16.5.2014
Jokainen senegalilainen, jolle kerroin aikovani ehkä käydä Tambacoundan kaupungissa maan itäosassa, naureskeli ajatukselle. Kaupungissa ei olisi kuulemma yhtään mitään nähtävää ja lisäksi siellä olisi liian kuuma. Sääennusteidenkin mukaan lämpötila näytti kohoavan päivästä toiseen sinne 40 asteen paremmalle puolelle. Siinähän on jo kaksi hyvää syytä vierailla!
Olin jo aamulla kuuden aikoihin jälleen Dakarin Gare routière Pompiersin puskataksiasemalla. Tällä kertaa maksoin puskataksimatkasta suunnilleen sen verran, mitä senegalilaisetkin. Rahastaja ei varmaankaan ollut huijaustuulella. Ostin asemalta pari banaania ja vesipullon, sillä matkasta tulisi pitkä ja kuuma. Jouduin seitsemänpaikkaisessa sept-placessa takaosaan keskelle eli kaikkein huonoimmalle paikalle. Paikat ainakin periaatteessa jaetaan siten, että ensimmäisenä saapunut pääsee etupenkille, seuraavat auton keskiosaan ja viimeiset kolme matkustajaa joutuvat perälle. Oikealla puolella istui vanha rouva, jolla oli apteekin muovipussi käsilaukkunaan. Vasemmalla puolella istui äiti vauvansa kanssa eli oikeastaan sept-placessa olikin kahdeksan matkustajaa. Edessäni, auton keskiosassa istui vanhempi herra sekä kaikesta päätellen ulkomailla asuva senegalilainen pariskunta, joka pyrki näyttämään vaurauttaan muun muassa pukeutumisellaan ja kaikenlaisella elektroniikalla. Pari puhui keskenään ranskaa, vähän kuin se olisi ollut heidän jonkinlainen salakieli. Mies näppäili kuulokkeet päässään pitkin matkaa Iphoneaan ja Facebookia. Ilmeisesti Senegalin maaseudultakin sitten jonkinlainen 2G löytyy, sillä puskataksissa ei nyt ainakaan ollut wlania!
Pysähdyimme vain kerran Kaolackin laitamilla sijaitsevalla huoltoasemalla jaloittelemassa. Toisen kerran pysähdyimme Koumpentoumin kaupungin lähistöllä, kun vierustoverini jäi siellä pois. Nyt minulla oli huimasti tilaa, mutta iloa ei riittänyt pitkään, kun kuljettaja poimi tien varresta pojan, joka oli myös matkalla Tambacoundaan. Jos Saint-Louisista Dakariin johtanut tie oli ollut huippukunnossa, ei samaa voinut sanoa Tambacoundaan johtavasta tiestä, joka on monin paikoin ajokelvottomassa tilassa. Tiessä on valtavia kuoppia, joiden vuoksi ainoastaan rekat ajavat mutkitellen mateluvauhtia varsinaisella tiellä. Muiden ei tarvitse hajottaa autoaan ajamalla tiellä, vaan tien varteen hiekalle on syntynyt uusi tie. Toisinaan on kyllä palattava varsinaiselle tiellekin, kun joku on tulossa vastaan tai eteen sattuu asumuksia. Tai sitten kuljettaja kiertää esteet ajamalla ”uudenkin tien” ulkopuolella. Välillä ajoimme vuohia väistellen kirjaimellisesti puskassa.
Lämpötila nousi matkan aikana ja perillä syvällä sisämaassa sijaitsevassa Tambacoundassa se oli yli 40 astetta. Tambacounda, tai lyhyemmin Tamba, on noin 80 000 asukkaan risteyskaupunki. Kaupungin kautta kulkee liikenne niin Dakariin, Malin rajalle Kidiraan kuin esimerkiksi Senegalin kaakkoiskolkkaan Kédougouhunkin. Kaupungin kautta kulkee myös rautatie Dakarista Malin Bamakoon, jonka vartta valtatie Dakarista seurailee pitkiä matkoja. Junia ei taida tällä hetkellä radalla kulkea. Jos Saint-Louis oli siirtomaa-arkkitehtuurin helmi ja Dakar muuten vain miljoonakaupunki korkeine rakennuksineen, niin Tambacounda olikin nyt oikeastaan ensimmäinen oikea afrikkalaiskaupunki hiekkaisine katuineen ja röttelötaloineen. Toki täälläkin on ruutukaava ranskalaisten perintönä.
Tambacoundan puskataksiasemalta otin taksin Bloc Gadec -nimiseen hotelliin. Minulla ei ollut mitään käsitystä moisen majapaikan sijainnista, mutta niin vain sain hinnan tingityksi 500 frangiin. Samaan taksiin tuli myös ulkomailla asuvan pariskunnan mies kolmen matkalaukkunsa kanssa. Mahtoiko pari ollakaan oikeasti pari, koska nainen ei samaan taksiin tullut. Perillä Bloc Gadecissa sain siistin huoneen 9000 frangilla eli noin 14 eurolla. Muutaman tonnin lisähinnalla olisi saanut ilmastoinninkin, mikä tietenkin olisi voinut olla hyvä vaihtoehto näissä lämpötiloissa, mutta kattotuuletin sai nyt ajaa saman asian.
Lähdin etsimään ruokapaikkaa, mutta en sellaista löytänyt. Ostin sitten mangon kadunkulmasta, sillä ne olivat nyt parhaimmillaan. Myyjäpariskunta kyseli, mistä tulen:
– Suomesta? Mitä kieltä siellä puhutaan?
– Suomea (ranskaksi ”finnois”, mikä lausutaan ’finua’).
– Kiinaa? (ranskaksi ”chinois”, lausutaan ’shinua’).
– Suomea (ffffinnois).
– Kiinaa? (chinois).
– No ei, kun suomea.
Söin mangon ja lähdin uudelleen ravintolajahtiin. Kysäisin hotellin vastaanottovirkailijaltakin, joka viittoi jonnekin suuntaan. Ennen ravintolan löytymistä eräässä kadunkulmassa istuskeleva vanha herra tervehti minua ja viittoi luokseen. Vaihdoimme pari sanaa, jonka jälkeen hän pyysi rahaa. Kerroin tälle, että hän saisi lantin, jos kertoisi olisiko tässä lähellä ravintolaa. En saanut vastausta, joten hänkin jäi vaille lanttia. Aivan nurkalta löytyi sitten yksi ravintola, josta sain annoksen kalaa ja riisiä ja Coca-Colan tuhannella frangilla (1,5 euroa). Annos tuli välittömästi, sillä ruoka oli jo valmista. Harmittaa, kun en ottanut annoksesta kuvaa, mutta niin luotaantyöntävän näköinen se oli, että vetäisi mahan täysin sekaisin välittömästi. Olihan ruokaa ensinnäkin säilytetty huoneenlämmössä, joka oli noin 40 astetta, ties kuinka kauan. Mutta olin väärässä, ei mitään ongelmia!
Ruoan jälkeen kävelin päämäärättömästi Tambacoundan kaduilla. Maaperä ja sitä myöten kaupungin kadut punertavat eli luultavasti huomisen puskataksimatkan jälkeen olisin kauttaaltani punaisen hiekkapölyn peitossa. Poikkesin kaupassa ostamassa juomaa ja aamupalaa aamuksi. Mauritanian peruina söin aamupalaksi yleensä kaupoista saatavia tuontikeksejä, -torttuja ja -munkkeja ynnä muuta vastaavia. Senegalissa tällaiset herkut on valmistettu yleensä Turkissa ja hinnat lähtevät 100 frangista (noin 0,15 euroa). Lähes ilmaista siis. Kaduilta olisi tietenkin saanut myös terveellisemmän vaihtoehdon eli mangoja ja muita tuoreita hedelmiä. Ranskalaiset juurruttivat siirtomaavaltansa aikana maahan mauttoman ja kuivan patonginkin, mutta moista en ainakaan aamuisin olisi jaksanut järsiä. Kauppareissu venähti hieman, kun kauppias oli kiinnostunut valkonaamaturistista.
Juurikin valkoisen olemukseni ansiosta olin koko ajan huomion keskipiste ja toubab-huutoja (lausutaan tubab) kuuli missä liikuinkin. Erityisen innokkaita huutelijoita olivat lapset, mutta kyllä aikuisetkin sitä harrastavat. Vaikkei toubabilla mitään negatiivista kaikua vielä olekaan, niin on se pidemmän päälle rasittavaa. En minäkään Suomessa liikkuessani huutele vastaantuleville, että ”katoppas, siinähän menee musta!”. Usein kuitenkin vastasin iloisesti, bonjour!
Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä ostamassa 250 frangin kolikolla kolme mangoa. Hintaa yhdelle mangolle tuli näin ollen noin kymmenen senttiä. Mangot käsissäni palasin hotellilleni noin kilometrin päästä. Lapset pelasivat jalkapalloa hiekkaisilla kaduilla, koska oli jo hieman ”viileämpää”:
– Toubab, toubab!
– Moi vaan!
– Toubab! Anna rahaa!
– En.
– Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!
– No en.
