22.8.2017
Junamme Atyrausta todella saapui minuutilleen aikataulussa Kandyagashin asemalle, kuten kanssamatkustajamme olivat kertoneet edellisiltana. Kello oli 3.46, mutta asemalla oli silti auki pari pikkukauppaa. Kandyagashissa kyydistä jäi varsin paljon väkeä ja samaten uutta hyppäsi kyytiin. Kaupunki onkin olemassa lähinnä vain rautatieasemansa vuoksi: paikkakunta on perustettu 1900-luvun alussa rautateiden risteyskohtaan. Pohjoisesta, Venäjän suunnalta, tulee Trans-Aralin rautatie, joka menee aina Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin saakka. Lännestä, Venäjältä Volgan suiston Astrahanista, Atyraun kautta kulkee rata kohti itää ja Kazakstanin pääkaupunkia Astanaa.
Kandyagashin asemarakennus on suuri ja yöaikaan sieltä löytää helposti penkin, johon torkahtaa hetkiseksi. Jatkoyhteyttä odottelemaan. Vartiointi pelaa ja lipunmyyntikin on avoinna vuorokauden ympäri. Kahdeksan aikoihin aamulla rautatieasemalle alkoi tulla enemmän säpinää, minkä vuoksi henkilökunta potki kaikki penkeillä silmiään kiinni pitävät ylös.
Jatkoyhteytemme lähtisi vasta kello 11.40 (eli 12.40 Astanan aikaa), joten ehdimme pistäytyä Kandyagashin kaduillakin. Itse Kandyagashista ei juuri löytynyt kuvia tai muutakaan tietoa internetistä, joten kaikki tuli yllätyksenä. Tiedossa oli ainoastaan, että kaupungissa on vajaa 30 000 asukasta, ja että siellä on ollut fosfaattiteollisuutta. Rautatieaseman ympäristössä kohoaa muutamia neuvostoaikaisia kerrostaloja. Rautatieaseman edessä on myös pikkuinen viihtyisä puisto ”vapaudenpatsaineen” ja kukkaistutuksineen. Näiden jälkeen, länteen päin, alkaa omakotitaloalue. Tontit on monesti aidattu, mutta ei kaupunki kaiken kaikkiaan hassummalta vaikuttanut. Kyllä täällä paremmin asustellaan kuin vaikkapa Romanian tai Ukrainan maaseudulla. Kaduilla näkyi enemmän karjaa kuin ihmisiä. Autojakin näkyi vain muutamia. Kandyagash vaikutti hyvin uneliaalta paikkakunnalta aamupäivällä kymmenen aikoihin.
Aiemmin vierailemiimme kaupunkeihin, Atyrauhun ja Aktauhun verrattuna, Kandyagash vaikutti vehreältä. Joskin kaupungin laidalla alkoi aro, jossa ei sitten kasvanutkaan muuta kuin heinää. Sekin oli kesän kuumuudessa ruskistunut.
Löysimme aikamme harhailtuamme jonkinlaisen pääkadun, jossa näytti olevan jopa julkista liikennettä! Todettakoon nyt myös, että Kandyagashin rautatieasemalta saa helposti taksin. Löysimme myös koulun, moskeijan ja kauppoja. Täälläkin kaupat ovat pieniä, joissa ostokset tehdään osoittelemalla haluamiaan tuotteita ja toistelemalla harašoo. Venäjän taitaminen olisi ihan hyödyllistä täälläkin. Myöhemmin selvisi, että ostamassamme vesipullossa oli hienoista muoviroskaa seassa. Made in Kazakstan. Edelliset, Atyrausta ostamamme, vesipullot sisälsivät täysin juomakelvotonta vettä. Luultavasti kraanavettä. Made in Russia.
Rautatieasemalla on pari ravintolaa. Marssimme toiseen, missä paikallinen mummo innostui toden teolla saatuaan ulkomaalaisia ravintolaansa. Annoksia olisi saanut vaikka minkälaisia, mutta lopulta edessä oli annos perunoita ja lihaa. Perunat olivat vähän kylmiä, mutta sehän ei mitään haittaa. Tee, puolen litran appelsiinimehu ja ruoka-annos maksoivat vaivaiset 900 tengeä (noin 2,25 euroa). Maksoin 2 000 tengen setelillä ja sain liikaa takaisin. Vaatimalla vaadin saada maksaa edes sen 900 tengeä, mihin lopulta suostuttiin.
Lopulta Uzbekistanin rautateiden juna 006Ф, nimeltään ”Uzbekistan”, Moskovasta Taškentiin saapui Kandyagashiin. Junan piti saapua 11.40 paikallista aikaa, mutta se tuli hieman puolen päivän jälkeen. Kuten todettua, Kazakstanin junat eivät milloinkaan myöhästele, mutta nyt kyseessä olikin uzbekistanilainen juna uzbekkihenkilökunnalla varustettuna! Junamatkasta lisää tässä.