Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.