Vuorokauteni vankilassa Keski-Afrikan tasavallassa

3.–4.6.2022

Oli perjantai-iltapäivä. Hetkeä aiemmin Keski-Afrikan tasavallan santarmilaitos, Gendarmerie Nationale, oli pidättänyt minut, sillä olin pyrkinyt Boalin vesiputoukselle. Santarmien mukaan minulta puuttui maan matkailuministeriöstä anottava ”turismilupa” ja lisäksi olin laiminlyönyt ilmoittautumisvelvollisuuden Ranskan Banguin-suurlähetystöön. Siitäkin huolimatta, että olen pelkästään Suomen kansalainen.

Pidätyksestä seuraava askel on vankila. Kello oli 16.45, kun minut sitten passitettiin sinne. Vankila toimii santarmiaseman vieressä ja on tarkoitettu tutkintavangeille. Sieltä lähdetään joko vapauteen tai ”oikeaan” vankilaan. Banguissa toimii ainakin pahamaineinen ja täyteenahdettu Ngaragban miesvankila, jossa täkäläisessä safarifirmassa työskennellyt nuori britti David Simpson virui viisi kuukautta vuonna 2012 löydettyään syrjäiseltä alueelta 18 yhteensidottua ja silvottua ruumista. Hän ilmoitti asiasta virkavallalle ja hänestä leivottiin syyllinen. Simpson pääsi kokemaan jopa aidon vankilamellakan, jonka aikana vankila pantiin palasiksi ja kaikki karkasivat. Sittemmin mies todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Youtuben Real Crime -kanavalla on hänen tarinastaan Safari, Witchcraft & Murder -niminen mainio dokumentti. Olen lisäksi katsonut aivan liikaa Vankilassa ulkomailla -sarjaa ja muodostanut päähäni ajatusta, millaista meno vankiloissa ulkomailla pahimmillaan on. Nyt olin Keski-Afrikan tasavallassa, joka on kaikin mahdollisin tavoin maailman pohjasakkaa. Miten minä selviäisin kaltereiden toisella puolella ensinnäkin hengissä! En tunne ketään, joka olisi ollut vankilassa, enkä olisi kuvitellut itsekään sellaiseen ikinä joutuvani.

Kalteriovi sulkeutui takanani ja yhtäkkiä olin vankitovereideni ympäröimänä. Vangeista osa istuskeli pienehköllä hiekkakentällä avoimen taivaan alla kaikessa rauhassa ja jutusteli keskenään. Osa istui moottoripyörien päällä, jotka olivat päätyneet kaltereiden sisään kai rikoksentekijän mukana. Minut toivotettiin tervetulleeksi. Oli kuin olisin saapunut hyvien ystävien luokse. Jos jo Kongon tasavallassa sain aikaisessa vaiheessa sikäläisistä ihmisistä hyvin älykkään kuvan, sellainen kuva minulla oli ehtinyt muodostua myös keskiafrikkalaisista. Vankitoverini vain vahvistivat käsitystä. En voinut olla miettimättä, mitä pahaa keskiafrikkalaiset ovat tehneet ansaitakseen niin läpimädän ja surkean hallinnon ja virkavallan. Keskiafrikkalaiset ansaitsisivat parempaa.

Kättelin muut miehet ja he olivat tietysti kiinnostuneita kuulemaan, minkä ihmeen takia valkoinen eurooppalainen maasta nimeltä Finlande yhtäkkiä putkahti banguilaiseen vankilaan. Missä sellainen maa edes on? Kerroin olevani turisti, joka tahtoi vierailla Boalin vesiputouksella. Mies nimeltä Simplice kommentoi naama virneessä, että Keski-Afrikan tasavallassa on vakava pula vankilapaikoista, mutta silti valkoiselle turistille sellainen löytyy! Vangit olivat kuin yksi suuri perhe, jossa kaikkien kanssa väännettiin vitsiä ja kaikki tulivat toimeen toistensa kanssa. Täällä oli pakko puhaltaa yhteen hiileen. Televisiosta tuttuja jengejä ei ole, eikä huumekauppaa harjoiteta. Mielestäni sujahdin vankilaelämään mallikkaasti. En vetäytynyt nurkkaan, vaan olin aktiivisesti jutustelemassa, vaikkei se ranskan kielellä maailman sujuvinta olekaan.

Vankila, johon olin joutunut, on erikoinen sekamelska ulkoilmaa sekä pimeitä sellejä, joihin valoa tulvii vain pienestä kalteri-ikkunasta. Sellejä on kuusi kappaletta, joissa on vaihteleva määrä vankeja. Neljään isompaan selliin oli ahdettu noin kuusi vankia selliä kohden. Neliömetrejä on noin neljä kappaletta. Sanomattakin on selvää, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ole. Lisäksi on kaksi pientä selliä, joissa mahtuu lähinnä vain makaamaan. Niissä oli kaksi vankia kummassakin. Sellaisessa kopissa oli maannut nuorukainen nimeltä Victor jo useita kuukausia. Victor pyysi auttamaan häntä, mutta olin aivan yhtä neuvoton kuin hänkin. Diagnosoin miehellä masennuksen, vaikken lääkäri olekaan. Selleistä pääsi ulos kahdesti päivässä eli aamulla puoli kuudelta ja uudelleen iltapäivällä noin neljän aikoihin. Sen aikana sellivankien tuli hoitaa vessa-asiat, peseytyminen, kuntoilu, vaatteiden pesu ja mahdollisten omaisten tapaaminen. Muun ajan miehet istuivat selleissä ilman paitaa hirvittävässä kuumuudessa. Minä en joutunut selliin, vaan sain onneksi jäädä noin 15 muun miehen kanssa vankilan osin hiekkaiselle ulkoilualueelle. Meillä hieman vapaammilla vangeilla oli lisäksi betonilattia ja katos nukkumista varten. Saimme kuljeksia suhteellisen laajalla alueella (eli hiekka-alueella ja betonilattialla) vapaasti, käydä vessassa milloin tahdoimme sekä ostaa muurissa olevasta kalteri-ikkunasta ruokaa itsellemme. Kaupustelijoita kulki ohitsemme silloin tällöin. Ympärillämme oli muuri, mutta halutessaan sen olisi voinut ylittää melko vaivattomasti, vähintäänkin niiden hiekka-alueen laidalla nojailevien moottoripyörien avulla! Toisaalta kiinnijääminen olisi ollut edessä välittömästi santarmien päivystäessä vankilan edessä muovituoleillaan. Valvontakameroita en vankilan alueelta löytänyt.

Katselin ennen pimeyden laskeutumista muurissa olevasta kalteri-ikkunasta vapauteen, kun eräs santarmeista tuli pyytämättä luokseni ja ryhtyi ivaamaan. Hän tokaisi lopuksi ”tu dois souffrir”, sinun pitää kärsiä. Santarmit olivat iloisia saatuaan valkoisen eurooppalaisen nalkkiin. Oli tullut hyvin selväksi, että vangitsemiseni oli silkkaa kiusantekoa. Santarmi, joka käski minun kärsiä, kulki vankien keskuudessa nimellä Putin. Mies oli lyhyt ja muutenkin samaa näköä kieltämättä oli. Miestä kutsuttiin Putiniksi myös hänen kuullen, eikä mies pannut sitä pahakseen. Venäjähän on hyvässä huudossa Keski-Afrikan tasavallassa, vähintäänkin valtaapitävien silmissä. Alun perin Kremliä lähellä olevan ja oligarkki Jevgeni Prigožinin johtaman Wagner-ryhmän palkkasotilaita ja toisaalta myös venäläisiä aseita ja ammuksia saapui maahan vuonna 2018, kun sisällissota oli kuumimmillaan ja presidentti Faustin Archange Touadéra tarvitsi venäläisiä työntämään kapinallisia pois maasta. Virallisesti Putinin palkkasotilaat saapuivat maahan ”antamaan sotilaskoulutusta”. Presidentti Touadéra on valtaannousustaan lähtien pyrkinyt eroon entisestä emämaasta Ranskasta ja siirtynyt vähitellen yhä enemmän Venäjän syliin. Venäjä houkuttelee, sillä se ei ole länsimaa, eikä entinen siirtomaavalta. Eikä se tuputa ihmisoikeuksia tai demokratiaa. Lisäksi länsimaiden yritykset vakauttaa maa ovat epäonnistuneet. Vuonna 2020 presidentti kutsui maahan satoja Wagner-sotilaita entisten satojen oheen. Samalla ranskalaisjoukot ovat pakanneet kimpsunsa ja poistuneet.

Olen seurannut keskiafrikkalaista Corbeau News Centrafrique -mediaa, joka raportoi venäläisten sotilaiden toiminnasta ympäri Keski-Afrikkaa. Mediaa voinee pitää asiallisena ja luotettavana, sillä ensin Venäjä syytti sitä venäläisvastaisuudesta, minkä jälkeen se kiellettiin Keski-Afrikan tasavallassa, ainakin hetkellisesti. Ymmärtääkseni Venäjän käskystä. Venäjä toimii Keski-Afrikassa, kuten siirtomaaisäntä eli vastineeksi palveluistaan se on saanut kaivosoikeuksia maan valtaviin luonnonrikkauksiin, joista tärkeimpinä timantit ja kulta. Tätä presidentti Touadéra ei ole tainnut vielä hoksata tai sitten tilanne on mennyt liian pitkälle. Corbeau News on uutisoinut Wagner-ryhmän pitävän presidenttiä käytännössä panttivankinaan ja olevansa itse merkittävin vallankäyttäjä. Wagner-joukkojen on nähty ajelevan Banguin kaduilla santarmilaitoksenkin autoilla, mikä kertoo olennaisimman myös Gendarmerie Nationalesta. Venäjä on syyllistynyt maassa lukemattomiin rikoksiin, kuten laittomiin ja mielivaltaisiin pidätyksiin, kidnappauksiin, pahoinpitelyihin, murhiin, raiskauksiin, kidutukseen ja ihan vain yleiseen tuhoamiseen, kuten ihmisten kotien ja kauppojen polttamiseen. Puhtaaseen mielivaltaan.

Hyvänä esimerkkinä käy tilanne suuressa läntisessä Berbératin kaupungissa, jossa Wagner on kieltänyt kaikenlaisen metelöinnin kello 19 jälkeen. Wagner tuhosi sikäläisen kirkon musiikki-instrumentit ja hakkasi pastorin, kun tämä oli järjestänyt iltamessun. Samoin kävi illalla tapahtuneessa hautajaisseremoniassa, johon venäläissotilaat hyökkäsivät ja hakkasivat osallistujat. Alkuvuodesta 2022 Wagner-joukot yhdessä Keski-Afrikan armeijan kanssa lahtasivat mielivaltaisesti kymmeniä aseistamattomia siviilejä itäisissä Aïgbadon ja Yangan kylissä, YK:n mukaan osan teloitustyyliin. Tuho viimeisteltiin polttamalla liuta ihmisten koteja. Esimerkkejä Wagnerin terrorista on aivan liikaa. Corbeau News uutisoi marraskuussa 2022 YK:hon viitaten, että Wagner-joukkojen intervention seurauksena 1,4 miljoonaa keskiafrikkalaista on joutunut jättämään kotinsa ja että 63 prosenttia väestöstä tarvitsee humanitääristä apua. Samalla maan Venäjä-mielinen (ja Venäjän rahallisesti tukema) lehdistö kertoo Venäjän itse asiassa antavan keskiafrikkalaisille humanitääristä apua. Ja Venäjän mielestähän maassa on ainoastaan 1 135 ”aseistamatonta sotilaskouluttajaa”. Ei Wagner-joukkoja lainkaan. Lähteet: [9], [10], [11], [12], [13], [14] & [15]

Hauraasta Keski-Afrikan tasavallasta on muodostunut eräänlainen tutkimuslaboratorio Venäjälle, missä se selvittää, mitä tässä maanosassa pystyy toteuttamaan. Sittemmin maa on laajentanut vaikutusvaltaansa ympäri Afrikkaa; viimeksi Malissa ja Burkina Fasossa, jotka ovat niin ikään luisumassa Putinin taskuun. Keskiafrikkalaisia on värvätty sotimaan Venäjän joukoissa Ukrainaa vastaankin. Ja onhan Venäjällä ja monella Afrikan maalla toki myös paljon yhteistä; alhainen elinajanodote, kukoistava korruptio ja valtavia sisäisiä ongelmia. Moni valtaapitävä on myös saanut koulutuksensa Neuvostoliitossa. Anteeksi, Afrikka.

Illan pimentyessä juttelin pitkään erään nuoren miehen kanssa, joka oli ollut vankilassa jo 11 kuukautta. Hän oli ollut ammattisotilas ja ymmärsin, että joutunut kiven sisään niistä touhuista johtuen. Miehellä oli vahva mielipide venäläisistä Wagner-palkkasotilaista; tilanne Keski-Afrikan tasavallassa on mennyt vain pahempaan suuntaan heidän saavuttua maahan. Ihmiset ovat kauhuissaan ja joutuneet pakenemaan kotiseuduiltaan venäläisten takia. Ihmisiä tapetaan ja hakataan täysin mielivaltaisesti. Venäläiset toimivat kuulemma vailla minkäänlaista kuria ja järjestystä. Esimerkiksi kunnon johto puuttuu tyystin. Kertomukset vastaavat hyvin median kertomaa Venäjän puuhista maassa. Mies jatkoi, että Venäjän kansallista armeijaa vastaan hänellä ei ole mitään, mutta Wagner on kammottava. Hän oli ollut vankilassa jo Venäjän hyökättyä Ukrainaan, eikä ehkä ollut lainkaan tietoinen sodasta. Vankilasta oli kuulemma vaikea päästä pois, sillä rahaa ei ollut ja ilman lahjusta ei pääse vapauteen. Mies kysyi, miksi en vain tarjoa santarmeille rahaa vastineeksi vapautumisestani. Kerroin yrittäneeni.

En kuullut muiltakaan vangeilta mitään positiivista Wagner-sotilaista. Sen sijaan kaikki tuntuivat osaavan muutaman sanan venäjää; harasoo, davai, kak dila, rabota normalna. Joku kommentoi, että venäjä on vaikeaa ja kuulostaa rumalta. Ranskan kieli on parempi. Ranskan ohella Keski-Afrikan toinen virallinen kieli on sango, joka on eräänlainen lingua franca, kieli jota kaikki osaavat. Jos olisin joutunut jäämään vankilaan pitkäksi aikaa, olisin varmasti joutunut opettelemaan sangon. Opin, että Keski-Afrikassa tervehditään sanomalla ”barala”, joka tarkoittaa ”hei” tai ”hyvää päivää”. Tervehdykseen vastataan ”merci”, joka taas tarkoittaa kiitosta ranskaksi. ”Kiitos” taas on sangoksi ”singila”. ”Mitä kuuluu” on ”töngana nye?” Kirjoitettu sangon kieli on harvinaisuus, sillä se sisältää ö-kirjaimen. Keski-Afrikan tasavalta on sangoksi Ködörösêse tî Bêafrîka! Opin myös miten vankilassa kysytään kuulumisia ranskaksi; ”mitä kuuluu” on ranskaksi ”ça va” ja siihen tavallisesti vastataan ”ça va bien” eli ”hyvää kuuluu”. Vankilassa kuuluu vastata ”ça va pas” eli ”ei kuulu mitään”!

Kun aurinko oli painunut kokonaan mailleen, koitti ruokailuaika. Minullakin oli nälkä, vaikka ajattelin, että tarpeen tullen olen vaikka syömättä seuraavaan päivään asti. Kävi ilmi, että talon puolesta ei anneta ruokaa, vaan vangit ovat omaistensa vastuulla tai sitten he voivat ostaa ruokaa kaltereiden takana käyviltä kaupustelijoilta. Siksi minäkin olin saanut pitää lompakkoni. Siellä oli noin 13 000 frangia (n. 19,8 euroa). Omaiset tuovat ruokaa aamuseitsemän aikoihin tai iltapäivällä neljän aikoihin. Minun omaiseni eivät olleet tuoneet ateriaa, joten olin keskiafrikkalaisen vieraanvaraisuuden varassa. Pyytämättäni eräästä sellistä minulle ojennettiin palanen kananlihaa ja patonkia. Olisin saanut myös palasen maniokkileipää, joka on sangoksi muuten ”mbambere”. Olin tutustunut sellin miehiin ja ihmetellyt, miten he saattoivat olla niin hyvällä tuulella näissä ankeissa oloissa. Eräskin mies oli ollut kopissa viisi kuukautta. Ehkä eurooppalaisen tulo vankilaan oli mukavaa vaihtelua tylsään arkeen kaltereiden takana.

Vankilan mahtimies tuntui olevan isokokoinen nuori muslimimies nimeltä Ahmat, joka oli kotoisin Keski-Afrikan tasavallan pohjoisosasta läheltä Tšadin rajaa. Muut vangit piikittelivät Ahmatia nimellä ”prisonnier de guerre”, siis sotavanki. En tiedä oikeaa syytä vangitsemiselle, enkä kysynyt. Ahmat oli kuin kuka tahansa meistä vangeista, eikä tehnyt asemastaan minkäänlaista numeroa, vaikka hänen perheensä tuomilla ruoilla eli useampi vanki. Ja nyt myös minut kutsuttiin mukaan rinkiin. Ruoka maistui erinomaiselta. Ahmatilla oli myös termospullo täynnä makeaa teetä, sellaista mitä esimerkiksi Tšadissa juodaan. Sain lasillisen jälkiruoaksi.

Vähitellen alettiin käydä yöpuulle. Se on järkevää, sillä vankilassa ei ole sähköjä, eikä siis valojakaan. Vangit ryhtyivät peseytymään sadevesisaaveista ammentamallaan vedellä. Muilla oli pyyhkeet, minulla ei. Omani oli hotellissa, koska olin suunnitellut yöpyväni tämänkin yön hotellissa. Päätin, etten kävisi ”suihkussa”. Vessoja vankilassa on kaksi kappaletta ja ne ovat tietenkin mallia reikä lattiassa. Vessoista toisessa ei ollut ovea, mutta kukaan ei voinut tulla häiritsemään, sillä kyykkysillään olevan vangin kengänkärjet kyllä aina paljastivat, jos vessa oli varattu. Vankila oli siisti, sillä vangit lakaisivat paikat ennen nukkumaanmenoa ja lattiaa saatettiin pestä vedellä päivän aikana. Vedestä ei ole pulaa, sillä sitä tulee liki päivittäin taivaalta. Usein saavista kaatamalla.

Simplice tahtoi väkisin antaa minulle oman patjansa nukkumista varten. Se taisi olla paikan paras patja. Vastustin tietenkin, sillä olin ajatellut, että yhden yön nukun vaikka betonilattialla. Tai nurkassa istualtaan. Lopulta suostuin ottamaan patjan, kun Simplice ehti jo asettua makuulle viereeni. Olin suuresti kiitollinen. Rahaa hän ei suostunut ottamaan vastaan missään tapauksessa. Simplice nimesi minut nukkumaanmenon aikoihin Anicet Pedroksi, kuuluisan keskiafrikkalaisen muusikon mukaan, sillä nimi ”Anssi” oli liian hankala äännettävä. Anicet Pedrosta löytyy vain vähän tietoa netistä, eikä esimerkiksi lainkaan hänen itsensä tekemää musiikkia. Sen sijaan hänen mukaansa on nimetty lauluja, kuten Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevan rumba-artisti Faya Tessin ”Anicet Pedro”. Samasta maasta tuleva maailmankuulu Koffi Olomide laulaa Anicet Pedrosta jo vuonna 1992 ilmestyneessä lingalankielisessä ”Galerie”-rumbakappaleessaan. Hänelle on eräässä vanhassa haastattelussa annettu lisänimet ”grand prêtre” eli ”ylipappi” ja ”Le meilleur sapeur de tous les temps” eli ”kaikkien aikojen paras sapeur”. Sapeurit ovat etenkin Brazzavillessä ja Kinshasassa eläviä slummien miehiä, jotka tahtovat pukeutua erityisen näyttävästi, jopa hätkähdyttävästi. Ainakin Anicet Pedro osaa pukeutua haastattelunkin perusteella hämmentävästi, eikä mies mikään köyhäkään enää liene!

Vangit jutustelivat jonkin aikaa, kunnes alkoi rukoilu. Joka ikinen vanki taisi rukoilla tahollaan iltarukouksen, useimmiten hiljaisella äänellä. Edessäni nukkunut kristitty mies rukoili ääneen puolisen tuntia yhtä soittoa. Ja sama aamulla herätessä! Muslimivankeja oli Ahmatin ohella kaksi muutakin ja he rukoilivat yhdessä kohti Mekkaa. Vankilassa oli vaikea käsittää, miksi muslimien ja kristittyjen välille syttyi verinen sisällissota. Täällä kaikki tulivat toimeen erinomaisen hyvin.

Ajattelin, etten varmaan nukkuisi silmäystäkään koko yönä. Minulle oli kerrottu, että pääsisin ison päällikön juttusille seuraavana päivänä, mutta Keski-Afrikan tasavallan santarmilaitos oli osoittautunut rikollisjärjestöksi, enkä voinut olla varma, tapahtuisiko niin todella. Vangeista suurin osa oli ollut vankilassa kuukausikaupalla. Kuka kolme kuukautta, kuka viisi ja se yksi ammattisotilas jopa 11 kuukautta! Entä jos minullekin keksittäisiin syyte, ehkä repustani voisi löytyä ”huumeita” tai ”vallankaappaussuunnitelma” ja sitten viruisin täällä kuukausikaupalla. Banguin yö oli tähtikirkas, kun makasin vankilan lattialla. Olin vain puoliksi katoksen alla ja siksi näin taivaankin. Ylitsemme lensi lentokone ja päätin, että jos vapautuisin kiven sisästä, lähtisin heti ensimmäisellä sopivalla lennolla ulos maasta. Dzanga-Sanghan kansallispuiston gorillat saisivat pitää tunkkinsa. Minä veisin rahani johonkin muualle. Ja rahani, kaikki 13 000 frangia, olin pannut varalta kalsareihin yön ajaksi, vaikka olinkin tullut siihen lopputulokseen, että muut vangit ovat maailman mahtavinta sakkia ja voisin kutsua heistä jokaisen milloin tahansa kotiini. Santarmeista en uskaltaisi kutsua ainuttakaan.

Yöstä tuli pisin ikinä. Minulla ei ollut kelloa ja odotin vain sitä hetkeä, kun valon määrä alkaisi lisääntyä ja yö loppuisi. Osa vangeista kuorsasi ja lähistöllä pauhasi disko. Banguissa oli teoriassa öinen ulkonaliikkumiskielto, mutta jossain kuitenkin juhlittiin. Olihan perjantain ja lauantain välinen yö. Hyttyset kiusasivat läpi yön ja hiirikin kuljeksi vankien ruoka-astioiden välissä kolinaa pitäen. Saatoin torkahtaa hetkeksi, mutta lopulta sain nousta uuteen aamuun. Ehkä vapautuisin tänään. Olin yön aikana pohtinut, millä verukkeella yrittäisin vapautua, jos sitä ei muuten tapahtuisi. Olin keksinyt, että minullahan on ”sydänvika”, joka vaatii säännöllistä lääkitystä ja lääkkeeni olisivat hotellilla. Päätin esittää mahdollisimman huonovointisennäköistä santarmien nähden.

Santarmit tulivat muurin sisään puoli kuudelta ja päästivät selleissä viruneet vangit aamutoimilleen. Moni tuli suoraan luokseni ja tahtoi kätellä. Yksi nuorukainen oli selvästi arabi melko vaaleasta ihosta päätellen. Päättelin, että hänen oli pakko olla Sudanista, sillä esimerkiksi tšadilaiset ovat jo hyvin mustia ihonväriltään. Seurasi nimenhuuto, jonka pitänyt santarmi toivotti minut tervetulleeksi. Voi kiitos! Seitsemän aikoihin muurissa olevan kalteri-ikkunan luo kerääntyivät omaiset ruoka-annoksineen. Ahmat sai taas suuren määrän ruokaa ja sain kutsun jakamaan ateriaa. Se huuhdeltiin alas makealla arabiteellä.

Aamu ei ollut vielä pitkällä, mutta santarmiasemalla oli tapahtunut vuoronvaihto ja paikka kuhisi noita pirulaisia. Minut tultiin hakemaan ”kuulusteluun”. Se tapahtui viereisen rakennuksen pienessä huoneessa, joka olisi sisustuksensa ja varustuksensa puolesta voinut sijaita Euroopassakin. Euroopan unioni oli lahjoittanut tietokoneen ja muut tykötarpeet. Hyllyssä oli myös kertakäyttökäsineitä.

Kuulustelijani oli nuori nainen, joka suhtautui minuun asiallisesti, eikä lainkaan ylimielisesti, kuten eilen minut ”virallisesti” pidättänyt ja vankilaan passittanut mies, joka kävi vähän väliä ovella paasaamassa minulle. Pyytelin anteeksi ja kerroin, etten tiennyt ”turismiluvan” olemassaolosta. Pahoittelut eivät nyt auttaisi, tokaisi miessantarmi ovensuussa. Nainen hätisti miehen matkoihinsa. Naissantarmi kyseli henkilötietoni, osoitteeni, puhelinnumeroni, vanhempieni nimet sekä sen, oliko minulla lapsia. Passinnumeroa en voinut kertoa, koska passini oli santarmeilla jemmassa. Santarmi kirjasi tietoja tietokoneelle, mutta sitten menivät sähköt ja tietokoneesta tuli käyttökelvoton. Lähetin mielessäni taas terveisiä Euroopan unioniin, onpa todella järkevää lahjoittaa tietokoneita maahan, jossa sähkökatkot toistuvat lukuisia kertoja päivän mittaan. Jopa täällä pääkaupungissa. Euroopan unionin neuvonantajien majapaikoissa sähköä toki riittää ympäri vuorokauden generaattoreiden ansiosta. Kuulustelijanainen kuuluu siihen 26 prosenttiin Keski-Afrikan naisista, jotka osaavat kirjoittaa. Hän jatkoi sitten kynän ja paperin kanssa. Hän tenttasi, miksi olin maassa, milloin olin saapunut maahan ja missä yövyin. Sekä tietysti, missä minut pidätettiin. Ja niin edelleen. Kerroin kaiken totuudenmukaisesti ja samalla yritin näytellä vähän huonovointista. Pidätyksen ja vangitsemisen syyksi muodostui nyt ”séjour irrégulier”, laiton oleskelu! Viisumihan minulla toki oli ja se oli voimassa edelleen, mutta se ei kiinnostanut kuulustelijaa. Lopulta kysyin, että karkotetaanko minut maasta vai mitä nyt tapahtuu. Nainen kertoi, että vapautuisin tänään. Kiittelin kovasti ja sen jälkeen minut vietiin odottamaan takaisin muurien taakse. En pelannut yöllä kehittelemääni ”vikaa sydämessä” -korttiani aamun aikana.

En täysin uskonut vapautumiseeni, mutta olin vähän paremmalla tuulella. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla. Päivästä tuli pisin ikinä ja se tapettiin jutustelemalla. Joku vankitovereistani kertoi, että vähän aikaa sitten vankilassa oli ollut kiinalainen järjestötyöntekijä sekä ranskalaisia sotilaita. Päättelin myöhemmin, että kyseessä on täytynyt olla tapaus Banguin lentoasemalla helmikuussa 2022, jolloin presidentti Touadéran oli määrä palata matkaltaan Brysselistä, jossa hän oli osallistunut Euroopan unionin ja Afrikan unionin kokoukseen ja tavannut muun muassa Ranskan presidentin Emmanuel Macronin. Samaan aikaan ranskalaiset MINUSCA-rauhanturvaajat olivat tuoneet lentoasemalle ranskalaisen kenraalin Stéphane Marcheniorin, joka on korkea-arvoinen päällikkö rauhanturvaoperaatiossa. Kun Marchenior oli lähtenyt ja ennen kuin Touadéra laskeutui, päättivät valppaat ja fiksut Euroopan unionin miljoonilla euroilla tukemat Keski-Afrikan turvallisuusjoukot pidättää kenraalin saattaneet sotilaat epäiltynä presidentin salamurha-aikeista. Miehet lähtivät santarmikyydillä (kuten kuvasta näkyy) lusimaan kokonaiseksi kolmeksi yöksi. Mitään virallista syytä pidätykselle ei annettu. Sen sijaan kuvat miesten henkilökorteista pantiin kiertoon keskiafrikkalaisten sosiaaliseen mediaan ja Ranska pantiin syylliseksi presidentin salamurhayrityksestä.

Olin oppinut paljon Keski-Afrikan tasavallasta lusiessani kiven sisässä. Paikalliset asukkaat ovat melko toivottomassa tilanteessa, sillä virkavalta, armeija, poliitikot ja Wagner saa tehdä aivan mitä lystää ja kukaan ei joudu vastuuseen. Miehet kuittasivat kaiken toteamalla naurahtaen, että ”tämä on RCA!” RCA on lyhenne maan ranskankielisestä nimestä Republique centrafricaine. Keski-Afrikan tasavalta todellakin on täysin ainutlaatuinen maa, jossa olisi paljon potentiaalia vaikka mihin. Mineraalivarat ovat valtavat, väestöä on vähän Ukrainaa suuremmalla alueella saman verran kuin Suomessa ja väestökin vaikuttaa ahkeralta ja hyvältä kansalta. Mutta miten maasta saisi kaikki ulkomaalaiset sotilaat pois ja samalla nykyisen virkavallan koulutetuksi sellaiseksi, että heistä oikeasti olisi jotain hyötyäkin. Tai miten kaikki santarmit saisi lusimaan! Turvallisuustilanne ainakin kohentuisi.

Vankitovereitani kävi koko ajan kuulusteluissa, mutta kukaan ei päässyt vapaaksi. Minä yritin pysyä lähellä vankilan muuria, jos nimeäni huudettaisiin. Vankilaan tuli päivällä kaksi uutta asukasta, ensin nuori mies, joka luuli minua aluksi venäläiseksi, kun olimme taas haukkumassa porukalla venäläisiä vähän kauempana. Kerroin, etten ole venäläinen, enkä osaa venäjää. Pian muurien sisään tuotiin myös nuori tyttö, hädin tuskin täysi-ikäinen. Tyttö tihrusti itkua ja oli varmasti kova paikka joutua vankilaan, jossa oli pelkkiä miehiä. Tytölle tehtiin heti tilaa katoksesta ja olin varma, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Vankeja on kaikista ikäluokista ja kyllä tytöstä huolta pidettäisiin. Eri asia olisi joutua nuorena naisena Wagnerin leiriin.

Koitti lounasaika ja santarmit lähtivät porukalla syömään. Minä, Ahmat, Simplice ja Daniel vetäydyimme vankila-alueen perimmäiseen nurkkaan lounastamaan. Daniel oli vankilassa siksi, että oli alkuviikosta ajanut kolarin moottoripyörällään. Ahmat tahtoi minun puhelinnumeron ja näytti, että hänellä on pikkuinen Samsung mukana vankilassa, vaikka kännykät ovatkin kiellettyjä. Sellainen on tietenkin helppoa saada muurien tälle puolelle vaikkapa ruokalähetyksen mukana. Ahmat lupasi soittaa, kunhan vapautuisi. Vielä ei ole kuulunut. Ahmat myös tahtoi antaa yhden siskoistaan minulle vaimoksi!

Banguin ylle lankesi iltapäivällä massiivinen rankkasade, joka rummutti vankilamme katosta parin tunnin ajan. Sateen ajaksi santarmienkin työ loppuu, koska he eivät halua kastua käymällä hakemassa seuraavaa kuulusteltavaa. Vankilan pihamaalla oli hetkessä valtava järvi, mutta onneksi trooppinen vesisade on sentään lämmintä. Vesisateesta huolimatta kävin notkumassa muurin luona olevan kalteri-ikkunan luona, että santarmit näkisivät minut. Sitten kello tuli kolme ja santarmien isot päälliköt poistuivat. Suurin päällikkö naureskeli ohi kulkiessaan. Hänellä oli päässään sininen suikka.

Muut vangit olivat kertoneet, että seuraava mahdollinen vapautumispäivä olisi vasta tiistaina, sillä maanantai 6. kesäkuuta olisi toinen helluntaipäivä ja siten yleinen vapaapäivä tässä maassa. Kakkuni uhkaisi kasvaa neljän yön mittaiseksi ja sitä en tulisi nielemään. Pian santarmi nimeltä Socrate tuli vankien keskuuteen päästämään sellivangit tarpeilleen. Kerroin hänelle tönkköranskallani ”sydänongelmistani” ja, että tarvitsisin lääkkeitä hotelliltani. Yksi yö ilman lääkkeitä oli vielä ok, mutta seuraavana aamuna teillä olisi täällä mahdollisesti ruumis. Socrate tokaisi englanniksi ”are you sick?” ja asia jäi siihen. Tuli aika ottaa kovimmat keinot käyttöön. Viittoilin seuraavaksi vanhemman naissantarmin luokseni ja lupasin hänelle 50 euroa ja päällikölle 100 euroa, jos pääsisin vapaaksi.

Naissantarmin nimi oli Zydie ja hän osoitti santarmeista ainoana jonkinlaista inhimillisyyttä. Ystävällisesti hymyillen hän lupasi soittaa päällikölle ja niin hän todella teki. Minut oli luvattu päästää vapaaksi vankilasta, mutta olisin joutunut jäämään santarmien tilaan vähintään tiistaihin asti. Toisaalta ajattelin sen olevan askel kohti vapautta, mutta toisaalta mieluummin halusin viettää aikaa vankitoverieni kanssa, en santarmien. Päätin silti tulla pois vankilasta ja Zydie lupasi pyynnöstäni soittaa uudelleen päällikölle. Ja pyysin päästä hakemaan rinkkani pois hotellilta, sillä minun oli pitänyt kirjautua ulos jo tänään puoliltapäivin ja nyt iltapäivä oli jo pitkällä. En ollut maksanut seuraavasta yöstä ja mietin, mitä ihmettä matkatavaroilleni tapahtuisi. Hotellihuoneessani oli kuitenkin kaksi luottokorttia ja läppäri.

Socrate ja toinen miessantarmi lähtivät viemään minua hotellilleni. Sain matkustaa ilman käsirautoja ja matkakin oli vain viisi minuuttia. Santarmit selittivät asiani vastaanottovirkailijalle ja tulivat perässäni huoneeseeni. Santarmeista toinen kommentoi huoneen tainneen olla halpa. Niin se oli, kerroin. Vain 25 000 frangia (n. 38,1 euroa). Pakkasin tavaroitani kiireellä santarmien nuuskiessa nurkkia. Onneksi huoneen ovi oli koko ajan auki käytävään ja hotellin työntekijä sattui näkemään, mitä tapahtui. Ja ehkä vastaanottovirkailijakin oli jo pannut viestiä eteenpäin. Kerroin huolestuneelle naispuoliselle työntekijälle olevani turisti ja levittelin käsiäni. Santarmit ivasivat minua. Socratella oli kännykkänsä taustakuvana uniformu päällä otettu omakuva, mikä mielestäni jo kertoo jotain ihmisestä. Yleensä afrikkalaisilla on taustakuvana oma lapsi, vaimo, aviomies, tyttöystävä tai poikaystävä.

Pian huoneen ovelle ilmestyi hotellinjohtaja Levyksi esittäytynyt herrasmies, joka tiedusteli mitä ihmettä nyt tapahtui. Herra Levy kertoi haluavansa seurata meitä vankilaan ja varmistamaan, että minulla on kaikki hyvin. Maksoin hotellihuoneen ja lähdimme takaisin vankilaan. Herra Levy seurasi omalla autollaan. Perillä leiriydyin santarmiaseman nurkkaan, nappasin malarialääkkeen ja esittäydyin. Santarmit tekivät samoin, osa vähän pitkin hampain. Herra Levy oli sillä välin soittelemassa läpi laajaa kontaktiverkostoaan. Hänen isänsä muutti Keski-Afrikkaan 1970-luvun lopulla Israelista keisariksi itsensä vuonna 1976 kruunauttaneen Jean-Bédel Bokassan eli keisari Bokassa I:n neuvonantajaksi. Sittemmin hän perusti Hotel Levy’sin ja nykyään poika-Levy johtaa sitä. Ja puhuu erinomaista englantiakin. Keskiafrikkalais-israelilainen herra Levy kertoi, että lauantai-iltapäivä ei ole paras aika tavoitella ketään, mutta lopulta hän kertoi, että hänellä saattoi olla hyviä uutisia. Hän oli soittanut ”hyvin korkealle päällikölle” ja kysynyt tämän mielipidettä minun vangitsemiselle. Samalla Socrate oli kieltänyt minua ja Levyä juttelemasta. Häntä pisti vihaksi, kun juttelimme englanniksi, eikä hän ymmärtänyt. Painuin siis kaltereiden luokse vaihtamaan muutaman sanan vankitovereideni kanssa.

Kului minuutti ja santarmiaseman senhetkinen päällikkö, naissantarmi Zydie sai puhelun korkealta taholta. Minut oli määrätty vapautettavaksi ja niin tapahtui. Zydiekin taisi olla aidosti onnellinen, kun pääsin pois. Hänen hymynsä ei ollut lainkaan väkinäinen. Paiskasimme kättä ja annoin hänelle siinä yhteydessä luvatun 50 euron setelin. Olihan se lopulta hänen ansiotaan, että olin ensinnäkin päässyt käymään hotellilla hakemassa ”sydänlääkkeeni” ja samalla mukaan oli tarttunut hotellinjohtaja, kuin onnenkantamoisena. Päälliköltä sen sijaan jäi luvattu satanen saamatta, sillä hän olisi halunnut pitää minua asemalla tiistaihin asti, eikä hän ollut edes palannut asemalle. Reppuni, kamerani, passini ynnä muun omaisuuden saisin vasta tiistaina pyhien päätteeksi. Ne olisivat lukkojen takana ja avain oli vain päälliköllä. Herra Levy kertoi, että tulisimme tiistaina yhdessä noutamaan omaisuuteni. Kerroin asian myös vankitovereilleni ja kiitin heitä.

Herra Levy totesi matkalla hotellille, että nyt minun olisi vain pysyttävä hotellilla seuraavat kaksi päivää, sillä ilman passia ei kaupungille kannattaisi lähteä. Ei voisi tietää, mitä ansoja santarmit mahdollisesti virittelisivät pääni menoksi. Lupasin pysyä hotellilla, totta kai. Hotellillahan on ravintola, wifi toimii ja sänkykin on oikein mukava. Viipyisin hotellilla vaikka kuukauden, kunhan vain en joutuisi takaisin kaltereiden taakse. Herra Levy tahtoi kiittää avusta ”hyvin korkeaa päällikköä” ja pyysin välittämään myös minun kiitokseni hänelle. Puhelimen näytöltä näin, että minut oli määrännyt vapautettavaksi Keski-Afrikan tasavallan valtakunnansyyttäjä! Hän mukaansa minun vangitsemiselle ei ollut perusteita. Herra Levyn mukaan santarmit olivat luultavasti epäilleet minun olleen palkkasotilas, eivätkä siksi olleet uskaltaneet ottaa vastaan lahjuksiani.

Kiittelin herra Levyä tuhannesti. Joku henkilökunnasta lähti hoitamaan minulle uutta simkorttia, sillä myös puhelimeni oli jäänyt santarmiasemalle. Onneksi mukanani oli vanha nokialainen tällaisia tilanteita varten. Soitin kotiin ja kerroin olevani vapaa. Samoin soitin Suomen ulkoministeriön päivystysnumeroon ja käskin vetää nimeni yli. Olin vapaa. Päivystäjä oli sama kuin edellisenä päivänä ja totesi, että ei tule suosittelemaan Keski-Afrikan tasavaltaan matkustamista kenellekään.

Olin ollut vankilassa noin 26 tuntia. Kyseessä oli ehdottomasti elämäni pisin vuorokausi. Kun olin soittanut Suomeen, menin suihkuun. Koskaan aiemmin en ole ollut yhtä likainen kuin tuon vankilavuorokauden jälkeen; viemäriin valunut vesi oli totaalisen ruskeaa! Kun menin nukkumaan hotellihuoneen täydelliseen sänkyyn moskiittoverkon alle ilmastoinnin puhaltaessa yläpuolellani, en voinut olla ajattelematta vankitovereitani santarmien kynsissä. He olisivat vankilassa ties miten pitkään, sillä heillä ei ole mahdollisuutta lahjoa itseään ulos. Kukaan ei soita valtakunnansyyttäjälle heidän asiastaan. Herra Levykin muuten kertoi, että hänkin on ollut vankilassa. Kuka tahansa voi joutua täällä kiven sisään. ”Koska tämä on RCA!”