27.7.2015
Kun lähdin Bijagóssaaristoon, olin asennoitunut viipyväni kaksi yötä Bubaquen saarella ja lähteväni sunnuntaina samalla lautalla takaisin Bissauhun. Lauantaina suunnitelmat muuttuivat, kun hotellimme isäntä Julio oli pyytämättä järjestänyt (mistä tällaista osaisi edes kysyä!) meidät YK:n kehitysohjelma UNDP:n tiedonkeruumatkoille eräille toisille saariston saarille. Etukäteistiedot näistä ”retkistä” jäivät kovin hatariksi, sillä Juliokaan ei ollut oikein varma, mitä tulisi odottaa.
Kun sitten maanantaiaamuna kahdeksan aikaan kävelimme rinkat selässä Bubaquen satamaan, oli siellä odottamassa pikkuinen moottorivene. Julio kertoi, että lähtisimme sillä ja niin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui puolentusinaa UNDP:n miestä. Guineabissaulaisia. Ryhmän johtajalla oli tosin myös Portugalin passi. Yksikään miehistä ei ollut lääkäri, vaikka sellaista odotimme, emme tulisi yöpymään muilla saarilla, emmekä edes olisi menossa tänään Unon tai Orango Granden saarille, kuten Julio oli vihjannut. Juttutuokio porukan johtajan kanssa selvensi monta asiaa: palaisimme aina yöksi Bubaquelle, tulisimme käymään seuraavien päivien kuluessa Canhabaquen, Unon, Orango Granden ja Formosan saarilla, eikä meidän tarvitsisi maksaa tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta mitään! UNDP maksaa veneenvuokran ja veneessä oli tilaa kahdelle ylimääräisellekin. Onnenpotku!
Jos onni ei potki, on Bijagóssaaristossa matkaamiseen varattava paljon aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Ellei ole latoa tiskiin setelinippuja, joutuu turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja se on aikaavievää. Saarten välillä liikutaan pienillä ja mahdollisesti ääriään myöten täynnä olevilla puuveneillä, pirogueilla. Jonkinlainen aikataulukin on olemassa ja sen saa selville kyselemällä Bubaquen majapaikassa ja mielellään myös satamassa. Usein tiedot ovat ristiriitaisia ja alttiita muutoksille. Yleensä kullekin saarelle pääsee jotain reittiä pitkin kerran tai kaksi viikossa. Esimerkiksi vene Orango Granden ja Unon saarille lähtee Bubaquelta kahdesti viikossa ja menee aluksi Orango Grandelle ja jatkaa sieltä Unolle. Tai toisinpäin.
Me pääsimme kuitenkin siis UNDP:n siivellä ja oikein moottoriveneellä tutkimaan saaristoa. Maanantain kohde oli Bubaquen itäinen naapurisaari Canhabaque (myös nimellä Roxa). Se on pinta-alaltaan Bubaqueta suurempi, mutta väestö on yli puolet pienempi. Canhabaquella ei ole majoituspalveluita tai teitä, eivätkä sinne turistit todennäköisesti juuri poikkea. Jos siis saarelle joku päättää omatoimisesti matkustaa, on mukaan otettava oma teltta tai luotettava paikallisten vieraanvaraisuuteen majoituksen suhteen. Ja omat eväät mukaan!
Canhabaque on vain vartin moottorivenematkan päässä Bubaquen kaupungista. Toisin kuin Bubaquella, Canhabaquella ei ole kunnon satamaa. Saarelle päästäkseen tulee navigoida varovasti mutkikkaan mangrovekasvillisuuden vierustaman lahden pohjukkaan. Perille pääsee vain nousuveden aikana ja silloinkin on oltava varovainen. Menomatkalla veneemme karahti kerran pohjahiekkaan, minkä jälkeen peruutettiin ja yksi miehistön jäsen asettautui roikkumaan veneenkeulaan. Miehen roikkuessa keulassa ja tunnustellessa samalla jaloillaan pohjaa, pääsimme perille ”satamaan”. Siellä ei ollut ketään ja vettäkin alkoi tulla taivaalta. Olimme saapuneet satoja vuosia ajassa taaksepäin, paitsi että satamassa oli yli kymmenen muovitynnyriä alkuasukasviinaa, cajeuta!
Canhabaquella on muutamia alkuasukaskyliä, joissa elämä on typerän länsimaalaisen silmään alkeellista. Hyvin koskematonta ja alkuperäistä meininkiä, vaikkemme taatusti ensimmäiset saarella vierailleet valkoiset olleetkaan! Satamasta saaren pääkylään Indenaan johtaa polku halki tiheän sademetsän. Hieman ennen kylää vastaan käveli muutamia ihmisiä suuret ja leveät kantamukset pään päällä ja kuin ohitustilannetta varten, viereen oli muodostunut toinen polku. Se oli vähemmän käytetty ja siellä joutui kumartumaan alas kaartuvien puiden ja pensaiden tieltä.
Indena koostuu kahdesta osasta. Kylän ”moderni” keskus käsittää kirkon, koulun, kyläpäällikön talon sekä terveysaseman, joka oli meidän määränpäämme. Olimmehan UNDP:n matkassa! Saimme kuljeskella saarella omaan tahtiimme, mikäli halusimme. Nyt vain sattui satamaan kaatamalla, joten jäimme terveysaseman seinustalle sateensuojaan. UNDP:n miehet ryhtyivät hommiin. Muun muassa saarella viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet merkittiin kirjoihin ja kansiin. Ihan paperisiin sellaisiin. Tietokoneita näin märkään paikkaan on turha tuoda. UNDP käy Canhabaquella kahdesti vuodessa, puolen vuoden välein.
Vierailumme vuoksi terveysasema oli täynnä äitejä vauvat selässään, sillä UNDP rokotti samalla vauvat ainakin poliota vastaan. Äitien keski-ikä näytti olevan reilusti alle 18 ja UNDP:n ryhmän johtaja kertoikin, että Canhabaquella ja muualla Bijagóssaaristossa naiset saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin 15-vuotiaana. Siltä se näyttikin. Ja lapsia syntyy sitten paljon, mutta vastaavasti elinajanodote on hyvin alhainen eli toisaalta kuolleisuuskin on korkea. Saarella syntyy lapsia keskimäärin kolme päivässä, mutta siltikään Canhabaquen väkiluku ei ole kasvanut vuodesta 2013 vuoteen 2015 kuin vain 78 hengellä. Vuoden 2015 väkiluku on 2 866.
Sateen salliessa tein pieniä kävelyjä lähimaastoon ja vielä ennen lähtöämme terveysasema tarjosi lounaan. Koko kymmenen hengen porukkamme söi yhdestä ja samasta vadista riisiä ja kalaa. Ruokailun päätteeksi sade loppui ja lähdimme terveysasemalta Indenan kylän ”vanhempaan” osaan, varsinaiseen alkuasukaskylään. Siellä talot ovat savimajoja heinäkattoineen, joista puskee savu läpi. Savupiippuja kun ei harrasteta. Kylän keskusaukio on suuren puun juurella ja puusta roikkuu kongi, jolla edelleen kutsutaan kylän väki koolle. Kylässä on myös pikkuinen kauppa, pimeä parin neliön koppi, johon oli nyt ahtautunut joukko kylän miehiä katsomaan jalkapalloa maailman pienimmästä televisiosta. Kauppa saattoi hyvinkin olla Indenan vanhemman osan ainoa talo, jossa oli sähköt. Myyntiartikkelit mahtuivat yhteen metrin levyiseen ja pari metriä korkeaan hyllyyn. Ainakin säilykkeitä oli valikoimissa. Indenassa on kuulemma myös Canhabaquen ainoa auto! Kukaan ei oikein osannut kertoa, miten se ensinnäkin oli saarelle saatu ja mitä sillä voi tehdä tiettömällä saarella.
Aikamme tässä Indenan ”vanhemmassa” osassa oli vain ajantappamista, sillä vesi oli alhaalla, emmekä olisi päässeet satamasta minnekään. Eräs UNDP:n miehistä ryhtyi huvikseen omaksi matkaoppaaksemme, guía turísticoksi. Kiertelimme siellä täällä. Näimme perinteistä savimajan rakentamista, kotieläimiä ja ihmisten viljelyksiä. Täällä kasvaa kaikki mahdollinen banaaneista avokadoihin. Ryhmän johtaja tosin kertoi myöhemmin saarelaisten ruokavalion olevan kovin yksipuolinen, minkä vuoksi aliravitsemus ja lapsikuolleisuus on yleinen riesa. Canhabaquelaiset kun eivät ole oppineet viljelemään maata suuressa mittakaavassa, eivätkä syö kotieläimiäänkään, joista saisi arvokasta proteiinia. Sen sijaan kotieläimet kuljetetaan joko Bubaquelle tai Bissauhun myytäväksi.
Iltapäiväneljän aikaan vesi oli noussut, joten hyvästelimme kylän. Vielä ennen sitä tuli ottaa muutamat kuvat palmuöljyn valmistuksesta. Enkä ollut ainoa kuvaaja, vaan osa UNDP:n miehistä tuntui myös olevan turistimatkalla, vaikka omassa maassaan olivatkin. Selfieitäkin otettiin silloin tällöin! Lyhyehkön kävelymatkan jälkeen olimme jälleen Canhabaquen satamapoukamassa, missä hyppäsimme veneeseen. Vartissa olimme Bubaquen kaupungissa.
Casa Julion isäntä oli yllättynyt, kun olimme palanneet yöksi takaisin, mutta tietenkin hän otti meidät sydämellisesti vastaan. Olimmehan edelleen ainoat majoittujat.
Illallakin satoi. Reissukaverini Sissy lähti vielä pimeällä yksin uimaan. Takaisin tullessaan hänelle oli tuttuun tapaan vannottu ikuista rakkautta ja olipa taas kosittukin. Tuttua varmasti kaikille yksin Afrikassa matkustaville länkkärinaisille. Loppuilta menikin asiaa puidessa. Mielestämme oli hyvinkin huvittavaa, että jotkut länsimaalaiset naiset tosiaan lämpenevät näille ”puskista” tuleville rakkaudentunnustuksille, mutta mitäpä sitä ei tekisi afrikkalaisen miehen paremman elämän (ja oleskeluluvan) puolesta! Reissukaverini oli kuukausitolkulla Senegalissa asuneena myös todennut, että länsiafrikkalainen mies on kaiken lisäksi monesti kuin nainen. Tosiaan: vaatteet ovat viimeisen päälle, hajusteita käytetään reippaasti, samoin koruja, hikipisaroita pyyhitään otsalta sievästi paperinenäliinalla ja näinpä kerran kynsienpidennyksetkin eräällä nuorukaisella! Noh, nämä ovat näitä mielenkiintoisia kulttuurieroja. Maassa maan tavalla.
Sissyn mukaan kiinnostusta on myös toisinpäin eli afrikkalaiset neidot ovat kiinnostuneita länsimaalaisista miehistä. Ketäpä ei raha kiinnostaisi. Naiset eivät vain valitettavasti harrasta rakkaaksi huutelua, eivätkä ole hihassa roikkumassa ja pyytämässä teelle ja syömään (ja oleskelulupaa Eurooppaan). En osaa portugalia, enkä ranskaa, joten en ymmärtäisi lähestymisyrityksiä. Se siitä sitten!