Fadan keitaan kautta syvemmälle Saharaan

5.7.2022

En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kukaan haluaa herätä matkoilla katsomaan auringonnousuja. Tai mennä varta vasten johonkin paikkaan odottamaan auringonlaskua. Nyt kuitenkin olin mennyt varhain nukkumaan ja olin hereillä jo neljän aikoihin. Siispä päätin tehdä poikkeuksen matkailutottumuksiini, kun kerran ei enää väsyttänyt. Viiden jälkeen löysin itseni kivenlohkareilla hyppelemässä ja katsomassa, kun aurinko aloittaa nousun Saharan ylle. Kaunista, kyllä, mutta en edelleenkään tätä elämystä varten herätyskelloa virittäisi.

Patonkimme oli loppunut edellispäivänä ja muukin leipä alkoi olla vähissä. Ousmane kysyi tahtoisinko mieluummin leipää vai crêpes, koskapa hän oli ostanut jauhoja Kalaitista joitain päiviä sitten. Kokkini oli hyvin varautunut tilanteeseen. Ousmane paistoi kolme lättyä ja minä nautin ne ranskalaisen aprikoosihillon kanssa. Kuka kaipaa Saharassa patonkia, kun voi saada lättyjä! Lättyjen ohella aamupalapöytään ilmestyi myös munakas.

Täydellä mahalla lähdimme kohti Ennedi-Ouestin alueen pääkaupunkia Fadaa. Kuljettajani Ali oli aamulla pannut parasta ylleen: vaaleansinisen tubumiesten käyttämän kaavun ja kirkkaanpunaisen huivin päänsä ja kasvojensa eteen. En kysellyt, mutta syy taisi olla se, että olimme nyt menossa miehen kotikaupunkiin. Matka kaupunkiin ei ollut pitkä ja hieman ennen Fadaa näin jälleen lukuisia Libyan armeijan tuhottuja panssarivaunuja. Tankit lienevät peräisin Fadan taistelusta, joka käytiin 2. tammikuuta 1987 osana Tšadin–Libyan konfliktia. Taisteluun suurella miesylivoimalla saapunut Tšad otti rökälevoiton Libyasta, joka yllätettiin pahan kerran. Tankkeja tuhottiin kymmenittäin. Fada oli ollut Libyan miehittämä, mutta tästä taistelusta tuli käännekohta koko konfliktille ja lopulta se päättyi Tšadin voittoon.

Reilun 20 000 asukkaan Fada on merkittävä keskus, mutta silminnähden esimerkiksi Kalaitia rauhallisempi. Kaupungin laidalla meidät toivotti tervetulleeksi suuri entistä presidenttiä esittävä maalaus. Idriss Déby Itno (1952–2021) oli pohjoisen miehiä, syntyjään Am Djarassin pikkukaupungista vajaan 200 kilometrin päässä Fadasta Sudanin rajalle päin. Paimenen poika Déby päätyi sotilasuralle, opiskeli Ranskassa asti ja upseerin uran alussa Libya oli sitten sopivasti miehittänyt pohjoisen Tšadin. Töitä siis riitti. Déby oli nostamassa pohjoisen kapinallispäällikkö Hissène Habréa valtaan vuonna 1982. Habré kiitti Débyä nostamalla tämän puolustusvoimien komentajaksi. Débyn johdolla Tšad rökitti Libyan vuonna 1987 ja sota päättyi. Miehestä oli tullut suosittu ja vuonna 1990 Déby marssi vastarintaa kohtaamatta pääkaupunkiin ja nosti itsensä presidentiksi.

Déby kuului pikkuruiseen zaghawa-heimoon, mutta koska heimo ei riittänyt kannatuspohjaksi, oli miehen pakko yrittää vedota kaikkiin ihmisryhmiin. Niitähän Tšadissa riittää yli 200 heimon verran. Déby oli hyvää pataa myös länsimaiden kanssa ja aktiivisesti voimakkaan armeijansa kanssa taistelussa jihadisteja vastaan ympäri Sahelia. Vahvalla armeijalla presidentti ehkä haki myös turvaa itselleen, sillä vallankaappausyrityksiä ja kapinoita hänen valtakaudelleen todella mahtui. Déby hallitsi maata voittaen vaalit vuosina 1996, 2001, 2006, 2011, 2016 ja 2021. ”Idi”-nimellä itseään ainakin vaalimainoksissa tituleerannut presidentti oli jälleen keväällä 2021 voittanut uuden kauden ja päätti siinä huumassa lähteä etulinjaan taistelemaan Libyasta vaalipäivänä tulleita tšadilaiskapinallisia vastaan. Déby oli sodassa rökittänyt Libyan, mutta Libyan avulla mies nousi valtaan ja nyt Libya oli taas aseistanut tšadilaisia ”terroristeja” syöksemään mies vallasta. Marsalkka Déby kuoli rintamalla saamiinsa vammoihin 20. huhtikuuta 2021. Edellispäivänä hänet oli julistettu virallisesti presidentinvaalien voittajaksi. Isän kuoleman jälkeen poika, Mahamat Idriss Déby Itno nousi Tšadin johtoon. Tietenkin. (Lähteet: Vakkuri, Juha: Afrikan poikki. s. 281–288. Like, 2009 & [2])

Kalaitin ohella myös Fada on vahvasti militarisoitu kaupunki ja keskellä keskustaa, suuren aukion laidalla on valtava sotilastukikohta savitiilestä kyhättyine linnoituksineen. En tiennyt paikan olevan sotilastukikohta, joten otin siitä muina miehinä valokuvan. Onneksi istuin sentään autossa, eikä kukaan nähnyt. Ali oli tässä vaiheessa kiikuttamassa pääkaupungin ulkopuolella vaadittavaa matkustuslupaani, ”autorisation de circuleria”, poliisille. Jos kaupunki onkin täynnä sotilaita, ei poliiseja näy missään, eikä edes poliisiaseman portissa ollut mitään poliisiasemaan viittaavaa. Fadan poliisiasemalla ei ole kiinnostusta nähdä turistin naamaa tai tämän passia, vaan Alin piipahdus riittää mainiosti. Turisti voi hyvin istua autossa ja kuvata sotilaskohteita! Maassa, jossa käy turisteja, tuollainen hieno korkea linnoitus olisi matkailukäytössä. Fadan linnoitus avautuu matkailijoille tätä menoa 500 vuoden kuluttua.

Fada on keidaskaupunki ja sen muutamat kadut ovat hiekkaisia. Niitä reunustavat matalat savitiilirakennelmat, joissa tehdään kauppaa ja asutaan. Palmuja löytyy paljon, koska ollaan sentään keitaalla. Fada on sellainen kaupunki, jossa voisin asustaa viikon tai pari. Ihan vain paikalliseen elämään tutustuen. Nyt saisin viettää kaupungissa vain parin tunnin verran. Pääkadulle oli parikin miestä levittänyt viltin ja sen päälle simkortteja. Miehet myivät myös puheaikaa, jota ostin kaiken varalta lisää. Se tapahtunee kaikkialla Afrikassa samaan tapaan eli kerron kauppiaalle puhelinnumeroni ja summan, jolla haluan puheaikaa. Myyjä lähettää tiedot ilmeisesti tekstiviestinä operaattorille vanhalla Nokialla tai Samsungilla. Parissa sekunnissa saan tekstiviestin omaan puhelimeeni ja voin alkaa soitella sydämeni kyllyydestä. Puheajan myynti on hyvä bisnes, sillä myyjät saavat tietyn prosenttiosuuden myymistään summista.

Kävin myös paikallisessa putiikissa ostamassa pari pulloa tšadilaista mangomehua. ”Enemmän lisättyä sokeria” ja niin edelleen. Oikein hyvää siis. Sitten lähdimme kokkini Ousmanen kanssa torille. Torilla oli vain pari kauppiasta, mutta se oli tarpeeksi. Ousmane osti tomaatteja, sipulia ja leipää. Tänään syötäisiin jälleen myös vuohenlihaa. Liha ostettiin aamukahdeksalta ja syötäisiin iltakahdeksalta. Väliajan se viettäisi kuumassa autossa meidän kanssamme. Lähdimme torilta lyhyelle kävelylle halki Fadan keskustan. Kalaitissa liki kaikki puodit ja putiikit olivat miesten pyörittämiä, mutta täällä Fadassa näin myös paljon naiskauppiaita. Näin myös naisia täysin vailla huntua ja olkapäät paljaana. Kasvonpiirteiden perusteella nämä naiset olivat lähempää päiväntasaajaa, ehkä Kongosta, ehkä Nigeriasta. Fada on kauttakulkukaupunki matkalla Libyaan ja edelleen Välimeren yli Eurooppaan. Kaupungissa on selvästi ainakin jonkin verran Tšadin ulkopuolelta tulleita ihmisiä, jotka ovat ehkä joutuneet palaamaan Libyasta tai vasta matkalla sinne. Fadaan on jämähdetty rahojen loputtua.

Kuljimme halki keskustan hiekkaisten katujen ja otin valokuvan aina, kun olin varma, ettei kukaan näkisi. Sotilaita on aivan liikaa ja eivätkä paikalliset varmaan täälläkään haluaisi tulla kuvatuiksi. Kerran epäonnistuin arvioinnissani ja sotilas sattui näkemään, kun otin kuvan kadusta. Ainuttakaan ihmistä ei ollut näköpiirissä. Sotilas huikkasi puheilleen aurinkovarjon alle ja tervehdin häntä arabiaksi: ”salaam aleikum!”. Se taisi sulattaa miehen ja hän kyseli seurassani olleelta Ousmanelta, että puhuisinko enemmänkin arabiaa. Plussaa oli sekin, etten puhunut ranskaa tai ollut Ranskasta. Ranskalaisia vihataan myös Fadassa ja hetken verran haukuimme Ranskaa kilvan. Oikeasti minulla ei ole mitään Ranskaa vastaan, enhän ole siellä ikinä edes käynyt! Sitä ottamaani valokuvaa ei haluttu nähdä, eikä vaadittu poistettavaksi. Koko valokuvausta ei lopulta edes mainittu. Poistuimme paikalta kättelyiden jälkeen ylimpinä ystävyksinä. Alia ei näkynyt, kun palasimme takaisin Fadan keskusaukiolle. Jonkin ajan kuluttua mies palasi, tankkasimme auton ja pian olimme ajamassa ulos tästä pikkukaupungista.

Alin sukulaisia ja perhettä asuu kaupungin laidalla useammassakin talossa. Sukulaiset tulivat autolle vastaan ja Ali häipyi jälleen viideksi minuutiksi jonnekin. Ousmanen mukaan hän kävi kotonaan. Ousmane ehdotti, että ottaisin kuvan auton vieressä parveilevista lapsista. Lapset hymyilivät ja kiemurtelivat siihen malliin, että he halusivat tulla kuvatuiksi, mutta mukana ollut teinipoika kielsi sen tietenkin. Ei kuvia, ei todellakaan!

Fadan jälkeen loppui jälleen kuuluvuus puhelimesta ja vähitellen loppuivat myös ne upeat hiekkakiviset Ennedin kalliomuodostumat, joiden ympäröimänä olimme olleet viimeiset kaksi päivää. Vähitellen maisemasta katosivat kaikki ne taivasta kohti törröttävät kivipilarit, mutta maisema ei ihan vielä tasaantunut. Tie on rakennettu kulkemaan melko korkeidenkin kukkuloiden yli. Tätä helpottamaan on näitä serpentiiniteitä jopa päällystetty asfaltilla. Muuten tietä varmaan joutuisi rakentamaan uudestaan ja uudestaan. Päällystettä oli riittänyt kaikkiin jyrkimpiin kohtiin, mutta paikoin päällysteestä saattoi olla jopa enemmän haittaa. Sen verran reikäistä se oli. Näiden kukkuloiden päätteeksi maisema tasaantui vähitellen. Sen sijaan vihamielinen musta kiviaavikko levittäytyi ympärillämme. Tänne en haluaisi päätyä ilman vesipulloa. Missään ei ollut puun puuta, eikä mitään kasvillisuutta. Kello oli 12, mutta maisemassa oli pelkkiä mustia kiviä silmänkantamattomiin. Lopulta ylitimme kuivuneen joenuoman, vadin, ja pysäköimme sen penkereellä seisovan akaasian alle. Paikka oli ehkäpä kuumin tähänastisista pysähdyspaikoistamme. Ruoan valmistumista odotellessa tein silti tutkimusmatkan vadin pohjalle. Pohja on vaaleaa hyvin hienorakeista hiekkaa. Siellä täällä oli kamelinjätöksiä ja rannoilla palmuja ja muita risuja.

Tein seuraa Alille akaasian alla. Ali huomasi ruskean pikkulinnun kiertelevän akaasian rungolla ja maassa lähellä meitä. Ali kertoi linnun etsivän vettä. Saharan eläimet ovat erittäin uteliaita ja tämäkin lintu tuli melkein kädelle asti, kun sille vähän vihelsi. Luonnonystävänä Ali halkaisi yhden puolentoista litran vesipullon, täytti sen vedellä ja asetti maahan parin metrin päähän meistä. Pikkulintu palasi pian, mutta ei hoksannut vesiastiaa ja lehahti taas jonnekin. Ruokailtuamme lintu palasi taas ja löysi sitä varten asetetun juoma-astian. Pian paikalle lehahti toinen saman lajin edustaja. Lopulta astialla vettä ryysti kolme lintua, jotka samalla käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja pulikoivat vedessä. En ole lintubongari ja tunnistan vain variksen, harakan, västäräkin ja strutsin. Ja keltanokkatokon! Siltikin: mahdollisesti juomapaikallemme ja melkein kädelle tullut pikkulintu on aavikkokiuru tai pikkuaavikkokiuru. Tai joku ihan muu.

Janoiset linnut jäivät juomaan, kun poistuimme paikalta. Suuntana meillä oli keidaskylä nimeltä Demi, mutta sen saavuttaisimme vasta seuraavana päivänä. Demi sijaitsee lähes tiettömien taipaleiden takana, satojen dyynien takana. Dyynit alkoivat vähän matkaa pysähdyspaikaltamme. Ne saattoi vielä tänään kiertää melko vaivattomasti tai ne kestivät auton painon. Tänään emme joutuneet kaivamishommiin. Viimeiset kilometrit taitoimme maisemaa, jossa ei ollut ainuttakaan puuta, vaan pelkkää hiekkaa ja kivikkoa. Tienkulku on merkitty vanhoilla mustilla öljytynnyreillä, joita on ripoteltu tasaisin välimatkoin merkitsemään tien sijaintia. Ilman niitä täällä olisi hankala suunnistaa, varsinkin hiekkamyrskyssä. Yöksi leiriydyimme matalan dyynin kupeeseen, paikkaan, jossa ainoa puu oli aika päiviä sitten pystyyn kuollut karahka. Fadasta lähdettyämme vastaamme oli tullut nolla autoa. Saman verran oli ohittanut meidät. Olimme kaukana kaikesta.