13.4.2023
Aamulla olisin halutessani voinut herätä varhain ja kavuta jonkin lähellä kohoavan dyynin huipulle auringonnousua katsomaan. Tšekkiläinen reissukaveri Peter oli näin päättänyt tehdä, mutta valitteli aamupalalla, ettei näkymä ollut ollut kummoinen, sillä taivas oli pilvessä. Aamupalaa nauttiessamme pilvet alkoivat kaikota taivaalta ja pian aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta Tassili n’Ajjerin kansallispuistoon kuuluvan Tadrart Rougen yllä. Tin Merzougan dyynit näyttävät ehdottomasti paremmalta auringonpaisteessa kuin taivaan ollessa pilvessä.
Kuljettajat ja kokki jäivät purkamaan leiriä, kun taas minä, Peter ja englanninkielinen oppaamme Nuun lähdimme jalkaisin ylittämään aavikkoa. Nuun ei paastonnut tänäänkään, sillä olisimme koko päivän erämaassa. Vasta seuraavana päivänä ajaisimme takaisin Djanetiin ja paastoa olisi hänen näkemyksensä mukaan jatkettava.
Kaikki Saharan kansat nauttivat makeaa teetä joka käänteessä, niin myös tuaregit. Teenvalmistus on yleensä pieteetillä suoritettava tapahtuma, joka toteutetaan aamupalan jälkeen, lounaan jälkeen ja illallisen jälkeen. Sitä harjoitetaan lisäksi kaikkina väliaikoina, kun vain mahdollista. Joku voisi kuvitella teellä olevan virkistävä vaikutus, mutta Nuunin mukaan kyseessä on pelkkä perinne ja kuuma tee lähinnä väsyttää Saharan kuumuudessa, eikä missään nimessä ainakaan virkistä. Nuun oli ottanut teetä juomapulloonsa, kun lähdimme kävelemään halki hiekkaerämaan ja samalla ihailimme ympäröiviä dyynejä.
Autot saavuttivat meidät noin puolen tunnin kuluttua ja jatkoimme autokyydillä kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa. Pysähdyimme erikoisen kalliomuodostuman eteen ja Nuun kyseli, mitä minulla tuli siitä mieleen. Eipä tullut mieleen yhtään mitään, mutta paikallisille siitä tulee mieleen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen voittopokaali. Siksi kallio tunnetaankin nimellä Coupe du monde. Algerialaiset ovat jalkapallohullua kansaa ja ovat kaiketi niittäneet paljon menestystäkin. Algeria on voittanut jalkapallon Afrikan-mestaruuden vuosina 1990 ja 2019. Maailmanmestaruutta Algeria on havitellut neljästi, mutta toistaiseksi tuloksetta. Lähellä maailmanmestaruuspokaalia on lisää kalliomaalauksia, joiden katselun jälkeen matka jatkui.
Tassili n’Ajjerin kansallispuisto on kokoelma kaikkea mahdollista, mitä Saharalta voi odottaa. On hiekkaa, dyynejä, kalliotaidetta, kallioita, vuoria, kivenlohkareita, vadeja eli kuivuneita joenuomia, guelta-nimellä tunnettuja ympäri vuoden täynnä vettä olevia vesialtaita ja toki myös luolia ja labyrinttejä. Nuun johdatti meidät seuraavaksi erääseen luolaan, jonka takana avautui kymmeniä metrejä pitkä labyrintti kapeine käytävineen. ”Käytävien” kummallakin puolella kohosivat kymmenien metrien korkuiset kallioseinämät. Tietyissä kohdissa käytävät ovat kovin kapeita, joten isomahaiset saattaisivat jäädä tänne jumiin.
Matkan taas jatkuessa näimme aavikolla patikoijia. Neljän hengen ryhmä länsimaalaisia turisteja tuaregioppaansa kanssa tutustui Tadrart Rougeen ilman autoa, omin jaloin. Heidän päivämatkansa ovat luonnollisesti huomattavasti lyhyempiä, mutta tietenkin kävellen näkee eri asioita kuin auton ikkunasta. Lisää Sahara-turisteja kohtasimme holvikaarilla; viiden hengen ryhmä italialaisia oli tutustumassa paikkaan, kun itse saavuimme paikalle. Italialaiset tuoksuivat hajuvedeltä, mikä viittaa siihen, että tämä oli heidän ensimmäinen päivänsä aavikolla tai vaihtoehtoisesti olivat he sumuttaneet itsensä parfyymeillä teltasta kömmittyään.
Kun sitten pysähdyimme lounaalle erään korkean kallion varjoon, kyselin oppaaltamme, mistä Algerian Saharaan matkustavat turistit ovat pääosin kotoisin. Täällä käy paljon italialaisia, saksalaisia, ranskalaisia, hollantilaisia, puolalaisia ja niin edelleen. Ylivoimaisesti suurin ryhmä ovat kuitenkin venäläiset. Venäläiset kiilasivat kärkeen heidän kotimaansa hyökättyä Ukrainan kimppuun alkuvuodesta 2022 ja useiden maiden estettyä venäläisten lomailu maissaan. Algeria ei ole asettanut pakotteita Venäjää kohtaan, vaan pyrkii tasapainoilemaan lännen ja Venäjän välillä. Se on toisaalta perinteisesti ostanut aseita Venäjältä, mutta silti hyvissä väleissä myös Yhdysvaltojen kanssa. Algeria oli noin 130 vuoden ajan Ranskan ikeen alla itsenäistyen verisen itsenäisyyssodan päätteeksi vuonna 1962. Tästä johtuen suhde Ranskaan on jännitteinen, mutta silti toimiva.
Nuunilla ei ollut Algeriaan rynnivistä venäläisistä turisteista hyvää sanottavaa; he eivät osaa käyttäytyä, eivätkä kunnioita paikallisia ihmisiä vähääkään ja saati sitten heidän kulttuuriaan. Alkoholi selittää suuren osan epäkunnioittavasta käytöksestä. Oppaamme kertoi hiljattain vierailleesta suuresta venäläisryhmästä, joka oli koostunut pelkästään pari-kolmekymppisistä naisista. Naiset olivat rahdanneet aavikolle suuret määrät alkoholia. Illat olivat muodostuneet juopottelusta ja tanssista. Näin videopätkiä tapahtumista. Kun alkoholia oli nautittu tarpeeksi, oli osa naisista riisuutunut alastomaksi, mikä oli ollut Nuunin pomolle liikaa. Pomo oli mennyt pois tolaltaan, lähtenyt ja uhannut ilmoittaa venäläisistä poliisille heidän moraalittoman käytöksensä johdosta. Tuaregit eivät ole tottuneet alastomuuteen, eivät edes miesten alastomuuteen, ja olivat kokeneet sen suunnattomana loukkauksena. Venäläiset olivat perustelleet käytöstään sillä, että he olivat maksaneet matkastaan ja saisivat siten käyttäytyä, miten tahtoisivat. Muut kansallisuudet osaavat pääosin käyttäytyä ja ovat toivottuja asiakkaita. Suomalaisia mies ei muistanut tavanneensa ikinä, mutta jaksoi kertoa bulgarialaisesta ystävästään ja kyseli, että kiitämmekö me suomalaisetkin ”da, da, da”, kuten bulgarialaiset ja naapurimme venäläiset.
Yllättäen Nuun otti puheeksi juutalaiset, joilla hän taisi tarkoittaa israelilaisia. Algerian ja Israelin suhde on ongelmallinen, tai oikeastaan sitä ei edes ole, sillä Algeria ei ole milloinkaan tunnustanut Israelin valtiota. Algeria ei myöskään päästä Israelin passilla matkaavia maahan. Syyksi he mainitsevat Palestiinan. Nuun toisaalta teki selväksi mitä juutalaisille tapahtuisi Algeriassa, toisaalta hän kyseli minulta, josko tuntisin jonkun juutalaisen ja voisin jakaa hänen yhteystietonsa hänelle. Hän olisi tahtonut keskustella juutalaisen kanssa. Valitettavasti Suomen juutalaisyhteisö on kovin pieni, enkä tunne henkilökohtaisesti ainuttakaan juutalaista. Tahtoisin kovasti vierailla Israelissa, mutta jätin sen sanomatta. Sen sijaan toin ilmi Algerian juutalaiset, joista jäljellä on vain joitain kymmeniä sitkeimpiä. Yhteisön historia tosin ulottuu yli 2 000 vuoden taakse ja 1300- ja 1400-luvuilla yhteisö kasvoi suuresti, kun Espanja päätti karkottaa juutalaisensa. Nykyisin lähes kaikki algerianjuutalaiset asuvat Israelissa tai Ranskassa. Nuun kertoi, että ei ole kuullutkaan, että Algeriassakin olisi asunut juutalaisia ja kielsi koko asian. Marokossa ja Tunisiassa heitä olisi, sen hän sentään tunnusti. Oikeasti juutalaiselle ei tietenkään tapahdu Algeriassa mitään, ellei hän lähde julistamaan uskontoaan julkisesti.
Keskustelu kääntyi oppaamme taustaan ja toisaalta elämään Saharassa. Hän kertoi olevansa osa-aikainen palomies Illizissä tai jossain sillä suunnalla. Hän tekee palomiehen töitä neljä kuukautta vuodesta muun ajan opastaessa kaltaisiani turisteja. Englannin kielen hän oli oppinut isänsä kannustuksesta, sillä hänkin on opas ja oli siksi patistanut poikaansa panostamaan englantiin. Nykyisin Algerian koululaitos on vauhdilla lanseeraamassa englantia ja vähitellen se ehkä syrjäyttää ranskan, ”kolonialistien kielen”. Nuun suunnitteli matkustavansa tulevan kesän aikana Timbuktuun, jossa hänen setänsä asui. Tamašekin kieltä puhuvana tuaregina matkustaminen Algeriasta aavikoiden halki Pohjois-Malin Timbuktuun ei olisi ongelma, eikä aiheuttaisi edes uhkaa turvallisuuden näkökulmasta.
Matkan taas jatkuttua, pistäydyimme jälleen eräässä labyrintissa ja jatkoimme sitten jälleen hiekka-aavikolle. Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme, sillä kuljettaja oli huomannut retkikuntamme toisen auton hävinneen taustapeilistä. Kokki-Husseini nousi maasturin katolle ja ryhtyi tähystämään. Katolta näkisi, jos toinen auto olisikin valinnut eri reitin. Husseini aavisteli toisen auton jääneen jumiin ja parinkymmenen minuutin kuluttua Ahmedin ohjastama auto sitten ilmestyi näkyviin. He olivat jääneet jumiin hiekkaan, mikä on maailman normaalein asia Saharassa autoillessa. Leiriydyimme paikkaan, jossa Husseini oli tähystänyt. Paikka oli mitä kaunein; olimme keskellä kumpuilevaa dyynimerta vuorten kohotessa joka suunnalla.
Illan pimennyttyä Husseini piti hiekalla tavallista suurempaa nuotiota. Samalla hän valmisti taikinan, jonka jonkin ajan kuluttua taputteli leivän muotoon. Husseini siirsi hehkuvat hiilet sivuun, kaivoi matalan kuopan tulikuumaan hiekkaan ja asetti leivän, tagellan, sinne, minkä jälkeen peitti sen hiekalla ja edelleen hehkuvilla hiilillä. Leipä paistui hiekassa nopeasti, minkä jälkeen kokkimme raaputti leivän pinnasta hiekan pois ja viimeisteli puhdistuksen vedellä. Tagella maistui erinomaiselta sellaisenaankin, mutta Husseini pilkkoi leivän pieniin osiin ja lisäsi ne valmistamaansa lihapataan. Ruoka maistui fantastiselta. Tšekkiläinen Peter hehkutti ruokaa ja kehotti miestä muuttamaan kotikaupunkiinsa Edinburghiin. Tuaregiravintola sieltä vielä puuttuisi. Epäilenpä, että sellainen uupuu kaikkialta muualtakin tuaregialueen ulkopuolella.
Husseini ei ollut erityisen kiinnostunut muuttamaan Eurooppaan, eihän hän osannut edes ranskaa englannista puhumattakaan. Siitä huolimatta miehellä oli tyttöystävä Meksikossa! Suhde oli syttynyt, kun meksikolaisnainen oli vieraillut Tassili n’Ajjerin kansallispuistossa samanlaisella kiertomatkalla, millä itse olin. Sittemmin nainen oli käynyt Algeriassa toistamiseen ja nyt pariskunta suunnitteli avioliittoa. Avioliitto olisi Husseinille jo toinen, sillä miehellä on jo valmiiksi vaimo täällä Algeriassakin. Meksikolaisnaiselle asema toisena vaimona kävisi kuulemma mainiosti, eikä hän olisi edes Algeriaan muuttamassa. Husseini on suunnitellut jakavansa elämän kahdelle mantereelle; toisinaan hän lentäisi Meksikoon ja viettäisi siellä muutamia kuukausia. Toisinaan hän taas olisi kotonaan Saharassa. Siihen en saanut vastausta, miten Husseini ja meksikolaisnainen kommunikoivat. Eivät ainakaan espanjaksi.
Näistä kuvista tulee jo mieleen Jordanian Wadi Rumin ja Petran alueet. Kuvissa on upeita värejä ja kallioiden muotoja. Mielenkiintoista on varmaan ollut kuulla paikallisten elämästä.
Wadi Rumin jätin aikoinaan väliin, mutta Petrassa kävin ja kieltämättä sama mielleyhtymä tuli minullekin jo tuolla Tadrart Rougessa kulkiessa (kaikki kallioon hakatut rakennukset puuttuvat tietysti). Paikallisten elämä poikkeaa suuresti meikäläisestä, mutta pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä nämä tuaregitkin ovat.
Osaatko sanoa, mistä tuo paikallinen tee valmistetaan?
Jälleen kerran on pakko todeta, että kylläpä nuo dyynit näyttävät hienoilta! Ja itselle muuten tulee tuosta muodostelmasta myös vahva mielleyhtymä myös Coupe du mondeen, joten ymmärrän nimityksen hyvin. Varsin kiinnostavia keskusteluja olet myös (jälleen) päässyt käymään.
Tee on ihan tavallista vihreää teetä, johon keittovaiheessa lisätään valtava määrä sokeria ja tuoreita mintunlehtiä (tai ihan rehellisiä oksia tässä tapauksessa). Hyvää on!
Taidat siis seurata jalkapalloa. Minun piti tarkistaa kuka on hallitseva maailmanmestari, kun en ollut aivan varma. Muistin vain, että kisat oli Qatarissa 😀
Mielenkiintoiset keskustelut ihmisten kanssa ovat reissujen suola.
Tuaregiruoka näyttää aivan Finnairin Schengen-loungen pöperöiltä. Tai Vantaan koulukeskuskeittiön tähteiltä, mikä lienee suunnilleen sama asia.
Tarvitsevatko tuaregit jotain henkilöpapereita liikkuessaan Saharassa rajojen yli sinne sun tänne? Jotenkin mulla on sellainen käsitys, etteivät he kovin paljon valtakunnanrajoista piittaisi.
Maisemat ovat kieltämättä yllättävän monipuolisia, mutta eikö silti kolme yötä ole jo liikaa?
Päivisin ruoka näytti kauniilta, mutta kun aurinko laskee, eikä aavikolla ole otsalamppuja ja nuotiota kummempaa valaistusta, on aivan sama miltä ateria näyttää. Erinomaista se oli kyllä! 😀
En oikein usko, että tuaregitkaan ylittävät rajoja virallisia reittejä pitkin matkustusasiakirjat taskussaan. Eiköhän nekin mene siitä, mistä huvittaa.
Olin aavikolla 5 yötä ja siinä ajassa jo sai melko hyvän käsityksen tuosta maailmankolkasta. Tsadissa olin telttailemassa 14 tai 15 yötä, sekin oli hauskaa, eikä lainkaan liian pitkä aika! En minä Suomessa oikeastaan telttaile, joskus Suomen ja Ruotsin Lapissa on tullut yövyttyä
Mun kokemus afrikkalaisista tollaisista höystöistä on, että ne on maukkaita, mausteita on käytetty, mutta tulisia eivät ole. Tykkään.
Kigalissa osallistuin sellaiselle slummikävelykierrokselle, joka oli oikeasti mielenkiintoinen ja jonka päätteeksi syötiin sitten porukalla ateria jonkun paikallisen kodissa. Ruoka oli oikeasti hyvää, ja kaikkia niitä sörsseleitä en ikipäivänä olisi tullut maistaneeksi muuten.
Mun telttakiintiöni tuli täyteen intissä. Sen jälkeen en ole teltassa yöpynyt, ja intissäkin kyllästyin siihen touhuun niin, että nukuin lopulta mieluummin ulkona teltan vieressä. Katselin tänään kuitenkin Algerian ja nimenomaan Oranin lentoja. Hirveän kalliita niistä on tullut, ja yhteyksiä on vähän. Iberia ei enää lennä.
Tulisia eivät ole, eikä tulisuutta tarvita. Itse suosin sellaista ruokaa, jonka pystyy syömään ilman silmien vetistelyä ja irvistelyä. Nigeriassa piti yksi ateria keskeyttää, kun en vain selviytynyt chilisyydestä. Tyydyin pelkkään riisiin.
Kigalilaisesta kotikeittiöstä tuli mieleen, että taitaa harva Lappi-turistikaan syödä, kuten tavallinen suomalainen syö kotonaan. Ei niille tarjota makaroonilaatikkoa 🙁
No joo, armeijassa mullakin tuli kiintiö täyteen moneen asiaan, kuten juoksemiseen, ampumiseen, marlin mehukeittoihin, yhteismajoitukseen jne. Telttailukin oli hyvin ikävää, mutta kun Saharassa saa oman teltan ja palveluskunnan, niin sitten se on hyvä juttu.
Sun pitää mennä Oraniin Algerin kautta varmaan. Harmi, kun Air Algeriella ei ole mitään yhteyksiä Suomesta lähtien.