Kauan odotettu Dakar

14.-15.5.2014

Olin jo puoli seitsemän maissa aamulla Saint-Louisin puskataksiasemalla. Keskustasaarelta sinne minut kuljettanut taksikuski kertoi eri vaihtoehdot, millä pääsisin Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Minibussi eli wolofin kielellä ndiaga ndiaye olisi halvin vaihtoehto. Seitsemän matkustajaa ottava vanha ranskalainen farmariauto (usein Peugeot 505), sept-place, maksaisi parisen tonnia enemmän. Länsimaalaisittain hinnassa ei ole siis juuri mitään eroa, mutta kun tässä osassa maailmaa oleskelee aikansa, huomaa että tuhannella frangillakin (noin 1,5 euroa) saa jo vaikka mitä. Siispä minibussiin!

Oikeastaan minibussi on kaikkea muuta kuin mini. Se on vanha valkoinen Mercedes-Benz 508:n raato. Matkustustilat on tehty riisuttuun takaosaan, jonne on saatu järjestettyä mahdollisimman monta penkkiriviä. Kussakin rivissä, molemminpuolin autoa on päällystetyt istuimet, kuten meikäläisissä linja-autoissa. Senegalin minibusseissa lisäksi keskikäytävä on valjastettu matkustajien käyttöön: käytävä on täynnä selkänojattomia penkkejä, jotka saa nostettua ylös liikkumisen helpottamiseksi. Minibussi lähtee matkaan vasta, kun se on täynnä. Ja matkustajia mukaan mahtuu ainakin 40. Kyydistä poisjääminen tapahtuu hakkaamalla kolikkoa seinään. Tosin asian voi kertoa myös auton perässä oleskelevalle tai usein ulkopuolella roikkuvalle pojalle. Hän myös hoitaa rahastuksen ja pois jäädessä noutaa matkalaukun auton katolta.

Saint-Louisin ja maan pääkaupungin Dakarin välillä liikutaan vilkkaasti. Tämä ajatus mielessäni päädyin valitsemaan ndiaga ndiayen, vaikka olinkin auton ensimmäinen matkustaja. Olin myöhästynyt ilmeisesti pari minuuttia, sillä samoihin aikoihin asemalta lähti vastaava minibussi. Kyselin, onko se menossa Dakariin, mutta kukaan ei vastannut. Ei kuljettaja, matkustajat, eivätkä oman minibussinikaan matkustajien haalijat. Samapa tuo, tuskinpa bussillani kauan kestää täyttyä. Ja mikäs tässä olisi uskonnollista paasausta auton kaiuttimista kuunnellessa. Matkustajia ilmestyi tipoittain. Minä istuin päättäväisesti sisällä bussissa ja odotin. Välillä ostin ikkunan kautta banaanin tai jotain muuta. Tunnit kuluivat ja kahvinmyyjätkin lopettivat myyntinsä tältä aamulta. Olisin voinut vaihtaa sept-placeen, mutta toisaalta en halunnut luovuttaa. Vaihtoa toiseen välineeseen kävivät kokeilemassa useat kanssaodottajani, mutta jokainen palasi aina käsiään levitellen takaisin. Aina välillä matkustajia tuli paljon kerralla. Vaihtomatkustajia? Autosta oli hyvä tarkkailla puskataksiaseman elämää ja hämmästellä, mitä kaikkea suoraan autoon olisikaan myyty. En esimerkiksi ostanut ruo’oista punottua isoa mattoa, vaikka sellaistakin kaupiteltiin.

Kello viiden alkaessa lähestyä, matkustajia oli jo lähestulkoon riittävästi. Olin saanut viereeni värikkäästi pukeutuneen rouvan, maman, lapsineen. Taakseni oli istahtanut jo hieman aikaisemmin toinen mama. Hän huusi kurkku suorana kaikkien kanssa. Äänensävystä päätellen asiat olivat katastrofaalisen huonosti, mutta temperamenttiset etelän asukit tuntien, huuto saattoi olla ihan vain normaalia keskustelua säästä. Yhtäkkiä auto oli täynnä, mutta vielä ennen lähtöä humalainen saarnamies saapui siunaamaan meidän matkamme. Osa rukoili mukana, osaa kiinnosti enemmän matkapuhelimen soittoäänien kuunteleminen samaan aikaan. Yksi stereotyyppiseksi afroamerikkalaiseksi pukeutunut nuorukainen kuunteli puhelimestaan Justin Bieberiä kovaan ääneen. Saarnamies keräsi Koraanin siteerauksen päätteeksi kolehdin ja yllättävän moni antoikin miehelle kaljarahaa. Olin minibussin ainoa valkoinen, toubab, minkä mies tietenkin huomasi ja alkoi jutella minulle omalla afrikkalaisella kielellään. Katseet kääntyivät minuun, joten löin saarnamiehelle luun kurkkuun vastaamalla yllättäen suomeksi. Kehotin miestä juomaan välillä vähän vettäkin ja samalla otin hörpyn käsissäni olleesta vesipullosta. Mies luovutti ja poistui tovin päästä. Pian mekin lähdimme matkaan kohti Dakaria.

Jo alkumatkasta ihmisiä jäi pois kyydistä. Aina minibussin tai minkä tahansa julkisen kulkuneuvon pysähtyessä, tienvarressa istuskelevat naiset säntäävät ikkunoihin leipomuksineen, pähkinöineen, vesipusseineen ja tuoreine hedelmineen. Välillä kauppa käy, välillä kukaan ei osta mitään. Vastaavaan ei törmää esimerkiksi pohjoisessa naapurimaassa Mauritaniassa. Eikä siellä törmää juuri apinanleipäpuihinkaan, joiden määrä lisääntyi koko ajan mitä etelämmäksi minibussimme ehti. Aurinko laski ja tuli pimeää. Pimeässä matkustamista ei suositella kehitysmaissa, sillä autojen ja teiden kunto on huono. Onnettomuusriski kasvaa huomattavasti. Noin kuuden tunnin jälkeen aloimme saapua Dakariin. Katuvaloja ei ole, joten autojen valot sekä liiketiloista tulevat valot ovat ainoa valonpilkahdus tämän miljoonakaupungin laitamilla. Tosin eipä tilanne juurikaan toinen ole ydinkeskustassakaan, pimeitä katuja riittää. Perillä yhdellä Dakarin puskataksiasemoista, Gare routière Pompiersilla, meitä matkustajia oli enää vain minä ja yksi toinen mies. Saint-Louisin saarnamiehen puheet ja rukoukset auttoivat ja pääsin elävänä Dakariin!

Gare routière Pompiersilla oli kymmenen aikoihin illalla vain vähän kaupunkitakseja. Myöskään puskatakseja ei ollut kovinkaan paljon lähdössä, mutta ainakin Gambiaan olisi päässyt. Ilmeisesti matkan Gare routière Pompiersilta keskustaan pitäisi maksaa vähintään 2000 frangia, mutta tätä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Aseman kaksi, eri paikoissa odottavaa, taksikuskia pyysivät 3000 frangia matkasta keskustaan, mutta minä halusin maksaa vain tonnin. Toinen kuskeista lopulta suostui tarjoukseeni. Siispä tonnilla Chez Nizar -nimiseen hotelliin Avenue Pompidou -kadulle, aivan ydinkeskustaan. Kuljettaja sanoi tietävänsä paikan, mutta aluksi vei läheiseen hienostohotelliin. Sen jälkeen kysyimme ystävällisiltä poliiseilta tietä. Yksi poliiseista osasi jopa englantia. Kuljettajani ei kaikesta päätellen osannut lukea, eikä ymmärtänyt kartastanikaan mitään. Siihen Chez Nizar oli kuitenkin merkitty. Löysimme viimein oikean paikan ja kuljettaja pysäytti auton kadun toiselle puolelle. Tässä vaiheessa kello oli jo melkein 23 ja roskasakki oli kömpinyt koloistaan kaduille. Dakarissa ei kannata liikkua pimeällä, eikä ainakaan yksin. Näköjään myöskään taksin etupenkillä ei ole turvassa, sillä vielä istuessani autossa, ikkunaan tuli pari miestä. Toivottivat tervetulleeksi ja kättelimme. Tämän jälkeen toinen miehistä oli saanut huomaamattaan jonkinlaisen rievun ujutettua sylissäni olevan reppuni päälle. Rosvon käsi oli jo avaamassa vetoketjua, kunnes minä ja kuljettaja samaan aikaan äkkäsimme asian. Kyseisen vetoketjun takana ei toki olisi ollut käsidesipulloa arvokkaampaa esineistöä, mutta tulipahan todistettua, että väitteet Dakarin katurikollisuudesta pitävät paikkansa. Kuljettaja nosti sähkökäyttöiset ikkunat kiinni ja kurvasi kadun toiselle puolelle. Sinne oli saapunut Chez Nizarin yövahti vastaanottamaan minua. Maksoin taksin ja annoin vähän ylimääräistäkin.

Dakar on kallis kaupunki yöpyä. Kalleudesta huolimatta halusin nyt vähän luksusta, minkä vuoksi otin huoneen omalla vessalla ja suihkulla. Ilmastointilaitekin löytyi, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä kaukosäätimen paristot oli varastettu, eivätkä omanikaan auttaneet asiaa. Toisaalta eipä laitetta olisi tarvinnutkaan. Dakarin lämpötilat kun eivät ole mitään Saharaan verrattuna! Huone yhdeksi yöksi maksoi 17 000 frangia eli noin 25 euroa. Sain tonnin alennusta pyytämättäni. Huone ilman suihkua ja vessaa olisi maksanut vain kymppitonnin eli noin 15 euroa. Tätä huonetta yövahti kuvaili ghetoksi. En halunnut palata Dakarin öisille kaduille, joten iltapalaksi söin Suomesta tuodun pussikeiton. Vesikin oli jo valmiiksi lämmennyt päivän aikana!

Nukuin myöhään ja herättyäni lähdin etsimään aamupalaa. Porttikongissa päivysti kaksi hotellin työntekijää, mutta sitä en tiennyt, että heidän toimistonsa onkin tällainen pelkistetympi versio eli pelkkä pöytä ja tuoli lähes kadulla. Toinen työntekijöistä huuteli minulle jotain, mutta eilisen tapahtuman vuoksi epäilin kaikkia kriminaaleiksi tai muuten vain huijareiksi, joten en huomioinut heitä mitenkään. Vasta toisen henkilöistä kerrottua huoneeni numeron, ymmärsin miesten olevan oikealla asialla. Maksoin huoneeni ja vitsailimme heidän konttoristaan. Kerroin lähteväni aamupalalle, mutta sellaista saisi kuulemma myös hotellin katolta! Toinen ”vastaanottovirkailijoista” huusi katutasolta neljännessä kerroksessa sijaitsevaan ”ravintolaan”. Siellä oli kuin olikin pitkä pöytä ja muovituoleja sen ympärillä. Lisäksi katolla oli pienehkö koppi, jossa kaksi naista valmistivat minulle aamupalan. Tuhannella frangilla sain pari patonkia ja pienen pannullisen kahvia. Verensokeritasot nousivat ja olin hyvin innoissani ollessani vihdoin Dakarissa. Kauan tänne pääsyä olinkin odottanut, en tosin tiedä syytä sille! Johtuisiko yksinkertaisesti vain kaupungin nimestä…

Suomessa varmasti ensisijaisesti Dakar-rallista (joka nykyään ajetaan Etelä-Amerikassa) tunnettu Dakar on Senegalin pääkaupunki, tärkeä liike-elämän keskus ja satamakaupunki. Reilulla kahdella miljoonalla asukkaallaan kaupunki menee heittämällä ohi esimerkiksi Mauritanian Nouakchottin. Afrikan suurimpia kaupunkeja! Myös rakennuskanta on täysin toisenlainen, täällä on korkeitakin rakennuksia. Dakar sijaitsee Cap-Vertin niemimaalla, aivan sen kärjessä. Näin ollen kaupunki on koko Afrikan mantereen läntisin paikka.

Aamupalan jälkeen lähdin kaupungille. Jo lyhyen kävelyn aikana tein huomion, että Dakarin keskustahan näyttää ihan joltain eteläeurooppalaiselta kaupungilta. Ohitin Place de l’Independancen eli Itsenäisyyden aukion ja lähdin kohti rantaa. Alue, missä kuljeskelin tunnin verran, oli suurlähetystöjen ja varakkaampien ihmisten aluetta. Vastaantulevien valkoihoisten määrä tuplautui. Löysin katolisen Notre Dame des Victoires -katedraalin ja samoin presidentti Macky Sallin palatsi osui reitilleni. Toisin kuin useita muita valtion rakennuksia, niin presidentinlinnaa saa kuvata ilman, että joutuu kuulusteluun ja kamera takavarikoidaan. Jonkin ajan kuluttua tielleni osui länsimaalaistyyppinen pikaruokaravintola. Hinnat olivat senegalilaisittain pilvissä, minkä huomasi jo siitäkin, että asiakaskunta koostui pääasiassa eurooppalaisista ja arabeista. Sain kunnon hampurilaisen, minkä jälkeen kaupungin tutkimista oli hyvä jatkaa.

Valkoihoinen, toubab, pistää ikävästi silmään kaupungin katukuvassa, minkä vuoksi miltei koko ajan joku nuorimies on kyselemässä, ”auttamassa” ja ”opastamassa”. Lähes jokainen tuntuu olevan artist. Kun heitä ei noteeraa, ei kuulemma pidä senegalilaisista, on rasisti ja ties mitä. Kun heille antaa siimaa eli alkaa jutella, heistä ei pääse eroon. Kerran aivan mielenkiinnosta lähdin yhden englantia taitavan fulben matkaan. Hän ja useat muut pitivät lähistöllä sijaitsevaa kahdessa kerroksessa olevaa isoa ”tekstiilitehdasta”. Kaikki oli kuulemma paikan päällä valmistettua, jopa Made in India -tekstillä varustetut t-paidat! En ollut erityisen kiinnostunut perinteisistä senegalilaisista vaatteista, sillä niille ei vain yksinkertaisesti ole käyttöä Suomessa. Tein kuulemma suuren virheen, kun en ostanutkaan batiikkivärjättyjä vaatteita kaikille perheenjäsenille tuliaisiksi. T-paitojen painatusjälki sen sijaan oli huonoa: paidoissa oli painatuksesta aiheutuneita tahroja ja kirjoitusvirheitä. En minä halua paitaa, jossa lukee SENFGAL! Olkootkin ”taidetta”! Pakko olisi silti ollut vain tukea tätä fulbeyhteisöä, sillä ajat ovat huonot, eikä näin kesällä ole turistejakaan! Tosin samaan aikaan näin ”tehtaassa” ainakin neljä muuta turistia. Ostinkin sitten itselleni yhden t-paidan, ainoan, jossa ei ollut ylimääräistä sotkua. Myyjä otti vielä senegalilaisen puhelinnumeroni ylös, sillä palaisin kaupunkiin parin viikon kuluttua. Tällöin hän yrittäisi myydä minulle lisää. Emme eronneet hyvinä ystävinä, sillä en ollut varmaan ostanut riittävästi, eivätkä hänen ystävänsä hintavat opastuspalvelutkaan kiinnostaneet minua. Kerroin haluavani tutkia Senegalia oman mieleni mukaan ja muuttaa suunnitelmia yllättäen.

Vaatekaupoilta lähdettyäni eksyin. Luulin palaavani samoja jälkiä takaisin, mutta ei suunnistaminen (ilman karttaa) niin yksinkertaista olekaan tässä kaupungissa. Tunnin verran ympäriinsä harhailtuani, löysin takaisin hotellilleni. Harhailun avulla sain lisää käsitystä kaupungin keskusta-alueesta ja jonkin verran myös valokuvia.

Suurin uhraus tämän Länsi-Afrikan matkani vuoksi, oli Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen väliin jääminen. Kuuden aikoihin illalla hain hotellin alakerran Ali Babasta rullakebabin ja vetäydyin loppuillaksi huoneeseeni kuuntelemaan Radio Novalta selostusta ottelusta, jossa Suomi kohtasi isäntämaa Valko-Venäjän. Pelihän päättyi Suomen 2-0-voittoon.

Nukkumaan mennessäni olin edelleen innoissani Dakarista. En ehkä kohdannut pahimpia huijareita ja vältyin toistaiseksi ryöstöltäkin, joten ajattelin kaupungin olevan ehkä mainettaan parempi. Kaupungista lisää myöhemmin.