29.7.2015
Aamu ei ollut vielä edes valjennut, kun jo löysin itseni ennen kello viittä Bubaquen satamasta. Koko pikkuinen kaupunki oli aivan pimeä, sillä tähän aikaan ei ole sähköäkään. Muutamien taskulamppujen valot olivat ainoat valopilkut pimeän Afrikan pimeässä yössä. Ilma oli huikean kostea ja kosteuden näki taskulampullakin. Satamassa oli jo joitain ihmisiä odottamassa veneeseen pääsyä. Myös itse vene, puinen katettu pirogue, oli jo siellä. Ja veneessä iso joukko sikoja, vuohia ja kanoja. Luultavasti vene oli tullut yön tai edellisillan aikana joltain toiselta saarelta Bubaquelle ja jatkaisi nyt edelleen Bissauhun. Ja minä sen mukana. Bijagóssaaristoa kanssani kiertänyt saksalainen Sissy päätti vielä jäädä Bubaquelle.
Bubaquen saarelta pääsee takaisin Guinea-Bissaun pääkaupunkiin Bissauhun isolla lautalla vain sunnuntaisin. Keskiviikkoisin, eli nyt, on tyytyminen pikkuiseen piroguehin. Oikeasti pirogue taitaa tosin olla canoa portugaliksi.
Vähän viiden jälkeen vene hilattiin laituriin siten, että sinne saattoi hypätä kyytiin. Pimeässä se on vähän vaikeaa, etenkin kun kymmenet ihmiset heittelevät tavaraa aluksen katolle ja hyppivät itse kyytiin. Heitin rinkkani katolle ja taiteilin itseni piroguen kyytiin. Ihan täyteen se ei tullut, joten ihmisillä oli tilaa levittäytyä alusta kiertävälle puupenkille. Paatin keskiosassa olivat kaikki tavarat ja Bissauhun myyntiin matkalla olleet kotieläimet. Osittain tavaraa lastattiin myös sikojen ja vuohien päälle. Siitäkös eläimet innostuivat, mutta innostusta hillittiin potkimalla reilusti kylkiin. Ja jatkossa aina kun röhkintä ja vinkuminen yltyi, kävi lähimpänä istunut potkimassa eläimiä takamukseen tai kylkeen. Kanat ja kukot oli sidottu kätevästi yhteen nippuun jaloistaan. Kaikkiaan nipussa oli kymmenisen lintua. Yksi epätoivoinen kukko kiekui säännöllisin väliajoin, mutta kaukana merellä se ei juuri saanut vastakaikua. Yksi onnekas kana puolestaan matkusti ilman kahleita, koska sillä oli eri omistaja.
Lähtö oli puoli kuudelta, siis edelleen pimeydessä. Alkumatkan etenimme pimeässä, sitten valon määrä alkoi vähä vähältä lisääntyä. Aloin nähdä, keitä ja mitä kaikkea aluksessa olikaan. Veneen vauhti oli hiljainen, eikä Bijagóssaaristosta Bissauhun suurta vauhtia pystyisi ajamaankaan aallokon vuoksi. Piroguella matkustaminen on lisäksi kaikkea muuta kuin turvallista, sillä näitähän kaatuu ja uppoaa aina silloin tällöin. Aluksen kunto saattaa olla mitä sattuu, eikä pelastusliivejä välttämättä riitä kaikille. Minä olin onnistunut sellaisen saamaan.
Maisemissa merellä ei ollut valittamista. Pääosin näkyi aavaton meri, mutta aina silloin tällöin jossain kaukaisuudessa oli saariakin. Ne olivat kuitenkin aivan liian kaukana, että niille olisi voinut merihädässä uida. Varsinkin kun saaristossa on kovia virtauksia.
Suoraan edessäni, piroguen pohjalla, oli parisenkymmentä senttiä vettä ja vedessä kelluskeli kuollut kala. Melkein jaloissani ollut vuohi (ainoa jota ei oltu peitelty matkustajien tavaroilla), tuijotti tiiviisti koko viisituntisen matkan ajan tuota kalaa. Taitaa vuohi kuitenkin olla kasvissyöjä. Totisen vuohen seuraaminen oli huvittavaa ajanvietettä minullekin, kun nukkuakaan en uskaltanut.
Vähän ennen Bissaun satamaa, oli lipuntarkastus ja ellei lippua ollut, sai sen ostettua veneestä. Hinta on 3 500 frangia (noin 5,3 euroa). Rantauduimme Bissaun Pidjiguiti-satamaan, aivan siihen rahtisataman viereen keskelle pääkaupungin sykettä. Syke oli miellyttävän rauhallinen, eikä kukaan tullut edes taksia tarjoamaan, saatikka muuten häiritsemään! Ostin satamalaiturilta muutaman muffinssin ja lähdin niitä mutustaen kävellen kaupungin pääkatua Avenida Amílcar Cabralia pitkin Ecobankin konttorille. Siellä on toinen ydinkeskustan pankkiautomaateista. Se on ehkä jopa toinen koko kaupungissa, joka antaa rahaa ulkomaalaisella Visa-kortilla. MasterCardilla ei täällä, eikä monin paikoin muuallakaan Länsi-Afrikassa, tee yhtään mitään. Noh, tällä kertaa Ecobankista ei saanut rahaa suomalaisella Visallani. Jatkoin kävellen Avenida Domingos Ramosin varrella, Kalliste-hotellia vastapäätä olevalle toiselle automaatille. Se on Banco da África Ocidentan ja sieltä sai rahaa.
Olin päättänyt lähteä Bissausta samantien maan itäosaan Gabúun. Bissaun puskataksiasema vain sattuu sijaitsemaan noin kymmenen kilometrin päässä keskustasta, joten oli otettava taksi. Bissaun siniset kaupunkitaksit toimivat siten, että matkustaja pysäyttää taksin ja kysyy sattuuko auto olemaan menossa omaan kohteeseen tai edes sinne päin. Vaihtoehtoisesti kyydintarvitsija voi huutaa tai viittoa kuskille haluamansa suunnan. Minä yritin kyytiin Praça Che Guevaralta, aivan pankkiautomaatin nurkalta. Pysäytin ensimmäisen taksin ja lausuin puskataksiasemaa tarkoittavan taikasanan paragem. Kuski ei ymmärtänyt, eikä ymmärtänyt seuraavankaan auton kuski. Myös kolmannen kuljettaja vahtasi minua suu auki ja levitteli käsiään, mutta apukuskin paikalla istuneella nuorukaisella onneksi välähti! Paragemia ei todellakaan lausuta suomalaisittain kovalla g:llä, vaan pehmeästi portugalilaisittain jonkinlaisen šuhuässän ja g:n sekoituksella. (Vastaavanlainen ongelma on vessan kysyminen Senegalissa. Toilet ei sano mitään, mutta tualet-ääntämys saa jo aikaan ahaa-elämyksiä.)
Pääsin keskustasta paragemille 500 frangilla (noin 0,75 euroa). Matkan varrella auto oli vähitellen täyttynyt samaan suuntaan tulleista kyytiläisistä. Minä sen sijaan olin tuttuun tapaan täyttynyt aggressiosta, ärtymyksestä ja vihasta. Tunnen nimittäin suurta vihaa afrikkalaisia puskataksiasemia kohtaan, sillä niissä joutuu lähes poikkeuksetta kärsimään ihonväristään. Niin nytkin. Ensin pyydettiin reilua ylihintaa, sitten tinkasin hintaa alemmaksi ja kun maksoin ylihintaisen lippuni, en saanut oikein takaisin. Valitin ja valitin ja lopulta sain loputkin vaihtorahat. Samaan autoon kanssani oli tulossa valkoinen nainen, jonka päättelin libanonilaiseksi (joita on Länsi-Afrikka täynnä), koska hän ei lähtenyt jutustelemaan kanssani. Eurooppalainen olisi vähintään tervehtinyt solidaarisuudesta toista samanväristä kohtaan. Minä puolestaan olen yleensä niin ärtynyt näillä puskataksiasemilla, etten oma-aloitteisesti halua olla sosiaalinen.
Puolen tunnin odottelun jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja pääsimme matkaan. Kaikkiaan autossa, joka poikkeuksellisesti oli uudehko farmariauto, oli kuskin lisäksi seitsemän matkustajaa. Kyseessä oli siis niin kutsuttu sept-place. Enemmän puskataksisysteemistä täällä.
Matka Gabún kaupunkiin taittui hyvää asfalttitietä pitkin Bafatán kautta. Ennen tuota Guinea-Bissaun ja Kap Verden kansallissankarin ja suuren afrikkalaisen valtiomiehen, Amílcar Cabralin, syntymäkaupunkia, pysähdyimme ruukkuostoksille. Etupenkin muslimimies osti ison saviruukun ja saman teki takapenkillä kanssani istunut vanhempi guinealaispariskunta. Säilyttävät juomavettä niissä. Seuraava pysähdys oli perunapysähdys. Matkalaiset ostivat kilokaupalla perunoita ja minä tylsänä länsimaalaisena jätin omani ostamatta, vaikka niitä ikkunoista sisään tungettiinkin!
Guinea-Bissaun suurin uskontokunta ovat muslimit, mitä ei bijagojen asuttamassa Bijagóssaaristossa eikä edes Bissaussa juuri huomaa. Nyt siirtyessämme syvemmälle Guinea-Bissaun takamaille, siirryimme samalla myös islaminuskoisen fulbekansan maille. Jokainen puskataksimme matkustaja, paitsi minä, oli muslimi ja sen näki pukeutumisesta. Etupenkin muslimilla oli lisäksi soittoäänenä jonkinlainen islamilainen rukous. Ja kuin uskontoaan korostaakseen, hän antoi puhelimensa soida jonkin aikaa ennen kuin vastasi. Ja puhelinhan soi usein!
Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme viimein Gabúun. Se on Guinea-Bissaun ”muslimipääkaupunki”, minkä lisäksi kaupunki oli 1500-luvulta 1800-luvulle olemassa olleen Kaabun kuningaskunnan keskus. Asukkaita tässä kaupungissa on nykyisin noin 44 000. (Lähteet: [1])
En vielä ehtinyt heittää rinkkaanikaan selkään, kun jo eräs nuorukainen tuli juttusille. Hän oli Gambiasta ja osasi englantia. Mies oli kotopuolessa ollut käytettyjen vaatteiden myyjä. Guinea-Bissauhun hänet oli tuonut cashewpähkinöiden sadonkorjuu ja siten mahdollisuus panna rahoiksi. Mies oli vain saapunut Gabúun liian myöhään ja sadonkorjuukausi oli ollut jo ohi. Nyt gambialainen oli kuin vankina täällä Länsi-Afrikan köyhimmässä maassa. Hän yritti ansaita rahaa kotimatkaa varten työntelemällä ihmisten tavaroita kärryillään. Kysäisin tietäisikö hän mitään halpaa majapaikkaa Gabússa ja tokihan hän tiesi. Lähdimme talsimaan kohti Hotel Perolaa.
Uutuuttaan kiiltävä Hotel Perola sijaitsee puolen kilometrin päässä keskustasta, surkeassa kunnossa olevan tien varrella. Siellä majoittuu kuulemma bisnesmiehiä ja valtion virkamiehiä ministereitä myöten, enkä epäilekään. Perola on taatusti paikkakunnan paras hotelli, jossa huoneet on varusteltu jääkaapein ja televisioin. Sähköä on saatavilla vain kello seitsemästä lähtien eli silloin kun saapuu pimeys. Tinkasin hinnan 15 000 frangiin (noin 22,9 euroa), sillä tiesin, että siihen hintaan saa huoneen kaupungin toisesta hotellista Residencial Djaraamasta. Palkitsin gambialaisen ystäväni avustaan tonnin setelillä (noin 1,5 euroa), sillä pienempää minulla ei ollut. Kerrankin tipin saaja ei ruinannut lisää, vaan siunasi minut ja kiitteli vuolaasti. Olin hyvällä tuulella, joten sovimme, että myöhemmin mies esittelisi hieman Gabúa minulle.
Tunnin kuluttua kävelin mutalätäkköjä väistellen Gabún halki kulkevalle ”valtatielle”, jonka varrelta gambialainen tuttavuuteni liittyi mukaan ”opastamaan” minua. Kuulemma turisteja ei kaupungissa käy, eikä juuri valkoisia ylipäänsäkään. Gabússa ei ole miehen mukaan yhtään mitään nähtävää. Kuljimme aluksi kaupungin ytimeen. Olin odottanut paljon vähemmän kehittynyttä kaupunkia, mutta yllätyin, kun pääkadut olivat siistejä (länsiafrikkalaisittain) ja niiden varrella oli jopa kaksikerroksisia taloja! Pääkadun varrella on myös jonkin YK:n alaisen järjestön toimisto ja portailla seisoskeli valkoihoinen herra. Kävimme Gabún puskataksiasemalla, minkä jälkeen kävelimme Bissausta Guinean rajalle kulkevaa tietä pitkin takaisinpäin. Tämän ”valtatien” varrelle on keskittynyt kaupungin liike-elämä. Saatavilla on kaikkea mahdollista vaatteista, mopon osiin ja hedelmiin. Vesipullot sen sijaan ovat kiven alla. Vasta viidennestä kaupasta sain ostettua puolentoista litran vesipulloja. Ilahduin, kun pullovesi oli tällä kertaa guineabissaulaista, eikä portugalilaista, kuten kaikkialla muualla. Länsi-Afrikan köyhin maa pystyy kuin pystyykin tuottamaan vettä!
Gambialainen oppaani esitteli minulle myös vähän syrjemmässä sijaitsevan jalkapallokentän, toisen puskataksiaseman, käytettyjen vaatteiden torin ja moskeijan. Kierroksen päätyttyä olin edelleen hyvällä tuulella, joten annoin 2 000 frangia (noin 3 euroa) miehelle ja tämä oli yhtä hymyä. Hän oli lyhyessä ajassa tienannut kuukauden vuokran, joka oli 3 000 frangia (noin 4,6 euroa).
Ostin kaupasta iltapalaksi patongin ja kadunvarresta erilaisia guineabissaulaisia herkkuja, suolaisia ja makeita. Sitten tuli pimeys, sähköt palautuivat, mutta hotellihuoneeni televisio ei toiminut, enkä päässyt internetiinkään, vaikka Hotel Perolassa on teoriassa myös wifi. En valittanut, sillä olinhan jo selvinnyt lähes viikon ilmankin.
Olin päättänyt jatkaa matkaani seuraavana aamuna Guinean puolelle.