28.7.2015
Tiistai-aamunakin satoi. Aloittelimme päivän hotellin isännän, Julion, baarissa, joka on herran sukunimen mukaan nimeltään Bar Dalilann ja sijaitsee vastapäätä Bubaquen satamaa. Bijagon kielen sana dalilann tarkoittaa suomeksi tyytyväisyyttä. Mikäpä olisikaan parempi sukunimi! Bar Dalilannista oli hyvä tähystää, milloin UNDP:n miehet saapuisivat tänä aamuna. Saimme juuri syötyä aamupalan ja hörpättyä kahvit, kun miehet vähän ennen yhdeksää saapuivat ja lähdimme matkaan. Tämän päivän ohjelmassa olisi ainakin Orangon saari, ehkä myös Uno.
Pääsimme eteenpäin muutaman sata metriä, muttemme vielä edes Bubaquen ja viereisen Rubanen saaren välisestä salmesta, kun veneen moottorit jo sammuivat. Vartin verran miehet fiksailivat niitä ja käynnistyiväthän ne lopulta vain hajotakseen uudelleen jonkin ajan kuluttua! Eikä silloinkaan sentään lopullisesti. Afrikassa kaikki on aina korjattavissa!
Merialue Bubaquen ja Orangon välillä on hyvin matalaa, pääosin alle kymmenmetristä. Välillä syvyys tosin näyttää vaihtelevan kahdesta metristä 20 metriin silmänräpäyksessä. Merivirrat ovat arvaamattomia, samoin vuorovedet. Tällä kertaa myös aallokko oli kohtuullisen kova, minkä lisäksi satoi ja tuuli. Kastuin matkan aikana niin sateesta kuin meren pärskeistäkin. Bijagóssaariston vedet ovat delfiinien elinympäristöä ja pari UNDP:n miestä havaitsi delfiinin tai kaksi Bubaquen ja Orangon välillä. Itse en kylläkään nähnyt mitään!
Orango (tai Orango Grande) on Bijagóssaariston suurin ja yksi eteläisimpiä saaria. Asukkaita saarella oli vuoden 2015 tietojen mukaan 1 409. Ja kun isolla saarella on vain vähän väkeä, on siellä tilaa villille luonnolle. Saari yhdessä itäpuolella sijaitsevien Menequen, Canogon, Imbonen ja Orangozinhon saarten kanssa muodostaa 150 000 hehtaarin laajuisen Orangon kansallispuiston, joka perustettiin vuonna 1998. Kaiken muun ainutlaatuisen luonnon lisäksi puisto tunnetaan erityisesti harvinaisista suolaisessa vedessä elävistä virtahevoistaan. Orangon kansallispuisto on lisäksi läntisin paikka, missä virtahepoja tavataan maailmalla. Lähde: [1]
Rantauduimme Orangolla pitkälle valkohiekkaiselle rannalle Ponta Anabaca -niemen luona saaren pohjoisrannikolla. Laituria ei ole, vaan veneestä pitää kahlata muutamia metrejä rantaan. Rannassa on Orango Parque Hotel, joka taitaa olla saaren ainoa majapaikka ja olemassa se on tietenkin kansallispuiston vuoksi. Rannasta saimme kyydin kolmipyöräisellä lavamopolla Orangon pääkylään Eticogaan. Ja siellä kylän terveysasemalle.
Eticogan terveysasemalla ei ollut eilisen kaltaista tungosta, vaan UNDP:n miehet saivat kerättyä tietonsa varsin nopeasti. Minä ja Bijagóssaariston reissukaverini Sissy teimme pikaisen kierroksen Eticogassa. Se on eilisen Canhabaquen saaren pääkylän tavoin varsin mielenkiintoinen paikka. Heinäkattoisia savimajoja, vapaina kulkevia kotieläimiä ja iloisia ilmeitä niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat sateesta huolimatta ulkona. Vettä tuli taivaan täydeltä ja luultavasti kamerani vihasi minua sillä hetkellä. Eticogassa on Canhabaquen Indenan kylän tavoin terveysasema ja koulu, minkä lisäksi myös jalkapallokenttä ja päiväkoti. Päiväkodin seinään on maalattu Bijagóssaariston kuninkaan, nyt jo edesmenneen, Okinca Pampan kuva. Juuri Orangon saari onkin saariston kuninkaan pääpaikka ja tukikohta! Ja tänne kuninkaalliset myös haudataan.
Emme nähneet Orangolla juuri muuta kuin Eticogan sekä pusikkoista rantamaisemaa matkalla takaisin Ponta Anabacaan. Tällä matkalla eräs UNDP:n miehistä kadotti älypuhelimensa, eikä sitä enää löytynyt vaikka kaikki tarkkaavaisesti maahan tuijottivatkin lavamopon lavalta.
Perillä Ponta Anabacassa odottelimme noin puolisen tuntia, sillä moottoriveneemme oli laskuveden vuoksi lähtenyt pois saarelta. Laskuveden aikana veneen rantautuminen oli hyvin vaikeaa ja siten myös veneeseen nousu osoittautui hankalaksi ja hankaluutta lisäsi rankkasade, tuuli ja pinnan alla olleet liukkaat kivenmurikat. Lopulta retkikuntamme pääsi veneeseen kahlaten ensin puolen metrin syvyisessä vedessä parinkymmenen metrin matkan.
Retkikunta oli päättänyt ahnehtia myös Unon saaren samana päivänä. Venematka Orangon pohjoispuolella sijaitsevalle Unolle ei kestänyt pariakymmentä minuuttia kauempaa.
Noin sadan neliökilometrin kokoinen Uno on Bijagóssaariston toiseksi suurin saari väestöltään. Vuonna 2015 väkiluku oli 3 750. Unolla kohteenamme oli Ancobemin kylä saaren kaakkoisrannikolla ja siellä on jopa laituri veneitä varten. Tai ehkä kyseessä on ennemminkin aallonmurtaja, mutta rantautuminen on joka tapauksessa helpompaa kuin Orangolla.
Aamusta lähtien jatkunut vesisadekin loppui viimein Unolla! Rannalla oli yksinäinen kalastajavene ja kalastaja, joka yritti saalista rannalta käsin. Rannasta Ancobemin kylään on parin sadan metrin matka ja matkan varrella mitä upeimpia veden valtaamia maisemia. Kaikki on hurjan vihreää!
Ancobemin kylä taitaa olla Unon pääkylä, sillä siellä on terveysasema, koulu ja jalkapallokenttä. Muutahan ei sitten tarvitakaan. Perinteisiä savimajoja näin vain muutamia, joten saaren suuri populaatio asunee pääasiassa muissa kylissä. Ancobemissä on myös jonkin verran raunioita ja hylättyjä taloja, mutta syytä tähän en tiedä. Itse asiassa myös koulu vaikutti hylätyltä, mutta ehkä meneillään ollut sadekausi saa kasvit kasvamaan sitä tahtia, että ne valtaavat kaiken nopeasti! Kylä oli nopeasti kierretty. Kun yritin kaiken koluttuani mihin suuntaan tahansa, törmäsin aina vain metsään tai vähintään jonkinlaiseen pusikkoon. Niinhän se Suomessakin toki menee.
Palasin siis takaisin terveysasemalle odottelemaan UNDP:n töiden valmistumista. Odotellessa eräästä huoneesta säntäsi ulos huutaen ja itkien nainen, jonka lapsi oli juuri menehtynyt tuossa huoneessa. Vaikka terveydenhoito ei aina kovin lähellä täälläkään liene, on kuitenkin hyvä, että syrjäisellä Unolla ylipäätään on terveysasema, jossa on aina sairaanhoitaja. Lääkärin jatkuvasta läsnäolosta en tiedä.
Uno, tai ainakin Ancobem, on sikälikin sivistyksen parissa, että siellä on kuuluvuutta puhelimessa. Soitin Suomeen ja kerroin olevani vieläkin hengissä!
Iltapäivällä palailimme veneeseen ja aloitimme kotimatkan takaisin Bubaquelle. Ehkä paria kilometriä ennen Bubaquen satamaa, näimme lauenneen kalastusveneen. Sieltä heilutettiin valkoisia lippuja ja merellä kun ollaan, heidät oli otettava hinaukseen. Ennen satamaa miehistömme irrotti hinausköyden ja pirogue pääsi kotipoukamaansa Bubaquen kaupungin länsirannalle.
Loppuilta kului hotellilla korttia pelatessa. Se oli viimeinen iltani Bubaquella ja Bijagóssaaristossa.