Ruhnun saarella elämä oli ”tukalampaa kuin Afrikan sisämaassa konsanaan”

24.–26.6.2024

Mihin matkustaa kesällä pariksi päiväksi? Tietenkin Ruhnulle, Viron eteläisimmälle saarelle! Olin pannut saaren merkille jo vuosia sitten ja kun Baltiaan tuli nyt muutenkin asiaa, niin mahdutin matkaan myös vierailun Ruhnulla. Pikkuinen Ruhnu on siis 11,9 neliökilometrin kokoinen saari keskellä Riianlahtea ja taatusti yksi Euroopan eristäytyneimmistä ja syrjäisimmistä asutuista saarista. Ruhnu on samalla Viron pienin kunta noin 60 asukkaallaan ja pinta-alaltaan samaa sarjaa Maarianhaminan ja Kaskisten kanssa. Ne ovat Suomen kolmanneksi ja toiseksi pienimmät kunnat. Maailman toiseksi pienin valtio Monaco tosin mahtuisi Ruhnun sisään liki kuusi kertaa.

Vain harva on käynyt Ruhnulla, sillä sen saavuttaminen vaatii hieman tavallista enemmän suunnittelua ja työtä kuin vaikka Saarenmaalle tai Tarttoon matkaaminen. Yleensä saarella piipahtavat suomalaiset ovatkin huviveneilijöitä, jotka kiertelevät Itämerta ja saattavat toisinaan eksyä myös Ruhnun satamaan.

Toisin oli ennen, sillä esimerkiksi 1800-luvulla Ruhnun papit olivat järjestään Suomesta, joskin ruotsinkielisestä osasta maata. Ruhnu nimittäin oli toiseen maailmansotaan asti täysin ruotsinkielinen, nimeltään Runö, siis suomeksi Runosaari. Asukkaat, ruotsalaiset, olivat jo ammoisina aikoina, 1300-luvulla, saapuneet saarelle vahingossa, siis haaksirikon myötä, ja tykästyneet paikkaan ja jääneet pysyvästi. Sittemmin heille annettiin oikeus elää ruotsalaisten lakien mukaan. Joskin eristäytyneisyytensä ansiosta heille ei ollut aina erityisen selvää, kuka kulloinenkin kuningas tai tsaari lopulta oli. Saari kuului aluksi Kuurinmaan herttuakuntaan, minkä jälkeen se pääsi osaksi Ruotsia vuonna 1641. Vuonna 1721 saari siirtyi Ruotsilta osaksi Venäjän keisarikuntaa. Näihin aikoihin liittyy (sepitetty) tarina eräästä metsäkiistasta, johon haettiin ratkaisua Ruotsin kuninkaalta. Kiista ratkaistiin, kun saarelaisille tehtiin selväksi, että he ovatkin tätä nykyä osa Venäjää, eikä Ruotsin kuninkaalla ole enää sananvaltaa heidän saarellaan.

Suomen lehdistö on kirjoittanut Ruhnusta 1800-luvun lopulla muutaman mielenkiintoisen jutun, jotka kertovat Suomesta tulleiden pappien näkökulmaa elämästä Ruhnulla eli Runöllä. Saarella pappina vuosina 1892–1896 ollut Kaarlo Kalpa (1867–1918) kirjoitti Uudessa Suomettaressa 17. lokakuuta 1895, että ”runolaiset” saivat tiedon tsaari Aleksanteri III:n kuolemasta (kuoli 1.11.1894) vasta puoli vuotta tapahtuneen jälkeen ja elivät tuon ajan tietämättä, että heitä hallitsi itse asiassa nuori Nikolai II. Syy tähän oli tietenkin se, että marraskuussa ”varovainen runolainen ei enää juuri mielellään merellä liiku”. Sen jälkeen Riianlahti jäätyi ja saari jäi eristykseen kevääseen asti. Samalla Kalpa avautui elämästään saarella, jota hän vertasi Afrikan sisämaahan:

Todellakin ”runollista” elämää, ”niin kuin säkissä”! Pastori perheineen elää tosiaan täällä erakon elämää. Kerran kuussa saapuu tänne suwella posti, waan talvella eli marraskuusta toukokuuhun täytyy elää ilman minkäänlaista yhteyttä mannermaan kanssa. Tapahtukoon talwen kuluessa suuressa maailmassa mitä tahansa, käytäköön sotia ja rauhoja solmittakoon, me emme tiedä mistään, elämme ”niin kuin säkissä” ainakin. Elämä lienee monessa suhteessa tukalampi kuin Afrikan sisämaassa konsanaan.

Kaarlo Kalpa, Uusi Suometar, 17.10.1895

Aiemmin samana vuonna, 20. elokuuta 1895, Uusi Suometar oli kirjoittanut Ruhnusta jutun raflaavalla otsikolla ”Elävät kuin säkissä”, että saaren suomalainen pappi, samainen Kaarlo Kalpa, on koko paikan ”ainoa ulkonaisesti sivistynyt ihminen”, ja joka elää yksinään kuin maanpakolainen. Seuraavana päivänä ilmestynyt Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti pani samaisen jutun otsikon entistä paremmaksi: ”Pahempi kuin ”Kuopion takana”. Kun Ruhnuun oli tutustunut vanhojen sanomalehtikirjoitusten pohjalta, oli siitä tullut yhtäkkiä koko Euroopan mielenkiintoisin matkakohde.

Ruhnulle on sen eristäytyneisyydestä huolimatta nykyisin useita reittivaihtoehtoja, joista selkein lienee reilun kolmen tunnin katamaraaniyhteys Pärnusta, mutta Ruhnulle pääsee meriteitse myös Munalaidista, joka sijaitsee Pärnusta lounaaseen sekä Saarenmaalta Roomassaaresta. Talviaikaan ainoa yhteys on lentäen Ruhnun lentoaseman ruohopäällysteiselle kiitotielle, sillä ympäröivä Riianlahti saattaa olla jäässä tai keliolot muuten niin surkeat laivaliikenteelle. Lentokoneet eivät liikennöi kesäaikaan lainkaan. Me olimme päättäneet matkata Ruhnulle Pärnusta maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina kulkevalla katamaraanilla. Runö-nimistä katamaraania operoi Tuuleliinid-niminen varustamo, jonka vuoroille voi ostaa lipun etukäteen netissä. Aikuisen yhdensuuntainen lippu maksaa 20 euroa ja lipun ostamista suositellaan etukäteen, sillä katamaraanissa on vain 60 istumapaikkaa. Siis yksi kullekin saaren asukkaalle. Katamaraanin kannelle mahtuu yksi tai kaksi autoa, mutta turisteille sellaista iloa ei suoda, vaan auto on jätettävä mannermaalle.

Ajoimme Latvian Siguldasta Pärnuun, missä jätimme auton Port Arturin parkkitaloon. Pysäköinti maksaa vitosen vuorokaudelta. Sataman läheisyydessä sijaitseva Silla parkla veloittaa kympin vuorokaudelta. Pärnun satama itsessään on mielenkiintoinen sekamelska; Pärnujoen vastarannalla on rahtisatama, kaupunginpuolella jahtisatama ja osoitteessa Kalda tee 2 kai on ”matkustajasatama”, josta lähtee laivaliikenne Ruhnulle ja lähellä rannikkoa sijaitsevalle Kihnun saarelle. Mitään terminaalia tai opasteita ei ole, vaan laivaannousu tapahtuu kuin Afrikan sisämaassa konsanaan, mutta kuitenkin matkustajasiltaa pitkin.

Katamaraani Runö oli ehkä puolillaan, matkustajia oli siis noin 30, joista suurin osa taisi olla lomamatkalla olevia virolaisia, mutta olipa laivalla myös yksin matkassa oleva japanilainen naismatkailija valtavan matkalaukkunsa kanssa. Itse olin matkassa vain pienen repun kanssa muun omaisuuden jäätyä autoon sinne Pärnun parkkitaloon. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten katamaraanin kannella kelpasi katsella maisemia. Ohitimme Manilaidin ja Sorgun pikkusaaret, Kihnun vähän isomman saaren ja lopulta ympärillä oli pelkkää aavaa ulappaa reilun tunnin verran. Lopulta Ruhnu ilmestyi näköpiiriin horisontissa. Jääkauden jälkeen eli joskus 11 000 vuotta sitten merestä noussut saari on matala ja isoksi osaksi metsäinen. Sen keskiosassa on kuitenkin korkea punainen majakka, tutkarakennelma ja tietoliikennemasto, jotka erottuvat selvästi. Olimme nyt huomattavasti lähempänä Latviaa kuin Viroa, sillä Kolkanniemi on vain 37 kilometrin päässä. Sen sijaan Pärnuun (ja Latvian Riikaan) on sadan kilometrin matka. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaarikin on 70 kilometrin päässä Ruhnulta.

Ruhnun satama sijaitsee saaren eteläkärjessä ja kantaa nimeä Ringsu, mikä on väännös ruotsinkielisestä nimestä Ringsudden. Satamassa liehui Viron lipun ohella myös Suomen lippu, sillä paikalla oli kaksi suomalaista purjelaivaa, vuonna 1947 Porvoossa rakennettu puinen kaljaasi-rannikkorahtilaiva Astrid sekä vuonna 1948 Porvoossa niin ikään kyhätty kaljaasi Svanhild. Toimme nyt Ruhnulle lisää suomalaisedustusta.

Ruhnulaiset asuivat alun perin rannikolla, mutta merirosvouksen ja varmaan myös parempien sääolojen vuoksi saarelaiset asettuivat jo ammoisina aikoina keskelle saarta, jossa on edelleenkin saaren ainoa kylä, Ruhnu küla. Sinne on Ringsun satamasta 3,5 kilometrin matka päällystettyä tietä pitkin. Saaren muutamat majapaikat tarjoavat kuljetuspalveluita saarella, minkä lisäksi satamasta on mahdollista vuokrata polkupyörä. Pitkän laivamatkan jälkeen on kuitenkin mukava kävellä, joten olimme päättäneet jo etukäteen kävellä. Vähän matkaa satamasta päästyämme noin kymmenen auton letka ohitti meidät, siis ne autot, jotka olivat tulleet satamaan vastaan matkustajia. Muuten Ruhnun liikenne on hyvin maltillista ja koostuu lähinnä polkupyöristä. Saarella myös tervehditään vastaantulevia, siis kuten Suomenkin maaseudulla. Pois lukien teinejä, jotka ovat kiireisiä puhelintensa kanssa. Ruhnu kun ylpeilee mannermaata nopeammalla internetillä.

Saavuimme puolen tunnin kävelymatkan jälkeen Ruhnun kylään, jossa on kaksi kauppaa, kirjasto, muutamia kesäkahviloita sekä kunnantalo, jonka edessä liehui Viron lipun lisäksi myös Ruhnun oma lippu, joka muistuttaa kovasti Skotlannin lippua, mutta siinä on halkio toisessa reunassa. Ruhnu tuskin olisi itsenäinen kunta ilman syrjäistä sijaintiaan, mutta saarelaiset kaiketi ovat tyytyväisiä asemaansa. Ruhnu kuuluu Saarenmaan maakuntaan. Muiden palveluiden ohella 1300-luvulla asutettu Ruhnu sai jo vuonna 2023 myös paloaseman ja ensiavun, ”josta saa laastareita”, mutta suurempaa lääketieteellistä hoitoa varten on matkattava Saarenmaalle tai mantereelle. Kiireellisissä tapauksissa helikopteri hakee Saarenmaalle.

Majoituksen olimme varanneet Liise Talu -nimiseltä ”maatilalta”, jossa ei tosin viljellä enää mitään. Päärakennuksessa on kahvila-ravintola, minkä lisäksi tilan yhteydessä on hyvinvarusteltu kauppa ja posti. Majoitus tapahtuu tämän tilan ikivanhoihin aittoihin tyylikkäästi tehdyissä huoneissa. Oma aittamme oli rakennettu vuonna 1838 ja sisään sinne mentiin matalasta ovesta kumartuen. Sisällä kuitenkin pystyi juuri ja juuri seisomaan pystyssä, sillä katto oli 190 sentissä. Huoneessa oli kolme sänkyä, pirtinpöytä sekä Tomas Olaksen den 1 Juni 1849 valmistama hyllykkö. Tarjolla on myös hieman uudempaa aikaa edustavia mökkejä. Suihkut ja vessat ovat jaetut kaikkien kesken, mutta ne ovat siistejä ja uudenaikaisia. Suihkuista tulee lämmintä vettä ja vessa on wc, ei puucee. Syrjäinen sijainti nostattaa hintoja, sillä kaikki ehkä kauden vihanneksia ja juureksia lukuun ottamatta on tuotava meriteitse saarelle. Maksoimme kahden yön majoituksesta kahdelta hengeltä yhteensä 168 euroa, mikä sisältää aamupalan.

Majoittumisen jälkeen nautimme etukäteen tilatun illallisen hintaan 12 euroa henkilöltä. Lihamurekeannos sisälsi salaatin, leivän, juoman ja palan piirakkaa. Ruokailun jälkeen kävelimme vielä hetkisen kylänraitilla, joka oli aivan yhtä hiljainen kuin se nyt 60 asukkaan saarella on koska tahansa. Ruhnulla on kaksi kirkkoa, jotka seisovat vierivieressä. Niitä ihmetellessämme kirkko-opas riensi luoksemme ja tarjoutui järjestämään kierroksen vaikka heti, siis kello kymmeneltä illalla. Totesimme tulevamme seuraavana aamuna, kun kirkot ovat oikeasti avoinna.

Liise Talun aitassa nukutti makeasti, joskin kello yhdeltä yöllä majapaikan pihamaalle jostain saapunut parikymmenpäinen äänekäs venäläisseurue herätti hetkeksi. Jo saavuttuamme olimme tehneet huomion, että venäläiset olivat vallanneet koko pihapiirin itselleen ja heidän tavaraa lojui myös ”terassillamme”. Olin siirtänyt ne pois, mutta yön aikana ne olivat palanneet tutulle paikalleen. Onneksi venäläiset keräsivät luunsa ja lähtivät aamun aikana Ruhnun satamaan ja edelleen Saarenmaalle. Sen jälkeen elo Liise Talussa oli kovin seesteistä, eikä omaa terassiamme ominut kukaan. Liise Talun aamupala katetaan kesäisin ulkosalle, sillä täällä saaren keskiosassa ei ole lokkeja tai muita innokkaita syömärilintuja. Pääskynen esimerkiksi napsi mieluummin paarmat ja hyttyset ilmasta kuin syöksyi majoneesisalaattikulhoihin. Tilan pienet lemmikkikoirat puolestaan ymmärsivät noutaa eväänsä suoraan keittiöstä. Aamupalabuffetissa oli leipiä, puuroa, itsetehtyä omenahilloa, kananmunia ja erilaisia salaatteja. Buffetin voimin selviäisi hyvin iltaruokaan asti.

Ensimmäisenä päätimme vierailla Ruhnun museossa, joka sijaitsee kivenheiton päässä majapaikastamme. Museon ovella vastassa oli lappu, jossa museonpitäjä kertoi lähteneensä aamulla lääkäriin Saarenmaalle ja museon olevan siksi suljettu tänään. Ilmaiseksi pääsee kuitenkin kiertämään viereisen Korsi talun pihamaalla. Korsi talu on 300 vuotta vanha ruhnunruotsalaisten rakentama maatila, jonka kohokohta on sen pitkämäinen päärakennus. Pihapiirissä on kaivo, salossa Ahvenanmaan lippu ja naapurissa pikkuinen lampi. Pienellä Ruhnun saarella on siis myös sisävesiä.

Seuraavaksi kuljimme katsomaan Ruhnun kirkkoja, joita on siis kaksi kappaletta, uusi ja vanha. Vanha Pyhän Magdaleenan kirkko on vuodelta 1644 ja siten Viron vanhin puurakennus. Vertailun vuoksi Unescon maailmanperintöluettelossa oleva Petäjäveden vanha kirkko on 120 vuotta tuoreempi tapaus. Ennen kuin pääsimme aloittamaan opastettua kierrosta näissä upeissa rakennuksissa, pyysi oppaamme odottamaan hieman, sillä edellinen ryhmä oli juuri lopettelemassa. Kiersimme Ruhnun hautausmaata odotellessamme ja löysimme sieltä lähinnä ruotsinkielisiä sukunimiä, sillä olimmehan vanhalla ruotsalaisella saarella. Vanhan kirkon seinän vieressä lepäsi muun muassa Kårsgårdenin tilan isäntä Fredrik Imanuel Dreijer (1859–1926), syntyjään Ahvenanmaan Vårdöstä. Hänen puolisonsa Magdalena Petersdotter (1865–1905) syntyi ja kuoli Kårsgårdenissa, joka on siis samainen Korsi talu, missä kävimme hetki sitten. Vårdö-yhteyden takia myös tilan pihalla edelleen liehuva Ahvenanmaan lippu kävi nyt paremmin järkeen. Ymmärrän ruotsia omiksi tarpeikseni, vaikka törmään siihen lähinnä pakkausselosteissa, mutta silti eräässä ristissä ollut teksti ”vär kära..” särähti hieman silmään. Eikö sen kuuluisi olla ”vår kära”? Pian alkavalla opastuskierroksella kuulisin, että Ruhnulla eli Runöllä aikoinaan puhuttu ruotsi toki näytti ruotsilta, mutta eivät ruotsinruotsalaiset sitä ymmärtäneet. Pitkä eristys ehti synnyttää Ruhnulle oman vahvan murteensa, runömålin eli runskan.

Opas oli tietenkin virolainen, kuten kaikki ruhnulaiset nykyisin, ja kertoili hyvin asiantuntevasti ja erinomaisella englannilla Ruhnun kirkkojen historiaa ja lopulta myös itse saaren ja saarelaisten historiaa, koska saaren museo oli kerran tänään kiinni. Vanha kirkko rakennettiin vain vuodessa ja puusta, mutta toisin kuin saaren monet muut puurakennukset, ymmärrettiin kirkon rakenteita käsitellä hylkeenrasvalla ja estää siten tupajumien ja muiden tuholaisten pääsy puurakenteisiin. Siksi kirkko on edelleen hyvässä kunnossa ja sen penkeillä uskaltaa istua pelkäämättä niiden romahtamista. Tilanne on toinen uudessa kirkossa, joka on nytkin remontissa. Vanhan kirkon sisustus on melko vaatimaton, ollaanhan ensinnäkin luterilaisessa kirkossa, mutta myös, koska toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä paenneet ruhnulaiset ottivat mukaan ison osan kirkkojen omaisuudesta evakkomatkalleen. Tarkoitus oli tietenkin palata ja tuoda tavarat mukanaan, mutta näin ei ikinä tapahtunut. Vain kaksi Ruhnun ruotsalaisperhettä päätti jäädä saarelle Neuvostoliiton miehittäessä Viron. Muut muuttivat Itämeren yli Ruotsiin, kuka minnekin. Olot Ruotsissa olivat mukavat ja lopulta vain hyvin harva edes suunnitteli joskus muuttavansa takaisin kotisaarelleen ”säkkiin”, ”Kuopion taakse” ja ”Afrikan sisämaahan”. Tapaus panee miettimään, että olisiko suomenruotsalaisväestökin evakuoinut itsensä Ruotsiin, jos Venäjä olisi onnistunut aikeissaan alistaa Suomen. Neuvostomiehityksen aikana Ruhnu asutettiin virolaisilla, minkä lisäksi saarella oli neuvostosotilaita ja kirkot toimivat varastoina. Oli onni, etteivät neuvostosotilaat tuikanneet vanhaa puukirkkoa tuleen.

Vanhan puukirkon vieressä seisoo vuodelta 1912 peräisin oleva kivikirkko, joka päätettiin rakentaa vanhan kirkon käydessä ahtaaksi, sillä saaren väkiluku oli jo yli 300. Uusi kirkko rakennettiin Ruotsista laivatusta kivestä syystä, että ruhnulaiset isännät eivät halunneet luopua saaren metsistä. Niitähän tarvittiin laivanrakennukseen, sillä ruhnulaiset olivat etupäässä kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Ruhnulaiset olivat muutenkin varsin kovapäistä väkeä, eivätkä välittäneet heitä sivistämään tulleista suomalaispapeista ynnä muusta hömpästä. Saarelaiset tahtoivat elää omaa elämäänsä ikiaikaisten perinteiden mukaan. Esimerkiksi kaikilla tiloilla oli täsmälleen kolme lehmää, kaksi hevosta ja muutama lammas ja asukkaat elivät vaihdantataloudessa. Ehkä juuri asukkaiden itsepäisyyden takia pappi Kaarlo Kalpakin eli saarella kuin maanpakolainen. Muutenkin pappien visiitit saarella olivat melko lyhytaikaisia, sillä ruhnulaiseen yhteiskuntaan oli vaikea päästä sisään. Tilanne on kuulemma edelleen samanlainen, vaikka ruotsalaiset ovatkin korvautuneet virolaisilla. Satunnaisia vieraita kohtaan saarelaiset ovat kuitenkin ystävällisiä ja ymmärtävät, että saari elää nykyisin lähinnä matkailusta.

Ruhnun kirkot eivät saa mitään avustuksia Virosta tai edes Ruotsista, joten täällä viiden euron pääsymaksu ja siihen sisältynyt yli tunnin mittainen selostus kirkkojen ja saaren historiaan oli enemmän kuin paikallaan. Raha menisi uuden kirkon kunnostustöihin. Kirkot ovat avoinna tiistaista lauantaihin kello 11–13.

Alun perin olimme aikeissa tutustua Ruhnun saareen pyöräillen, onhan saari vain kuutisen kilometriä pitkä ja kolmisen kilometriä leveä. Olisimme myös voineet tuoda saarelle omat polkupyörämme, mutta olimme silti päättäneet vuokrata menopelit Buldersin tilalta, joka on satamakahvilan ohella ainoa pyörävuokraaja saarella. Vuokrasumma vuorokaudelta olisi ollut 20 euroa, mitä pidimme aivan liian suurena summana, joten päätimme jatkaa vastakin jalkaisin. Se oli hyvä valinta, sillä pyörällä ei oikeastaan pääse kaikkialle. Ja rannalla oli helpompi kulkea ilman pyörän taluttamista.

Ruhnun saaren pohjoiskärkeen Kuunsiin (ruotsiksi Kunsudden) pyörällä kyllä pääsee, vaikka päällyste loppuukin heti kylän loputtua. Kuljimme Kuunsiin halki kauniin metsän, jossa kasvavat kaikki lehtipuut, minkä lisäksi myös kuusia ja mäntyjäkin. Vähän ennen pohjoiskärjen saavuttamista saavuimme Linbackaan, joka on muutaman hehtaarin laajuinen niitty, minkä jälkeen olimme rannalla. Kuunsissa ei ollut ketään ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Emme kuitenkaan jääneet vielä tänne lojumaan, vaan jatkaisimme saaren itärantaa pitkin kohti etelää. Palasimme Linbackaan, mistä jatkoimme metsäautotietä pitkin, meren vilkkuessa puiden lomasta vasemmalla puolellamme, kohti Salthammenia ja edelleen Norrkeldiä. Näillä main Ruhnun rannikolla on muutaman metrin töyrä ja siellä täällä rantaan kaatuneita mäntyjä.

Norrkeldissä palasimme rantaan, sillä sieltä lähtien rannalla on mahdollista kulkea saaren eteläkärkeen saakka. Ranta on hienoa hiekkarantaa, jossa siellä täällä kasvaa korkeaa ruoikkoa. Meressä on isoja kivenlohkareita, siis aivan, kuten Itämeren rannoilla yleensäkin. Ja kivien tuolla puolen päivysti minne menikin, kymmenittäin joutsenia ja sitä pienempiä vesilintuja. Lienee sanomattakin selvää, että rannalla ei Norrkeldissäkään ollut ketään. Kävin uimassa ja totesin rannan matalaksi ja veden lämpimäksi. Siis siitäkin huolimatta, että olimme keskellä Riianlahtea. Edellisviikolla olin pulikoinut tässä samassa vesialtaassa, 37 kilometrin päässä Latvian Kolkassa, jossa vesi oli ollut hyistä.

Jonkin ajan kuluttua jatkoimme Norrkeldistä edelleen kohti etelää. Seuraavien alueiden nimet olivat Överkirke ja Austerkeld, minkä jälkeen saavuimme Limoon, joka lienee Ruhnun tärkein ja tunnetuin ranta. Täällä on vuokrattava sauna, Limo saun, sekä kilometrikaupalla hienoa hiekkarantaa. Rannalla oli muutamia auringonottajia. Limosta on parin kilometrin mittainen hiekkatie takaisin Ruhnun kylään ja matkalla sinne tie nousee metsittyneiden hiekkadyynien ansiosta. Olimme matkalla kohti Ruhnun korkeinta kohtaa Haubjerreä.

Dyynejä ylittäessämme äkkäsin metsästä kovin aidonnäköisen karhun. Olin etukäteen lukenut, että huhtikuussa 2006 Ruhnulle seilasi jäälauttojen mukana ehta 150-kiloinen uroskarhu, siis kuin jääkarhu konsanaan! Karhu oli bongattu jäälautalta jo aiemmin huhtikuussa, mutta sen oli ajateltu nääntyneen kuoliaaksi. Kuitenkin huhtikuun puolivälissä Ruhnulta löydettiin hajotettuja muurahaispesiä ja karhunjälkiä rantahietikolla, joiden epäiltiin olevan paikallisten matkailuyrittäjien tekosia. Karhun onnistui vältellä ihmistä taitavasti pikkuruisella saarella ja siitä onnistuttiin saamaan näköhavainto vasta parin viikon kuluttua sen saapumisesta, juuri täällä Limon hiekkadyyneillä. Karhua pyrittiin ruokkimaan, että se pysyisi tietyllä alueella saaren pohjoisosassa. Lisäksi sitä yritettiin saada parin kuukauden ajan kiinni aikomuksena siirtää se Manner-Viroon, mutta tuloksetta. Karhu luultavasti palasi oma-aloitteisesti takaisin Latvian Kolkaan, josta se oli ehkä tullutkin. Kuitenkaan tätä ei voitu varmistaa vertaamalla myöhemmin Latviasta löytyneitä ulostenäytteitä Ruhnun vastaaviin. Karhusta tuli Ruhnun symboli, joka esiintyy esimerkiksi Ruhnulla myytävän viinin etiketissä, käsityöläisoluen nimessä (Ruhnu karu) ja niin edelleen. Myös kunnantalon edessä on tavannut seistä karhupatsas, mutta en onnistunut sitä löytämään. Enää Ruhnulla ei siis luultavasti ole karhuja, mutta kettuja ja peuroja täällä elää.

Kuljimme Ruhnun korkeimpaan kohtaan Haubjerren mäelle (tai Håubjärre), jonka huippu on 33 metriä merenpinnan yläpuolella. Kukkulalla sijaitsee Ruhnun majakka sekä Kordon-nimellä nykyään tunnettu majakanvartijan entinen asumuskompleksi. Kordonissa on ravintola-baari sekä ehkäpä saaren ainoa huoltoasema. Kordonissa on myös kasapäin erikuntoisia ikivanhoja menopelejä vanhasta bussista neuvostoaikaisiin ZiL-kuorma-autoihin, joilla Kordon järjestää saarikierroksia matkailijoille. Oli tullut jo hyvin selväksi, että mikäli saarelle on joskus tuonut auton, ei se palaa enää koskaan takaisin mantereelle. Autokanta nimittäin on vanhempaa sorttia Manner-Viroon tai Latviaan verrattuna. Toisin on kuljettajien laita, sillä matkalla Haubjerreen vastaan oli tullut vanhalla Kantti-Ladalla noin kymmenenvuotias poika ilman paitaa. Tiettyjä yhtäläisyyksiä Afrikan sisämaahan täällä Ruhnulla on siis edelleen.

Ruhnun majakka on kirkkojen ohella ehkäpä saaren ykkösnähtävyys. Punainen 40-metrinen majakka on vuodelta 1877 ja se sijaitsee paikalla, jossa on sijainnut aiemmin jo kolme majakkaa. Ruhnun erikoinen majakka on ranskalaisen Forges et Chantiers de la Méditerranéen rakentama ja sen on arveltu olevan jopa Gustave Eiffelin suunnittelema, mutta tämä lienee puppua. Toisin kuin Suomen majakoihin, pääsee Ruhnun majakkaan näppärästi, sillä se on avoinna tiistaista sunnuntaihin kello 16–18. Pääsylippu maksaa aikuiselta neljä euroa, opiskelijalta kaksi euroa. Näkymät ylhäältä tornista ovat upeat, sillä sieltä näkyy koko saari. Suurin osa on metsää, mutta länsirannikolla on myös viljelysmaita.

Kaukana horisontissa siintää Latvian Kolka. Olin yrittänyt tähystää vastarannalta kohti Ruhnua, mutta tuloksetta. Toiseen suuntaan 37 kilometrin etäisyys ei ollut matka eikä mikään, varsinkin, kun sai katsella korkealta yläilmoista. Latvia itse asiassa havitteli Ruhnua aikoinaan vetoamalla saaren maantieteelliseen sijaintiin, sillä maalla ei ole ainuttakaan saarta. Ruhnulaiset tahtoivat pysyä osana Viroa, sillä virolaiset antoivat heidän pyytää enemmän hylkeitä. Muuten asialla ei ollut niinkään väliä. Vastineeksi Ruhnusta Latvia olisi huhujen mukaan tarjonnut nykyisin jaettuna olevaa Valgan kaupunkia kokonaan Virolle.

Majakka seisoo Haubjerre-kukkulalla, mutta välittömästi kukkulan pohjoispuolella erottuu selvästi lehtimetsää kasvava alavampi alue, joka tunnetaan nimellä Haubjerre soo eli kyseessä on suoalue. Alue oli aikoinaan järvi, jonne ensimmäiset Ruhnulle aikoinaan saapuneet rantautuivat, kun järvi sattui rajun myrskyn johdosta olemaan yhteydessä mereen. Palasimme majakalta Ruhnun kylään ja päätimme seuraavaksi pistäytyä myös saaren länsiosassa. Reitti sinne kulkee peltoteitä pitkin ja maisema on tyystin toisenlainen kuin itä- ja pohjoisosien mäntymetsien maisema. Täällä laiduntavat Ruhnun lehmät ja lampaat, täältä niitetään heinää karjalle. Peltojen jälkeen alkaa ruoikkoinen maisema, kun puut saavat väistyä kokonaan. Olimme saapuneet paikkaan nimeltä Holma. Länsirannikon rannat ovat soisia, joten tälle puolelle ei kannata tulla aurinkoa ottamaan.

Palasimme Liise Taluun jälleen illalla, söimme illallisen ja kävimme vielä pienellä kävelyllä kylänraitilla. Tietenkään liikennettä ei ollut nytkään, kuten ei koskaan. Ruhnu on jo niin etelässä, että täällä kasvaa tammi, kirsikka, kastanja, pähkinäpensas ja niin edelleen. Itse asiassa en ole ikinä miettinyt, että pähkinäpensas oikeasti tuottaakin pähkinöitä, mutta näin asia näköjään on. Ruhnun kaupassa myynnissä oli viime vuoden satoa, mutta ostamatta jäi tällä kertaa.

Seuraavana aamuna pakkasimme tavarat, söimme aamupalan ja lähdimme jalkaisin kohti Ringsun satamaa. Koukkasimme Haubjerren ja saaren itäpuolitse kulkevan mäntymetsän kautta. Sen lisäksi, että Ruhnulla elää eksoottisia eteläisiä kasveja, kuten pähkinäpensas, on täällä edustettuna myös eri paarmalajikkeet, samoin kuin aika runsas määrä hyttysiä. Punkkeihin emme törmänneet, vaikka niityillä ja rantaheinikoissa kuljimmekin, eikä niistä näkynyt edes varoituksia. Toisin kuin vaikka siellä Latvian Kolkassa. Perillä Ringsussa löysimme Ruhnun kuolleet palmut, jotka ovat taas yksi esimerkki, että elämä täällä on joskus ollut yhtä tukalaa kuin Afrikan sisämaassa konsanaan. Suomalaiset purjelaivat olivat poistuneet satamasta ja nyt tilalla oli vain Yhdysvaltain lipun alla purjehtinut huvijahti, jonka miehistö puhui liettuaa.

Katamaraani Runö saapui aikataulussa Pärnusta ja lähti aikataulussa keskiviikkona kello 13. Suurin osa laivan matkustajista oli samoja tuttuja kasvoja, jotka olivat tulleet saarelle kaksi päivää sitten kanssamme ja joihin olimme toistuvasti törmänneet missä kuljimmekin. Pieni saari, pienet ympyrät. Saavutimme Pärnun kello 16, minkä jälkeen ajoimme Haapsaluun ja majoituimme vielä yhdeksi yöksi Kongo-hotelliin, joka valikoitui puhtaasti nimen perusteella.