17.5.2014
Heräsin hieman ennen viittä aamulla ja lähdin kävellen kohti Tambacoundan puskataksiasemaa. Hotellin omistaja oli edellisenä iltana kertonut, että kaupungista olisi suora puskataksiyhteys Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin ja että puskataksiasemalle voisi kuulemma helposti kävelläkin: ”ylität vain junaradan ja käännyt pankin nurkalta vasemmalle…”. Lähdin hieman viiden jälkeen, säkkipimeydessä, kävelemään rinkka selässä kohti asemaa, jonne selviydyin 20 minuutissa kysymättä apua tai käyttämättä mopotakseja. Mitkään katuvalot eivät olleet päällä tai niitä ei vain ollut. Kaupunki ei ollut vielä herännyt.
Sain eiliseen tapaan saman paikan sept-placesta eli takaa keskeltä. Liekö sitten sattumaa vai ihan normaali senegalilainen käytäntö, että toubab matkustaa takana keskellä. Sain vierustoveriksi eurooppalaisen rouvan. Tervehdimme. Matkan aikana hän paljastui espanjalaiseksi. Rouva ei osannut englantia ja ranskakin oli hieman hakusessa, mutta sen verran hän sai sanotuksi, ettei ollut turisti vaan töissä jossain Espanjan valtion hankkeessa. Muuten matkustajia oli Dakar-Tambacounda-välin tavoin kahdeksan, sillä nytkin mukana oli vauva.
Alkumatkasta ylitimme Gambiajoen, joka on jo täällä yläjuoksulla varsin leveä. Tie kulki eilistä matkaa paljon rehevämmissä maisemissa, paikoin suorastaan puskassa. Jos olisimme olleet itäisessä Afrikassa, tien yli olisi voinut varmaan juosta vaikka norsu tai seepra. Senegalissa niitä ei pahemmin ole enää, paitsi joitain yksilöitä Niokolo-Koban kansallispuistossa maan kaakkoisosassa. Sen verran stereotyyppistä afrikkalaismaisemaa pyöreine heinämajoineen matkan varrella kuitenkin oli, että monta kertaa lähes toivoin, että rengas puhkeaisi ja pääsisin ottamaan valokuvia. Tie kulki alkumatkasta myös alle 50 kilometrin päästä Guinean rajasta, mikä vähän pisti puistattamaan, vaikka maiden välinen raja olikin suljettu. Kyseessä oli kuitenkin kaikista maailman guineoista se Ebola-viruksen riivaama Guinea. Toki itse tautialueelle olisi ollut varmaan vähintään kahden päivän matka ja lisäksi epidemiakin oli vielä tässä vaiheessa toukokuuta menossa hyvää vauhtia ohi. Laitoin kuitenkin Suomeen terveisiä tekstiviestin muodossa, että nyt se teidän pelkäämänne Guinea on aika lähellä. Vélingaran kaupungin kohdalla alkoi sataa ja se kesti varsin pitkään. Matkustajat alkoivat huolestua katolle sidotuista tavaroistaan, mutta kuljettaja ei nähnyt tarpeelliseksi peitellä tavaroita. Pian sade loppuikin. Koldassa yksi matkustaja jäi pois, mutta täydennystä tuli melko pian: ilmeisesti gambialainen mies, koska hän ei osannut yhtään ranskaa.
Eteläisen Senegalin käsittävä Casamance on varsin erillään muusta Senegalista, sillä alueen ja pääkaupunki Dakarin väliin jää jopa itsenäinen valtio, englanninkielinen Gambia. Eteläpuolella alue rajautuu Guinea-Bissaun tasavaltaan. Näin ollen ainoa maayhteys on tulosuunnastamme, Tambacoundan suunnasta. Maantieteensä lisäksi alue eroaa myös kulttuuriltaan muusta Senegalista, sillä alueen väestöstä valtaosa kuulu diola-kansaan, jotka ovat pieni vähemmistö muuten wolof-valtaisessa Senegalissa. Muun muassa näistä seikoista johtuen Casamancessa on ollut 1980-luvulta lähtien separatistista liikehdintää, jolla on tähdätty autonomiaan tai jopa täyteen itsenäisyyteen. Alueelle matkustamista ei aina suositella, sillä aseistetut Casamancen demokraattisten voimien liikkeen (MFDC) separatistit taistelevat toisinaan Senegalin armeijan joukkojen kanssa. Separatistien ja muiden bandiittien tiedetään tehneen (väkivaltaisiakin) iskuja alueella liikkuviin busseihin ja autoihin. Iskujen seurauksena matkustajat pääsevät usein omaisuudestaan. Tällä hetkellä on kuitenkin menossa rauhallisempi jakso ja MFDC:n johtaja julisti jopa yksipuolisen tulitauon 1. toukokuuta 2014 neuvoteltuaan konfliktista salaisesti Senegalin johdon kanssa Vatikaanissa. Lähteet: [1] & [2]
Koldan jälkeen tiellä, vuoron perään molemmilla kaistoilla, alkoi olla puunrungoista, autonrenkaista ja muusta romusta tehtyjä esteitä, kuin tiesulkuja. Ne toimivat tietenkin myös hidasteina, sillä niitä on väisteltävä mutkitellen. Mieleeni tuli kuitenkin, että mahtavatko puunrungot olla tiellä konfliktin takia. Noin 50 kilometriä ennen Bignonan kaupunkia oli Senegalin armeijan tarkastuspiste, jossa kaikkien matkustajien täytyi jalkautua ja kävellä 50 metrin matka. Myös passia täytyi näyttää epäluuloisen oloisille sotilaille. Varmaan kuumottavaa seisoskella valtatiellä, kun koskaan ei tiedä, onko aseistettuja kapinallisia tulossa jostain puskasta tai autosta.
Muutamia kilometrejä ennen saapumistamme Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin, tie kulki kauniin mangrovealueen läpi. Tie kulki melkein veden tasolla, eikä vielä ollut edes sadekausi! Alun perin tarkoituksenani oli jäädä Ziguinchoriin yöksi, mutta koska valoisaa riitti vielä pitkään, päätinkin ottaa seuraavan puskataksi Cap Skirringin rantakylään, joka ei nimestään huolimatta ole mikään hiihtokohde. Tiesin, että lähistöllä olisi myös muita vähemmän turistisoituneita kyliä, mutta halusin nähdä Länsi-Afrikan yhdeksi parhaimmista kuvaillun rannan. Lisäksi näin kesäaikaan turisteja ei olisi, joten saisin koko paikan todennäköisesti itselleni. Puskataksimatka Ziguinchorista Cap Skirringiin halki upeiden mangrovepöpelikköjen kesti vain noin tunnin ja nyt sain istua tilavasti auton keskiosassa ikkunan vieressä! Koko matkan yksi matkustajista piti yllä äänekästä, jopa kiukkuista, keskustelua. Aiheita tuntui olevan kaksi: presidentti Macky Sall ja viisumiuudistus. Puhetta en tietenkään ymmärtänyt, sillä se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä, mutta numerot ymmärsin. Ne ovat mielenkiintoisesti (kaikissa?) Senegalissa puhuttavissa kielissä ranskaksi. Autossa tiedettiin Senegalin viisumin maksavan 50 euroa.
Perillä Cap Skirringissä päätin mennä kyselemään vapaata huonetta Hotel Kaloa les Palétuviersista, sillä se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta uima-altaineen, ilmastointeineen ja hintaan kuuluvine aamupaloineen. Lonely Planet kertoi hotellin sijaitsevan kylän keskustassa mangroverämeen ääressä! Kuitenkin hinta olisi suunnilleen sama kuin muissa budjettimajapaikoissa, jotka suureksi osaksi sijaitsivat merenrannalla. Hotellin vastaanottovirkailija toivotti tervetulleeksi ja oli innoissaan, kun sai harjoittaa englannintaitoaan kanssani. Tilaa oli, joten maksoin kahdesta yöstä Kaloa les Palétuviersissa yhteensä 30 000 frangia eli 45 euroa.
Eiliset ajatukset maaperästä osoittautuivat todeksi, sillä olin kauttaaltani punertavan hiekkapölyn peitossa eikä kaikki lähtenyt suihkussakaan. Matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin olimme ajaneet kymmeniä kilometrejä pölisevillä tietyömailla. Kävin suihkun lisäksi myös uima-altaassa kun sellainenkin ylellisyys oli kerran eteen sattunut.
Lähdin etsimään ruokapaikkaa, jollaisen löytymisen luulisi olevan Cap Skirringin tapaisessa turistikylässä helppoa. Hotellilla palloillut, englantia taitanut rastapää kysyi, josko haluaisin syödä mereneläviä. En tällä kertaa! Siitä huolimatta hän vei minut rantaan Full Time -nimiseen ravintolaan, jossa sai ainoastaan mereneläviä. Ruokalistan hinnat olivat pilvissä, Suomen hinnoissa, elleivät jopa aavistuksen Norjan hinnoissakin. Näin kuulemma on tehtävä, kun on off-sesonki. En sanonut, että yleensä off-sesonkina hintoja lasketaan, että edes joku tulisi. Senegalilaisen järjenjuoksun käsittämättömyyksiä! Lähdin pois ja hotellin huuhaapoika seurasi. Kuulemma Cap Skirringissä on lentokenttä, jonne Euroopasta saapuvat charter-matkaajat saapuvat suoraan kulkematta Dakarin kautta. Kylässä vierailee talviaikana pääasiassa ranskalaisia ja belgialaisia. Näin kesällä kylässä on vain kourallinen valkoihoisia turisteja. Olin nähnyt kylään saavuttuani kolmen hengen ranskalaisseurueen. Seuraavaan ravintolaan marssin oma-aloitteisesti, mutta huuhaapoika tuli hätiin ja kertoi minulle, ettei paikasta saisi kuin hampurilaisia. Päätin vielä katsastaa kolmannen ravintolan ruokalistan, kunnes sain hätistettyä rastapään matkoihinsa. Sen jälkeen menin pikaruokaravintolaan ja tilasin ison hampurilaisen tuhannella frangilla (noin. 1,5 euroa). Yleensä ”pikaruoka” on jopa parempaa kuin ravintolaruoka, niin tässäkin tapauksessa. Juomat täytyi hakea itse vastapäisestä kaupasta. Majoitus ei ole mitenkään halpaa tässä maassa, mutta onneksi sentään syöminen on!
Ravintolasta lähdettyäni, istahdin hetkiseksi retkiä tarjoavan miehen puheille. Hän oli jo kohtuullisessa humalassa, mutta esitteli silti retkiään innokkaasti. Tai ehkä juuri siksi. Opastusta olisi saanut ranskaksi ja espanjaksi. Mieluusti olisin halunnut englantia taitavan oppaan, joten kieltäydyin tarjouksista. Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n jälkeen toimiva ilmastointi!