12.5.2014
Uusi päivä alkoi tuttuun tapaan Nouakchottin moskeijoiden minareeteista kantautuvilla rukouskutsuilla. Ne ovatkin ainoa huono puoli, kun nukkuu kattoterassilla. Oma huone sentään eristäisi jonkin verran ääntä.
Yhdessä puolalaisen reissaajan kanssa lähdimme jo kello seitsemän tienoissa etsimään aamupalaa. Majatalomme, Auberge Menatan, ravintolassa ei ollut vielä minkäänlaista elämää, eikä eilinen aamupalapaikkammekaan ollut vielä avoinna. Lähistöllä, Avenue Kennedyn, varrella oleva Café Tunisie sen sijaan oli jo auki ja aamupala-annosten valmistelu käynnissä. Myös imurointi ja pöytien siivous olivat eilisen jäljiltä vielä pahasti kesken. Olimme ensimmäiset asiakkaat. Pian paikalle tuli myös arabimies aamukahvilleen. Tuhannella ouguijalla eli 2,5 eurolla pöytään kannettiin luultavasti paras aamupala vähään aikaan: croissant, omeletti, patonkia, jogurttia, kahvia, vastapuristettua appelsiinimehua ja jopa vesipullo. Lähtiessämme tarjoilija mainosti ravintolan laajaa ruokatarjontaa. Kerroimme olevamme lähdössä Nouakchottista.
Aamupalan jälkeen haimme rinkat majatalosta ja lähdimme taksijahtiin. Puolalainen lähtisi puskataksilla Atarin kautta Chinguettiin ja minä puolestani Senegalin rajalle Rossoon. Nouakchottissa on useita puskataksiasemia. Atarin puskataksit lähtevät Garage Atar -nimiseltä ”asemalta” Nouakchottin keskustasta koilliseen ja Rossoon Garage Rossosta muutaman kilometrin päästä keskusta etelään. Yhteinen taksi olisi maksanut liikaa, joten tiemme erkanivat. Perillä Garage Rossossa puskataksimatkasta Rossoon pyydettiin 5000 ouguijaa. Tingin väkisin tonnin pois hinnasta, mutta silti tiesin maksavani vähintään tonnin (2,5 euroa) ylimääräistä. Valkoisesta ihosta ei ole suuremmin haittaa Mauritaniassa, koska hinnat ovat kokemukseni mukaan useimmiten samat paikallisille ja turisteilla. Mutta nyt olinkin poistumassa arabimaailmasta ja menossa mustaan Afrikkaan!
Kaiken huipuksi sain neljällä tonnilla huonoimman mahdollisen paikan puskataksista, sillä pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle maurimiehen viereen. Kuljettajanammekin oli mauri. Takapenkillä istui senegalilaisia. Tie rajalle on huonoimpia mahdollisia: täynnä suuria kuoppia, joiden kiertäminen verottaa matka-aikaa reippaasti. Tien kunnosta johtuen kuljettaja ajoi pitkiä pätkiä vastaantulevien kaistalla. Kukapa sitä haluaisi ajaa autonsa 20 sentin syvyisiin ja parhaimmillaan parin metrin levyisiin reikiin. Onneksi osia tien päällysteestä oli sentään kuorittu pois matkanteon jouduttamiseksi. Maisema muuttui matkan aikana vähä vähältä ”vehreämmäksi”. Olin näkevinäni ensimmäiset apinanleipäpuutkin.
Perillä Rossossa olin reilun parin tunnin matkanteon jälkeen jo ennen puoltapäivää. Puskataksiasemalta on noin kilometrin tai parin matka rajalle. Astuessani ulos autosta, minulla ei ollut mitään käsitystä, missä koko raja olisi. Paikallinen hevostaksari äkkäsi minut ja vaati tulemaan kyytiinsä. Hintaa rajalle tulisi 1000 ouguijaa. Lupasin 200 ouguijaa eli 50 senttiä. Hevosmies suostui lopulta tarjoukseeni, minkä jälkeen hyppäsin hevosen vetämään kärryyn. Tulipahan nyt sitten hevosellakin matkustettua, kun kymmenisen päivää sitten kokeilin kamelia.
Rosson raja-asema sijaitsee samannimisessä kaupungissa Senegaljoen rannalla. Vastarannalla sijaitsee Senegalin Rosso-niminen paikkakunta. Välissä ei ole siltaa, joten joki ylitetään lautalla tai veneillä. Mauritanian Rosso on tunnettu kaaoksestaan ja siitä, ettei siellä ole mitään matkailijaa kiinnostavaa. Juuri näiden seikkojen vuoksi kaupungissa olisi voinut viettää vaikka päivän. No, en nyt sitten kuitenkaan viettänyt.
Rossossa riittää yrittäjää joka lähtöön. Jo lyhyen hevoskärrymatkan aikana vähintään puolentusinaa nuorta miestä yritti tarjota apuaan rajan ylitykseen. Heitä ilmaantui tietenkin lisää, kun laskeuduin kärryistä. Yksi miehistä kertoi vaihtavansa rahaa hyvään kurssiin. Mikäs siinä! Mauritaniasta Senegalin puolelle siirryttäessä vaihtuu myös valuutta. Senegal käyttää Länsi-Afrikan frangia, joka on usean länsiafrikkalaisen valtion yhteisvaluutta. Ranskan takauksesta johtuen Länsi-Afrikan frangi (CFA) eli cefa on varsin vakaa valuutta. Yhdellä eurolla saa 656 frangia. Rahanvaihtaja ei lähellekään tuohon hintaan päässyt, joten aloin tehdä lähtöä. Seuraavaksi sama mies lähti viemään minua rajatarkastukseen. Kieltäydyin avusta. Sen sijaan marssin pankkiin vaihtamaan rahaa. Se ei onnistunut, koska frangeja ei kuulemma vaihdetakaan tässä pankissa. Siispä kohti Senegalia Mauritanian ouguijat taskussa.

Tiesin etukäteen, että jalan rajan ylittävät menevät eri paikasta kuin autot ja rekat, minkä myös yksi rajavartija vahvisti. Jalkamatkustajille tarkoitettu Mauritanian raja-asema löytyy, kunhan ei mene suoraa tietä autoille tarkoitetulle ja korkein vihrein metalliportein varustetulle raja-asemalle, vaan kääntyykiin ennen tätä porttia vasemmalle ja noin 50-100 metrin jälkeen oikealle. Minkäänlaisia opasteita ei ole, mutta oikealle kääntymisen jälkeen näkee kyllä oviaukon lyhyen kadunpätkän päässä. Nimettömän aukon kautta kulkee tie ulos Mauritaniasta. Oviaukossa istuu rajavartija tietokoneensa ääressä. Hän pyytää fichen ja naputtelee tiedot passista ylös. Naputtelun lomassa setä kysyi asioita, kuten ammattiani tai kansallisuuttani, jotka hän varmasti olisi osannut tavata joko fichestäni tai passistani. Tietojen ylöskirjaamisen jälkeen ostin lipun Senegaljoen ylittävään lauttaan. Lippu maksoi 40 ouguijaa eli kymmenen senttiä. Vielä ennen passintarkastusta kaikkien rokotuskorteista tarkistetaan, että keltakuumerokotus on voimassa. Passintarkastuksesta sain sotkuisen ja väärin päin olevan leiman passiini viisumin viereen. Kaiken kaikkiaan jouheva rajanylitys, vaikka Rosson pitäisi olla yksi maailman ikävimmistä rajanylityspaikoista rahaa pyytävine virkamiehineen. Mainettaan parempi raja!

Senegaljoen yli Senegalin Rossoon pääsee melko säännöllisesti kulkevien lauttojen kyydissä, mutta myös puisilla, pitkillä moottoriveneillä. Itse olin ostanut paikan lauttaan, mutta sen lähtöajankohdasta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin laiturilla odotteli jonkin verran väkeä ja heidän määrä kasvoi koko ajan. Lautta oli Senegalin puolella, mutta lähti pian tulemaan kohti Mauritanian puoleista rantaa. Lautta kuljettaa ihmisten lisäksi muutamia autoja, linja-autoja ja rekkoja.

Lautalla tarjoutui mahdollisuus päästä eroon Mauritanian rahoista. Tartuin tarjoukseen ja ouguijat vaihtuivat kasaksi cefoja. Lauttamatka kesti juuri sopivasti rahanvaihtotapahtuman verran. Matkan aikana minulle oli myös löytynyt paikka Saint-Louisin kaupunkiin saakka jonkun yksityisautosta. En ollut sellaista kysellyt, enkä ollut järin innostunutkaan siitä. Lautta karahti Senegalin tasavallan rantaan ja väki alkoi purkautua rantaan. Ennen lautasta pääsyä Argentiinan jalkapallomaajoukkueen paitaan pukeutunut nuorukainen katsoi kaikkien passit. Minun passi jäi hänen käteensä ja kun verensokeritkin alkoivat olla aika alhaalla, aloin tiedustella vihaiseen äänensävyyn, että kuka hän oikein on, kun ei ole univormuakaan. Ei vastausta. Arvelin, että kohta alkaisi lahjusrumba. Kun Mauritanian rajan yli selvisin ilman lahjuksien maksamista, niin kai edes Senegalin rajan vartijat haluaisivat ylimääräisen palkkapäivän. Suuri päällikkö saapui ja otti passini, mutta samassa hänelle tuli oikeita töitä, kun mauritanialaista rekkaa ryhdyttiin ajamaan lautasta rantaan. Päällikkö antoi passini ja näytti, mihin minun pitäisi mennä. En sanonut mitään, vaan marssin Senegalin passintarkastukseen. Siellä oli uudet ”auttajat”, jotka käskivät antaa 2000 frangia eli kolmisen euroa passintarkastajille. Tämäkin yritys kuivui kokoon, kun olinkin heidän harmikseen hankkinut Senegalin viisumin passiini jo Nouakchottissa sijaitsevassa Senegalin suurlähetystössä. Leima tuli passiin viitisen minuuttia luukulla notkuttuani ja samalla tukittuani muiden tien selässä olevalla rinkallani. Olin vapaa menemään. Ei lahjuksia tälläkään puolen jokea.

Senegalin puolella meno oli samankaltaista kuin Mauritanian Rossossakin. Sain tietää ympärilläni parveilevilta ja kyytiä tarjoavilta mopopojilta, että Rosson puskataksiasema olisi muutaman kilometrin päässä. Olin elänyt siinä luulossa, että voisin hypätä puskataksiin jo rajalla. Aikani käveltyäni sain yhden nuorukaisen viemään minut mopollaan 200 frangilla eli noin 30 sentillä puskataksien lähtöpaikalle. Tarkoituksenani oli yrittää päästä sadan kilometrin päähän Saint-Louisin kaupunkiin.
Puskataksiasemalla huomasin saapuneeni uuteen maahan, kun pienten lasten resupekka-armeija hyökkäsi kimppuuni tyhjien peltipurkkien kanssa. Eivät mauritanialaiset lapset kerjänneet, eivätkä olleet näin kurjannäköisiä! En antanut rahaa, mutta sen sijaan ostin paikan Saint-Louisiin menevästä puskataksista. Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille! Millaista luksusta! Rinkkani sidottiin katolle. Asemalla pakkomyytiin senegalilaisia sim-kortteja, mutta päätin ostaa sellaisen vasta Saint-Louisista, sillä mauritanialainen Mattelin sim-korttini toimi vielä. DNA:n liittymä ei muuten toimi Senegalissakaan, joten paikallinen liittymä on tosiaan pakko-ostos.
Auto täyttyi puolessa tunnissa ja pääsimme matkaan. Jos ihmiset olivat erilaisia, niin myös maisemat olivat. Ruskeaan mauritanialaismaisemaan tottuneena Senegalin vihreys laajoine riisipeltoineen oli mukavaa vaihtelua. Rossosta Saint-Louisiin kulkeva tie on Nouakchottista Rossoon kulkevaan tiehen verrattuna loistokunnossa. Senegal on tienvarren plakaattien mukaan saanut tien kunnostamiseen rahaa Euroopan unionilta.
Perillä Saint-Louisissa päätin majoittua Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan.

Senegalin viisumi
Suomen kansalainen on tarvinnut Senegaliin viisumin heinäkuun 2013 alusta lähtien. Suomi ei ole tietenkään ainoa viisumipakotettu maa, vaan Senegal vaatii nykyään kaikkien niiden maiden kansalaisilta viisumia, jotka vaativat senegalilaiseltakin viisumia. Useiden turismin parissa työskentelevien senegalilaisten mukaan viisumipakko on vähentänyt kävijöiden määrää reippaasti. Onhan Afrikassa maita, joihin ei viisumeita tarvitse hankkia! Vielä tänä vuonna charter-turistit pääsevät maahan ilman tätä kostoviisumia, mutta kuulemma erivapaus päättyy ensi vuonna. Viisumipakko on ilmeisesti maan uudehkon presidentin Macky Sallin hallituksen yritys täyttää valtion tyhjää kassaa, mutta mielestäni maa ampuu asiassa pahasti itseään jalkaan.
Viisumi anotaan netissä täyttämällä lomake, jossa vaaditaan edestakaista lentovarausta, hotellivarausta ja passikopiota. Lento- tai hotellivaraus eivät kuitenkaan liene aivan pakollisia, sillä internetin keskustelupalstojen perusteella länsimaalainen saa viisumin yleensä ilmankin. Kolmen kuukauden viisumi maksaa käsittelykuluineen 52,5 euroa. Lisäksi nykyisin on saatavana kuuden ja 12 kuukauden viisumeita. Heti anomuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin kilahtaa virallisen näköinen dokumentti. Se kannattaa tulostaa ja näyttää viisumia noutaessa… Päätös viisumista luvataan nykyisin sähköpostiin ilmeisesti 24 tunnin sisällä. Itse anoin viisumia maaliskuussa, jolloin käsittelyajaksi luvattiin enintään 48 tuntia, mutta se venyi kahteen viikkoon. Osa länsimaalaisista ei saa päätöstä sähköpostiin koskaan internetin turhautuneiden keskusteluketjujen perusteella. Kun hyväksyntä on tullut sähköpostiin, voi hyväksymislapun kanssa mennä Senegalin suurlähetystöön hakemaan viisumi passiin. Viisumin saa myös useimmilta maarajoilta ja lentoasemilta saavuttaessa maahan. Tällöin lahjuksien pyytäminen ei ole ennenkuulumatonta.
Moi! Tuun huikkimaan, että oon seuraillut sun blogiasi taustalta, ja tykkään. Hyvin informatiivista tekstiä, ja saa pohtimaan, miksikäs en ole noillakaan seuduilla koskaan seikkaillut… 🙂
Moimoi! Kiitos kommentistasi ja mukavaa, että tykkäät.
Ei muuta kuin Länsi-Afrikkaan vaan. Samanlainen sekamelska se on kuin Intiakin (joo, uppouduin lukemaan pitkät pätkät blogiasi!). Eräskin ranskalainen Senegalissa kolmisen viikkoa reissannut nelikymppinen rouva totesi maan olevan kuin Intia, koska kaikkialla on niin saastaista, roskaista ja köyhää. 😀 Hän ei ollut tosin koskaan käynyt Intiassa, enkä ole minäkään vielä…
Olen joskus vuonna miekka ja kirves käynyt Senegalissa muutaman päivän. Mielenkiintoista lukea nyt sieltä postauksia. Paikasta ei pahemmin kirjoitella.
Joo, olen jo kauan sitten huomannut, että sinun maalistassasi Senegal (ja Gambia) näyttäisi olevan. 😀 Olitko maassa omatoimisesti, Gambian pakettimatkan yhteydessä vaiko peräti Kristina Cruisesilla?
En kyllä ymmärrä miten joku voi tonne haluta, ainakaan useampaan kertaan. 😉 voisihan siellä tosiaan kerran käydä, mutta itse menisin ennemmin kokeen Lontoon metron ruuhkan tai Amazonin sademetsän 😀 Mutta todella hyvä ploki, lisää odotellessa with Cheekin kuunteluu samalla. ;D
Hehee, kiitos ny! Jos kerran pääset Afrikkaan, niin palaat sinne uudelleen. 😀
Oma suosikki paikka olis varmaan Uusi-Seelanti ja Australia, missä haluaisin käydä. Ja myös Falklandinsaarilla olisi hienoa käydä katsomassa mm. pingviinejä.
Nii-i, vähällä oli että nyt tulisikin juttua Falklandinsaarilta, eikä Senekalista. 😀
Minä täällä joka postausta hehkutan mutta ei voi mittään!! Juu se on totta, Miika, että kun kerran menee Afrikkaan niin toiste on päästävä. Kunhan rauha on maassa, siellä on mukavaa, jännittävää, värikästä, letkeää….kaikkea, mitä Suomi ei ole talvisaikaan!
Onpa jännä tämä viidumiuudistus Senegalissa. Sillon, kun mun piti hankkia viisumi 3 kk :n viisumittoman oleskelun jälkeen, oli maassa viisumeita kohtaan niin hällä väliä meininki, etten tainnut sitä lopullista leimaa passiini saada enää lainkaan, kun kaikki leimaajat olivat koko ajan rukoilemassa ja kotona ja nukkumassa. Ongelmia ei silti ollut lentokentällä. Onkohan leimaajilla nyt tiukempi asenne?
Onhan tämä Senegalin viisumikuvio varsinainen vitsi! Ennen matkaa lueskelin erilaisia keskusteluketjuja aiheen tiimoilta, joista selvisi, että maahan saapuminen ilman viisumitarraa passissa (eli pelkillä hyväksymissähköposteilla) on joskus ongelma. Tässä tilanteessa passintarkastaja voi haistaa länsimaisen rahan. Näin ei tietenkään pitäisi olla ja varmasti suurin osa pääsee maihin harjoittamatta korruptiota. Minultakin tosin pyydettiin rahaa saapuessani Senegaliin, koska passintarkastajat olettivat, ettei minulla ole tarraa passissani.
Kaikille kuuluu lisäksi antaa monikertaviisumi, mutta tälläkin asialla voidaan kiristää rahaa. Että jos et maksa jotain summaa, saat vain single entry -viisumin.
Itse pelasin varman päälle ja hain tarran Senegalin lähetystöstä Mauritaniasta.
”Sinähän voisit mennä Senegaliin”, sanoo minulle yksi sun toinen, kun kuulee haaveestani, että joskus kielikylpy ranskankielisessä Afrikassa. Mitäs sinä Anssi siihen sanot?
Vielä kokematon paikka, mutta jospa sekin päivä joskus koittaisi. Entä onko sinulla kokemusta Kamerunista?
Jatkan blogisi lukemista, oli se mistä maasta tahansa.
Itsehän osasin ennen tätä reissua sanoa ranskaksi vain ”merci”, ”oui”, ”non”, ”je ne parle pas francais” ja ”je ne comprends pas”. Lisäksi Casablancassa tarkistin nettisanakirjasta, että mikä on ”halpa” ranskaksi.
Senegalissa en enää jaksanut kuljettaa mukana sanakirjaakaan, koska olin oppinut numerot, osasin siis tinkiä. Loppumatkasta Senegalissa huomasin, että hei minähän ymmärrän mitä tuo toinen sanoo, vaikken osaakaan siihen ranskaksi vastata! Puhumaan pääsee koko ajan, sillä ihmiset tulevat juttelemaan (varsinkin jos yksin on liikenteessä). Kyllähän tuo Senegal voisi olla hyvä kohde, onhan sinne jo ensinnäkin ranskankielisen Afrikan maista halvimmat lennot. Lisäksi maa on turvallinen. Tosin senegalilaisista en tykännyt, niillä on aina jotain taka-ajatuksia jne. Vähän semmosia kireitä ihmisiä. Eipä oikeastaan ollut päivääkään, jolloin en olisi toivonut, että Senegal olisikin arabimaa tai vähintään Gambia. Kamerunissa en ole käynyt.
Kiitos paljon!
Puhuminen, se, että arjessa on pakko käyttää kieltä, josta muistaa viisi sanaa, opettaa yllättävän äkkiä jonkinmoisen käyttökielitaidon. Kokemukseni on, että ranskankieliset afrikkalaiset tulevat nopeasti vastaan ja vaikka täydentävät ajatuksen, kunhan yrittää päästä lauseen alkuun.
Kiitos lentovertailusta. En ollut ajatellutkaan tuota maakohtaista etua, lennot kun tuppaavat olemaan kai se kallein tikki tuolle mantereelle suunnatessa.
Luen mielelläni lisää.
Mielestäni on aivan perusteltua, että Senegal otti viimein käyttöön maksulliset viisumit, kuten moni muukin afrikkalainen valito. Valtio menetti ennen vuosittain miljoonia, kun viisumia oli maksuton. On vähintäänkin reilua, että jos esim. Schengen-alueelle ja länsimaisiin valtioihin vaaditaan satoja euroja, kuukausien viisumiprosessit ja ties mitkä todisteet viisumihakijan rahatilanteesta ja perhesuhteista, niin kyllä afrikkalaisetkin valtiot ihan samalla oikeutuksella saavat kerätä rahaa maahan tulevilta turisteilta, joilla kuitenkin todennäköisesti rahaa on aivan tarpeeksi suhteellisen pienen viisumisumman maksamiseen.
En tiedä kuinka laajasti kiersit Senegalia, mutta, jos Dakarin (ja muiden turisteja täynnä olevien kohteiden) perusteella sanot, että et pidä senegalilaisista, niin aika heppoisin perustein arvioit koko valtavaa kansaa, joka koostuu kymmenistä heimoista, sadoista paikkakunnista ja miljoonista yksilöistä. Mielestäni mitään valtiota tai sen asukkaita ei pitäisi pelkän lyhyen vierailun perusteella tuomita radikaalisti. Harmi, jos kokemuksesi senegalilaisten kanssa kanssakäymisiin rajoittui (mahdollisesti) puutteellisen kielitaidon vuoksi ostotapahtumiin ja muihin pieniin kohtaamisiin, sillä senegalilaiset ovat erittäin vieraanvaraisia, hauskoja ja värikkäitä ihmisiä, kun heidän kanssaan pääsee kunnolla tekemisiin.
Myös oma kokemukseni esim. Dakarista on se, että kadulla tyrkyttävät myyjät ja hyväksikäytön meininki alkaa ärstyttää vähintään parin päivän jälkeen. Mutta siksi en ikinä vietäkään aikaa Dakarissa vaan suuntaan kaupunkeihin ja maaseudulle, mitä turismi ei ole vielä liiaksi ”pilannut”. Myös kielitaito (niin ranskan kuin paikallisten kielienkin) auttaa suuresti ja ihmiset arvostavat, jos osaa edes vähän esim. wolofia tai sereeriä. Kommunikointi muuttuu heti erilaiseksi. Englanniksi syvempien kohtaamisten kokeminen on vaikeaa Senegalissa, koska harvat sitä osaavat kunnolla.
Kiitos kommentista! Viisumiasiasta voi olla tietysti montaa mieltä, mutta tuskin viisumipakko ainakaan turismia edistää. Naapurissa kun on viisumivapaa Gambiakin, jonne meneminen säästää nelihenkiseltä perheeltäkin yli 200 euroa. Turistit äänestävät jaloillaan ja menevät jonnekin muualle. Tästä tuntuivat useatkin senegalilaiset olevan huolissaan, enkä edes itse ottanut viisumiaihetta esiin kertaakaan.
Tiedän, että Senegal on monimuotoinen maa ja opettelin jotain jopa pulaariksi mauritanialaisen ystäväni avustuksella, mutta siltikin ihmisistä jäi ikävä maku 2,5 viikon maassa oleskelun ajalta. Pitkälti aggressiivisten kaupustelijoiden ja vaikkapa ”oppaaksi” haluavien, taksikuskien ja muiden huijarien ansiosta. Toki myös ihan tavallisten ihmisten luona (vaikka vain teellä) vierailu johti lähes poikkeuksetta rahastukseen. Kaikesta huolimatta upea maa, jossa kannattaa käydä. Itse pidin erityisesti juuri Dakarista, minkä vuoksi olinkin siellä pidempään kuin suunnittelin. Sielläkin siis nähtävästi oppii luovimaan. 🙂
Kiitos ihan mielettömän hyvistä Senegal-jutuista! Päädyin lukemaan näitä juuri tuon viisumiasian vuoksi. Olen ollut Senegalissa kaksi vuotta sitten, mutta ehdin koluta vain Dakarin ympäristöineen ja lopun aikaa pyörin aivan ihanassa pikkukylässä Casamancessa. Nyt haluaisin siis nähdä enemmän, erityisesti maan pohjoista osaa. Koin Senegalin suht helpoksi maaksi turistille, joten en odottanut tästä uudesta viisumikäytännöstä sen kummempaa hankaluutta.
Nyt minulla on kuitenkin viisumihakemuksen tekemisestä kulunut kaksi ja puoli viikkoa ja lähtö kolmen päivän päästä, mutta vahvistusmeiliä ei näy, ei kuulu. Vuorokaudessahan se tuolla hallituksen virallisilla sivuilla luvataan. Aloin sitten selvittämään asiaa. Suomalaiset, Senegalissa enemmänkin matkailevat tutun tuttuni osasivat kertoa, että Dakariin lennettäessä viisumia ei etukäteen tarvitse hankkia, vaan sen saa Dakarin kentältä. Tällainen käytäntö on muodostunut siksi, että online-systeemiin ei todellakaan voi luottaa! Viisumivaatimuksen tultua juuri voimaan viisumittomille oli sentään motkotettu lentokentällä, mutta tällä hetkellä viisumin saa lentokentältä ilman mitään ennakkotoimia ihan rutiininomaisesti. Mitään lippulappujakaan ei tarvitse täyttää. Jonottamaan saattaa kyllä joutua joskus jopa tunnin-pari. Virallisissa lähteissä kerrotaan Senegaliin tarvittavan pre-issued -viisumin, mutta koska systeemiä ei ole saatu toimimaan, on tällä hetkellä kuitenkin kyseessä on-arrival viisumi. On-arrival viisumit ovat minusta ihan ok, eikä minua maksun periminenkään haittaa. Sen sijaan tämä, että joudun hakemaan paikkansa pitävän tiedon viisumikäytännöstä matkailublogeista ja tutun tutuilta on aivan kestämätöntä! Hallitus ohjaa turistin käyttämään palvelua, jonka se hyvin tietää toimimattomaksi. Tämä kyllä risoo pientä ihmistä. Kyllä tämä viisumiasian pähkäily minulta on vienyt halut Senegalin-matkailuun ja seuraavalla Afrikan-reissulla valitsen aivan varmasti jonkun toisen, mahdollisesti viisumivapaan maan.
Mutta ensin nautin Senegalin auringosta rasittavia opaspalvelujen tarjoajia ja pikkuroistoja vältellen! (Edellisen reissun perusteella jälkimmäinen onnistuu parhaiten menemällä mahdollisimman syrjäisille seuduille)
Kiitos, kiitos! Ai se touhu on nyt mennyt tuollaiseksi! Ilmeisesti lentoyhtiötkin siis päästävät viisumittomatkin Senegaliin-menijät koneisiin ongelmitta… On-arrival-viisumi on jees, tällainen nykymeno ei! Hyvää matkaa sinulle, itsellä taisi jäädä Senegalissa käyminen yhteen kertaan : D