.

Freedom dayn ansiosta reitillä oli kuin olikin runsaasti muitakin patikoijia; jos ei koko ajan näköetäisyydellä, niin ainakin kuuloetäisyydellä. Muita yksinäisiä vuorikiipeilijöitäkin oli taivaltamassa kohti huippua. Tunsin oloni hyvin turvalliseksi. Koko matkalla näin vain yhden mustan patikoijan muiden ollessa valkoisia. Mustat eteläafrikkalaiset juhlivat vapautumistaan apartheidista muilla tavoillla kuin menemällä luontoon. Kävelin ja kiipesin Kirstenboschin kasvitieteellisestä puutarhasta Smuts Trackin päähän noin 1,5 tunnissa. Samalla olin valloittanut Skeleton Gorgen ja vaelluksen vaikein osuus oli takana. Samalla loppui metsä ja siirryin avoimempaan ympäristöön. Skeleton Gorgen laelta lähtee useita reittejä eri suuntiin, myös muualle kuin Pöytävuoren laelle. Opasteet ovat pääosin kunnossa. Tallustellessani kohti Maclear’s Beacon -nimellä tunnettua Pöytävuoren huippua, sain samalla ihailla itään ja etelään avautuvia maisemia.

Saavutin Maclear’s Beaconin Kirstenboschista noin 2,5 tunnissa. Sää oli edelleen mitä parhain, eikä Pöytävuoren huipulla edes tuullut. Vain harva oli vaivautunut Maclear’s Beacon -nimeä kantavalle kivikasalle, joka on rakennettu kolmiomittausta varten 1800-luvulla. Täältä ei kuitenkaan ollut näkymää kuin vain Kapin niemimaan eteläosaan. Oli jatkettava vielä puolisen tuntia kohti länttä, halki tasaisen Pöytävuoren laen. Siellä olisi kaapelihissiasema, sillä Pöytävuoren pystyy valloittamaan myös konevoimalla. Ihan asemalle asti ei lopulta ollut tarvetta mennä, sillä maisema alas Kapkaupunkiin avautui  jo aiemmin. Näin kaupungin ensikertaa elämässäni ja mikä parhainta, suoraan Pöytävuoren huipulta! Kapkaupunki on miljoonakaupunki, mutta ylhäältä sen keskusta näytti pikkuiselta. Ja miten se iso voisi ollakaan, kun Pöytävuori estää kasvun etelässä ja Atlantti pohjoisessa. Kaupungin äänet kantautuivat hyvin ylös vuorelle. Katselin maisemaa, bongasin Nelson Mandelan vankilasaaren Robben Islandin ja aloin palailla takaisin kohti Maclear’s Beaconia. En ollut aikeissa laskeutua vuorelta kaapelihissillä, sillä autonihan oli parkissa Kirstenboschin kasvitieteellisen puutarhan pihassa.

Matka alaspäin on mielestäni jopa rankempi, ainakin Skeleton Gorgen osalta. Onneksi kanssapatikoijia oli myös matkalla alas, joten joku olisi varmaan hälyttänyt apua, jos olisin syöksynyt alas tikapuilta. Perillä Kirstenboschissa kiersin jälleen tovin kukkapenkkejä, kun sain ajatuksen käydä saman päivän aikana myös Cape Pointissa ja Hyväntoivonniemellä, jotka niin ikään ovat osa Pöytävuoren kansallispuistoa.

Cape Pointiin on Kirstenboschin kasvitieteellisestä puutarhasta 55 kilometrin matka ja siihen saa kulumaan tunnin verran. Tie Kapin niemimaan eteläisimpään kolkkaan seurailee merenrantaa ja kulkee myös halki Simon’s Townin. Matkalla on useita paviaaneista varoittavia liikennemerkkejä. Täkäläiset apinat ovat karhupaviaaneja ja ne voivat Pöytävuoren patikkapoluilla mahdollisesti vaanivien lähisukulaistensa, ihmisten, tavoin äityä väkivaltaisiksi turisteja kohtaan. Niitä ei tule lähestyä ja autonovet kannattaa pitää kiinni. Varsinkin jos hallussa on ruokaa. En nähnyt ainuttakaan karhupaviaania matkalla Cape Pointin luonnonsuojelualueelle.

Luonnonsuojelualueelle on toki pääsymaksu, joka tällä kertaa oli 360 randia (n. 22 euroa). Eteläafrikkalaiset maksavat vain neljäsosan eli 90 randia. Cape Pointin luonnonsuojelualueen portin jälkeen on ajettava vielä 13 kilometrin matka niemimaan eteläisimpään kolkkaan. Maisemat ovat välimerelliset, tie on hyvää ja liikenne rauhallista. Täällä voi hyvällä omallatunnolla pysäyttää tienvarteen ja ottaa kuvan strutsista tai hirviantiloopista, joita kuljeksii alueella villinä. Todennäköisesti perässä tulevat tai vastaantulevat seuraavat esimerkkiä ja pysäyttävät niin ikään. Kaikki tahtovat ikuistaa eksoottisia eläimiä, vaikkei se ainakaan strutsin tapauksessa helppoa olekaan!

Perillä Cape Pointissa vastassa olivat sitten ne karhupaviaanit. Niitä oli paljon, mutta ne olivat omissa puuhissaan sukimassa toisiaan. Tai hyppimässä autojen katoilla. Havaitessaan ruokaa ihmisten käsissä, ne selvästi pyrkivät saamaan sen itselleen. Cape Point ei ole järkevin paikka ostaa lapselle jäätelöä, sillä sen menettäminen on todennäköistä. Cape Point on siis Kapin niemimaan eteläisin kolkka, mutta Etelä-Afrikan saati koko Afrikan eteläisin kolkka se ei ole. Vierailisin Cape Agulhasissa, Afrikan mantereen eteläisimmässä kohdassa, myöhemmin matkallani. Cape Point on jylhä niemenkärki, jonne on käveltävä parinkymmenen minuutin matka tai vaihtoehtoisesti taitettava matka ”Lentävä hollantilainen” -nimisellä funikulaarilla. Päätin kävellä ja säästää rahaa. Enhän ollutkaan tänä päivänä käynyt kuin vasta Pöytävuoren päällä kävellen. Cape Pointissa on vuonna 1857 valmistunut majakka, jonka juurelta on upea näkymä ihan eteläisimpään kohtaan. Ja toisaalta myös Hyväntoivonniemelle, joka ainakin itselleni on tunnetumpi ja sitä myöten mielenkiintoisempi kohde.

Kävelin alas majakalta ja päätin seuraavaksi autoilla Hyväntoivonniemelle, niemelle, jonka löytyminen antoi aikoinaan toivoa Intian meritien löytymisestä. Sen jälkeen niemen edustan myrskyisillä vesillä haaksirikon on kokenut lukuisa määrä laivoja. Kyseinen kallioinen niemi on Afrikan mantereen lounaisin kohta, kuten kyltti sen luona ilmoittaa. Sitten oli aika aloittaa paluumatka pois Cape Pointista, sillä talviaikaan eli huhtikuusta syyskuuhun paikka on avoinna vain kello 17 asti. Ja pois pitäisi ajaa viimeistään kello 18, minkä jälkeen poistuville langetettaisiin ankara sakko. Ajoin Simon’s Towniin, ostin fish and chips -annoksen, joka täällä päin tunnetaan nimellä ”hake”.