Burkinalaisena turistina Suomessa

Minulla on ympäri Länsi-Afrikkaa lukuisia ystäviä, tuttuja ja puolituttuja, joiden kanssa olen vaihtelevasti tekemisissä Whatsappin välityksellä. Aika usein saan viestiä tai puhelua, joissa minun toivotaan auttavan jotain afrikkalaista Eurooppaan pääsemisessä, työ- tai opiskelupaikan etsimisessä Suomesta sekä tietenkin valkoisen naisen etsimisessä. Toistaiseksi olen pitänyt rajat kiinni, enkä ole ryhtynyt toimiin kenenkään auttamiseksi Suomeen. En ole uskonut, että länsiafrikkalaisen olisi mahdollista saada Schengen-viisumia oikeastaan missään tapauksessa, enkä toisaalta ole halunnut vaivoikseni ketään paluulentonsa käyttämättä jättänyttä paperitonta. Ehkä siksi länsiafrikkalaiset tulevatkin Eurooppaan pitkälti laittomasti kuka mitäkin reittiä pitkin. Mukanaan heillä on nippu vääriä odotuksia Euroopasta sekä koko omaisuus pieneen reppuun pakattuna. Vain harva tulee Eurooppaan turistina.

Maaliskuun 2023 lopulla burkinalainen ystäväni herra Seni kuitenkin pyysi, että josko voisin kirjoittaa hänelle kutsukirjeen. Hän tahtoi käymään Suomessa ja Euroopassa ensikertaa elämässään. Olimme jutelleet asiasta jo vuonna 2016, mutta silloin todenneet, että varallisuus ei ehkä riittäisi. Nykyisin Seni on poikkeus länsiafrikkalaisten tuttavieni listalla, sillä miehellä on sitä varakkuutta. Hän ajaa paremmalla autolla kuin mitä minulla on. Hänellä on omakotitalo ja menestyvä yritys. Ajattelin, että hänet voisin Suomeen kutsuakin, sillä hän ei ole milloinkaan kertonut haluavansa muuttaa Eurooppaan. Hänellä on kaikki asiat kunnossa kotimaassaankin. Hän olisi siis taatusti käyttämässä myös paluulentonsa. Lupauduin kirjoittamaan kutsukirjeen, minkä jälkeen varasin ajan maistraattiin, jossa julkinen notaari vahvisti kutsukirjeessä olevan allekirjoitukseni oikeaksi hintaan 14 euroa. Tämä oli pakollinen prosedyyri, sillä Burkina Fasossa Suomea edustaa viisumiasioissa Belgian kuningaskunta ja Belgian suurlähetystö vaatii papereihin leimoja ja muita eteläeurooppalaisia joutavuuksia, kuten notaarin allekirjoituksia. Jos vieraani olisi anonut suoraan Suomen suurlähetystössä Nigerian Abujassa, ei kutsukirjettä olisi tarvinnut käyttää notaarin vahvistettavana. Itse viisumiprosessista lisää täällä.

Seni sai 90 päivän monikertaviisuminsa parissa päivässä toukokuun lopulla ja oli vapaa matkustamaan Eurooppaan ensikertaa elämässään. Olin suositellut matkan ajankohdaksi kesä-, heinä- tai elokuuta. Kesä tuli ja meni ja ajattelin, että 180 päivää voimassa oleva Schengen-viisumi ehtisi vanhentua. Samalla pohdin, että moni burkinalainen maksaisi Senin passissa olevasta viisumista tuhansia dollareita. Olin silloin tällöin ehdotellut sopivia lentoja, mutta herra taisi odotella, että lennot jostain syystä halventuisivat. Yli tuhannen euron lennot Eurooppaan ovat kalliita kenelle tahansa. Sitten lopulta aivan elokuun lopussa sain viestin ja linkin Ethiopian Airlinesin lentovaraukseen. Seni oli kuin olikin tulossa, mutta vasta lokakuun loppupuolella. Silloinhan Suomi on parhaimmillaan ja päivät poikkeuksellisen pitkiä.

Ryhdyin kyselemään, että mitä hän tahtoisi Suomessa nähdä. Vastaus oli, että niitä paikkoja, mitä turistit yleensäkin tahtovat nähdä. Ryhdyin myös evästämään miestä Suomen säätilasta, joka saattaisi olla mitä tahansa ankarasta vesisateesta lumituiskuun ja paukkuvaan pakkaseen. Kyselin, josko hän omistaisi lämmintä takkia tai varsikenkiä. Pohjois-Suomessa kun saattaisi olla tuohon aikaan jo lumi maassa. Sain vastauksen, että jonkinlainen talvitakki kyllä löytyisi. Sen oli tuonut eräs ystävä vuosikausia sitten Turkista, mutta jota ei ollut tarvittu vuosikausiin. Yleensähän Burkina Fasossa ei tarvita mitään takkia missään vaiheessa vuotta, koska aina on hyvä sää. Joskus tosin saattaa olla +16°C ja se tarkoittaa kuulemma kaaosta ja kylmettymisiä. Vanhuksia saattaa menehtyä. Tiedän, että tietyissä osissa Turkkiakin on talvi, mutta olin silti skeptinen turkkilaisten talvivaatteita kohtaan ja kaivoin omista varastoistani paksuja hanskoja, pipoja, lämpimiä kenkiä. Isäni kaivoi omasta varastostaan mustan talvitakin, jonka rintamukseen on kirjailtu mustalla tekstillä ”Volvo”. Se ajaisi asiansa ainakin aluksi.

Koitti tiistai 17. lokakuuta. Toivotin aamusella Senille hyvää matkaa ja sain vastauksen, että mies oli matkalla Ouagadougoun lentoasemalle. Ethiopian Airlinesin lento ET936 nousi Burkina Fason taivaalle suuntanaan Addis Abeba kaukana Itä-Afrikassa. Minulla oli ollut aavistus, että mies jäisi lennoltaan, mutta kun mitään ei kuulunut yli tuntiin, ajattelin, että hän oli ehtinyt lennolleen. Seurasin konetta Flightradarista ja kun kone teki välilaskun Nigerin Niameyhin, näin, että Seni oli yllättäen aktiivisena Facebookissa. En oikein uskonut, että burkinalainen liittymä toimisi Niameyssa, joten kysyin, että onko hän nyt Niameyn kentällä. Sain jonkin ajan kuluttua vastauksen, että hän oli myöhästynyt lennolta ja oli nyt matkatoimistossa selvittämässä sotkua. Ouagadougoun lentoasemallahan on sellainen maine, että lennot saapuvat ja lähtevät myöhässä. Ainakin tunnin verran. Senikin oli näin olettanut ja saapunut kentälle aivan liian myöhään. Samalta lennolta jäi noin 20 muutakin mattimyöhäistä.

Seni käytti 550 dollaria lippujen uudelleenvaraamiseen ja uusi lähtö koitti maanantaina 23. lokakuuta. Nyt mies oli Ouagadougoun lentoasemalla neljä tuntia ennen lennon lähtöaikaa ja ehti lennolle. Hän lensi Addis Abeban kautta Frankfurtiin, jossa edessä oli 16 tunnin odottelu, kiitos uuden lentovarauksensa. Olin odottanut aamukuudelta puhelua Saksan rajavartijoilta, mutta mitään ei kuulunut ja pian Seni itse soitti ja raportoi, että oli onnistuneesti Schengen-alueella. Passintarkastaja oli tentannut matkan syytä, määränpäätä sekä kysynyt, että kenet hän on Suomessa tapaamassa. Lisäksi passintarkastaja oli tiedustellut, onko Senillä käteistä tai luottokorttia. Kun Seni odotteli Frankfurtissa, itse ajelin Oulusta Helsinkiin ja ohjeistin samalla herraa Frankfurtin lentoasemalla etänä. Frankfurtin kansainvälinen lentoasema on eri kokoluokkaa kuin Ouagadougoun lentoasema, josta lähtee lentoja vain kourallinen päivän mittaan.

Hän istahti lopulta iltayhdeksältä Helsinkiin suuntaavalle Lufthansan lennolle ja minäkin olin vihdoin Helsinki-Vantaalla. Päivä vaihtui keskiviikoksi 25. lokakuuta. Odottelin puolisen tuntia, kun Seni sitten ilmestyi ovista parhaassa mahdollisessa seurassa. Kaikista laukkuaan odottavista suomalaisista hän oli tiedustellut tietä ulos matkalaukkuaulasta Amanda Harkimolta, joka oli saapunut Suomeen samaan aikaan. Ehkä jopa samalla koneella Frankfurtista. Amanda otti minusta ja Senistä yhteiskuvan Senin pyynnöstä, minkä jälkeen toivotti hyvää reissua Suomessa. Lämpötila Helsinki-Vantaalla oli +2°C, joten tervetulotoivotus Eurooppaan oli hyinen. Lentosekoilun takia majoitussuunnitelmat pääkaupunkiseudulle olivat menneet uusiksi ja olin varannut pikaisella aikataululla Forenomin hostellin Espoon Otaniemestä. Alun perin olimme majoittumassa hieman laadukkaammin Helsingin Herttoniemessä. Hinnan lisäksi valintaan vaikuttivat ilmainen parkkipaikka autolleni sekä sijainti järkevien kulkuyhteyksien päässä Helsingin keskustasta. Keilaniemen metroasema näytti olevan lähellä.

Menimme nukkumaan saman tien, sillä kello lähestyi kolmea aamuyöllä. Seni veti pipon päähänsä, Volvo-takin päälleen ja sujahti sitten peiton alle pedissään. Kerroin, että vaikka ulkona onkin kylmä, suomalaisissa taloissa on kyllä lämmitys ja että nukkumiseen ei tarvitse talvitakkia. Hän tuli tämän huomaamaan pian ja riisui Volvo-takkinsa. Huoneen patteri hohkasi lämpöä ja Seni nukkui sen vieressä. Itse nukuin huoneen toisella laidalla oven vieressä. Kerroin myös, että kraanavettä voisi juoda huoletta. Aamulla se askarrutti uudelleen, mutta hän rohkaistui ja tosiaan joi Espoon hanavettä, kun itsekin join. Olin edellispäivänä matkalla Helsinkiin hakenut kaupasta kolmioleipiä, jugurttia ja mandariineja, joita kiskoimme aamupalaksi. Seni kyseli, mahtoiko majapaikan suihkusta tulla lämmintä vettä. Oli tullut, kun hän sieltä sitten hiippaili takaisin huoneeseemme.

Ennen ulosmenoa paasasin talvipukeutumisen tärkeydestä suoraan Afrikasta tuleville ja pakotin hänen jalkoihinsa talvikengät. Opetin myös hanskojen käyttöä, sillä sormet eivät tuntuneet löytävän kolojaan oikein millään. Burkina Fasossa hanskoja ei tarvita, sillä koskaan ei ole kylmä. Sitten ajoimme metrolla Helsingin Kamppiin, jossa aloitimme Helsingin kierroksen. En ole ikinä asunut kaupungissa, enkä käy keskustassa vuosittainkaan, mutta minä nyt esittelisin pääkaupunkiani burkinalaiselle turistille. Ehkä vuoden ensimmäiselle sellaiselle. Jo metro oli herättänyt suurta ihastelua ja hän toivoi samanlaista myös Ouagadougouhun. Ihastelua aiheutti myös Helsingin sää; taivaalta tuli lumentapaista! Kuljimme marsalkka Mannerheimin patsaalle. Esittelin Carl Gustaf Emil Mannerheimin ”Suomen Thomas Sankarana”, kansallissankarina ja Seni tahtoi tietenkin kuvia patsaan kanssa.

Kuljimme Oodi-kirjastoon, jossa en ollut itsekään ikinä käynyt, vaikka olin sen kyllä nähnyt. Kirjasto teki suuren vaikutuksen ja videot kirjaston sisältä matkasivat vuolaana virtana Burkina Fasoon. Päätimme myös lounastaa kirjastossa, sillä tarjolla oli eksoottinen ruokalaji nimeltään kampela. Kampela ääntyy burkinafasolaisen suussa erinomaisesti ja olin lisäksi huomannut, että Senin suomenkielentaitokin karttui. Kiittämään hän oli oppinut jo heti ensimetreillään, minkä lisäksi hän sisäisti ääkköset pikavauhtia ja äänsi suomenkielisiä sanoja oikein. Mies kuvasi kampela-annostaan ja kommentoi tästä lähtien liki jokaista ruoka-annostaan ”eurooppalaiseksi ruoaksi”.

Kampelan ja Oodin jälkeen kuljimme eduskuntatalon portaille, mikä on elämys afrikkalaisesta maasta tulevalle. Parlamenttitalothan ovat yleensä kohteita, joiden lähelle ei sovi mennä, eikä ainakaan kuvata. Burkinalaiset polttivat oman parlamenttinsa vuonna 2014. Talo ja sen ympärillä olevat palaneet autot ovat muuten edelleen vuonna 2023 samassa tilassa kuin liki kymmenen vuotta sitten. Eduskuntatalon portailla kiipeillessämme Helsingin ylle saapui sankka lumisaderintama. Kävimme päärautatieasemalla, missä vessasta joutui maksamaan kokonaisen euron. Sitä Seni jaksaa muistella vuosikaudet eteenpäin. Vierailimme Aleksanterinkadulla, Pohjoisesplanadilla, Senaatintorilla, tuomiokirkossa, presidentinlinnan edessä sekä Kauppatorilla, jossa ei tapahtunut oikein mitään. Vierailimme myös Suomenlinnassa, missä minusta tuntui, että olin lautan ainoa suomalainen. Muut puhuivat espanjaa, italiaa, amerikanenglantia ja yksi höpötti videopuhelua mooren kielellä. Sitten pistäydyimme Vanhassa kauppahallissa maistamassa lohikeittoa. Esittelin lohen ”kalojen kuninkaana”. Lohi maistui erinomaisesti, mutta muuten kulttuurit törmäilivät ravintolapöydässä, kun Seni päätti ottaa äänekkään videopuhelun kotipuoleensa ja esitellä eurooppalaista ruokaa ja Eurooppaa muutenkin eräälle ystävälleen. Myöhemmin, kun tämä tuntui toistuvan jokaisessa ruokapaikassa, kerroin, että Euroopassa ei ole tapana soitella videopuheluita huutaen, kun syödään. Helsingin kuuluisista nähtävyyksistä Sibelius-monumentti, Porvoo ja Temppeliaukion kirkko jäivät katsomatta, sillä vieraani ei ollut Japanista tai Kiinasta.

Seni oli päivän mittaan päivitellyt afrikkalaisten vähyyttä Helsingin katukuvassa. Hän oli lisäksi aina mustan ihmisen nähtyään tiedustellut minulta, josko hän olisi afrikkalainen. Olin aina suorittanut pikaisen etnisen profiloinnin ja todennut ihmiset useimmiten juuri afrikkalaisiksi, vaikka ”afrikkalaistaustainen” lieneekin korrektimpi ilmaisu tämän päivän Helsingissä. Harvemmin kai Suomessa törmää Australian aboriginaaleihinkaan. Seni oli pyrkinyt ottamaan kontaktia näihin ”afrikkalaisiin” heitä tervehtimällä. Osa tervehti, mutta aika moni ei korviaan lotkauttanut. Kuulemani mukaan ainakin Turussa mustat moikkaavat aina toisiaan. Samoin tekevät valkoiset keskenään Länsi-Afrikassa. Arvelin, missä voisimme afrikkalaisia nähdä, joten otimme metron Itäkeskukseen. Se ja etenkin läheinen Puhoksen ostoskeskus oli suuri elämys minullekin. Tapasimme paljon somaleita ja Seni tiedusteli, miksi somalit ovat Suomessa niin suurin joukoin ja mitä he tekevät täällä työkseen.

Illalla kävimme Keilaniemen Alepassa, jonka edessä oli kaksi ruokakassirobottia. Selitin niiden toimintaperiaatteen, vaikka Oulun katukuvaankin ne ilmestyivät vasta kesällä 2023. Seni lohkaisi, että Afrikassa tämä konsepti ei toimisikaan, sillä ”afrikkalaiset hakkaisivat ne rikki ja varastaisivat sisällön”. Muutama päivä myöhemmin hän päivitteli kauppojen itsepalvelukassoja todeten, että Afrikassa tämä konsepti ei toimisikaan, sillä ”afrikkalaiset varastaisivat aina osan ostoksista”. Kerroin, että sitä tapahtuu myös Suomessa.

Torstaina 26. lokakuuta ajoimme pääkaupunkiseudulta Ouluun. Helsinki oli ollut ouagadougoulaisen silmin hyvin kaunis kaupunki ja kaikki oli muutenkin hyvin. Seni ei valittanut mistään, ei edes kylmyydestä. Tietkin saivat suitsutusta ja olin jo useaan kertaan saanut kuulla ranskankielisiä Whatsapp-puheluita, joiden sisältö tiivistettynä koski Suomen ”sivistyneisyyttä”. Kaikki on niin paljon paremmin, eikä täällä edes heitetä roskia autonikkunasta ulos. Kuvat ja videot sinkoilivat Burkina Fasoon. Siellä seurattiin Euroopan-matkaa suurella mielenkiinnolla ja moni oppi sijoittamaan Finlanden kartalle. Ainoastaan miehen tyttöystävä oli suuttunut, kun ei ollut päässyt mukaan Suomeen. Toki hänellä ei ollut viisumiakaan, eikä sitä ollut edes yritetty hankkia.

Lämpötila laski miinukselle jossain Lahden jälkeen ja se sai Senin koskettelemaan auton kylmää ikkunaa toistuvasti. Heinolan kohdalla moottoritie kulkee Tähtiniemen sillan poikki, mikä puolestaan sai Senin toteamaan, että tämähän on kuin Abidjanissa! Abidjan on Norsunluurannikon suurin kaupunki ja siellä on hieman samantyylinen korkea silta.

Olen monesti tavannut pysähtyä syömään Hartolan Jari-Pekassa, sillä se on siinä kohdassa nelostietä, että siinä kohdassa on yleensä nälkä. Nyt lounaana näytti olevan ruokalaji nimeltä pizzamureke. En tiedä, millainen eurooppalainen ruoka se on, eikä minua kiinnostanut oikeastaan edes esitellä sitä Burkina Fasosta tulevalle. Päätin siis myöhästyttää lounasta tuonnemmaksi. Vaajakosken ABC:llä lounaana oli chorizopyöryköitä, joissa oli possua, joten se ei muslimille soveltunut. Tiskissä oli myös smetanainen uunikala, joka oli lopulta ainoa eurooppalainen ruoka kaurapuuron ohella, joka ei maistunut burkinalaiselle lainkaan. Omat chorizopyörykkäni olivat kyllä erinomaisia. Teimme lounaan jälkeen kaupunkikierroksen Jyväskylän keskustassa. Seni oli taas bongannut katukuvasta afrikkalaisia, joiden perässä menimme etniseen ruokakauppaan heitä tervehtimään. Tytöt olivat sambialaisia. Kapusimme Harjulle ja edelleen Vesilinnan näkötorniin. Jyväskylä kylpi auringonpaisteessa ja näytti parhaita puoliaan. Kaupungin nimi tosin on hankalahko, joten se kääntyi Senin kuvaamissa videoissa ”Jugoslaviaksi”. Jugoslavian nähtyämme jälkeen palasimme nelostielle ja ajoimme perille Ouluun.

Oulussa viettäisimme valtaosan ajastamme. Maisema oli valkoinen ja viikonloppuna lunta tulisi lisää. Pakkanenkin paukkui perjantaina 27. lokakuuta. Päivä kului rauhallisissa merkeissä, lähinnä astianpesukoneen ja pesukoneen toimintaa ihmetellen. Seni, kuten muutkin varakkaat afrikkalaiset käyttävät siivous- ja pesulapalveluita, eikä tällaisia kodinkoneita oikeastaan tunneta Ouagadougoussa. Oikeastaan kaikki muukin oli outoa ja ihmeellistä mikroaaltouunista, sähköpotkulaidoista, liesituulettimesta ja lumiaurasta lähtien. Myös roska-auto oli uusi kokemus ja Seni tiedustelikin, että viekö auto roskat kerättyään ne sitten metsään. Kaikki on toki outoa ja ihmeellistä myös suomalaiselle, joka matkustaa Burkina Fasoon ensikertaa. Vaikkapa se, että roskat tosiaan viedään metsään.

Kävimme päivän aikana moskeijassa, sillä perjantai on muslimien pyhäpäivä ja silloin on kuulemma hyvä rukoilla moskeijassa. Oulussa on kai kaksi moskeijaa: toinen keskustassa ja toinen Toppilassa. Keskustan moskeijaa johtaa bangladeshilainen imaami Abdul Mannan, jonka tytär ja vävy lähtivät Isis-joukkoihin vuonna 2014. Samaisessa, Saudi-Arabian rahoittamassa, moskeijassa myös raiskattiin myöhemmin pikkutyttö. En olisi suostunut astumaan sisään tällaiseen laitokseen. Onneksi Toppilan moskeija on somalien moskeija, eikä missään kohuissa ryvettynyt. Mieluusti veinkin afrikkalaisen vieraani nimenomaan afrikkalaisten moskeijaan, joka on ymmärtääkseni perustettu ”vastalauseena” vanhoillista oppia julistavalle saudimoskeijalle. En ole muslimi, enkä ole ikinä käynyt Suomessa yhdessäkään moskeijassa, mutta Toppilan moskeijassa saimme oikein lämpimän vastaanoton. Seni saisi tulla rukoilemaan milloin haluaisi ja teetäkin olisi tarjolla. Seinällä oli lappu, jossa pyydettiin lahjoituksia Pohjois-Suomen somalien kulttuuri- ja perheyhdistys ry:lle. Illalla menimme kotonani saunaan, joka oli suuri menestys ja Seni viihtyi ylälauteella kuin kuka tahansa suomalainen.

Viikonloppuna satoi lisää lunta ja koitti Senin syntymäpäivä. Kävimme juhlimassa sitä eurooppalaisen ruoan merkeissä ravintolassa. Ouluun on kesällä 2023 avattu erinomainen eritrealais-etiopialainen ravintola nimeltään Mesob. Ehdotin sitä yhdeksi ravintolavaihtoehdoista, vaikka epäilinkin, ettei afrikkalainen Eurooppaan tullessaan välttämättä olisi kiinnostunut afrikkalaisesta ravintolasta. Olin oikeassa. Lisäksi Seni arvosteli etiopialaisia siitä, että he pitävät itseään muita afrikkalaisia parempina, eikä siksikään haluaisi heidän ravintolaansa. Samassa yhteydessä hän kertoili kokemuksiaan Madagaskarin Antananarivosta, jossa häntä oli osoiteltu kadulla ja huudeltu ”afrikkalaiseksi”. Madagaskarilaisethan eivät ole kuin väki Afrikan mantereella, vaan he ovat sekoitus Borneon saarelta tulleita ja mannerafrikkalaisia.

Maanantaina 30. lokakuuta olin päättänyt, että vierailemme Hailuodon saarella, joka on eräs omia suosikkikohteitani Suomessa. Se sijaitsee kätevän etäisyyden päässä Oulussa ja siellä pystyy helposti vierailemaan päiväseltään. Ensin kuitenkin ihmetystä aiheutti suorittamani autontankkaus, joka tapahtui itsepalveluna ja päätyi siten taas videolle. Lauttamatka Hailuotoon oli niin ikään suuri elämys afrikkalaisesta sisämaavaltiosta tulevalle, vaikka vain merenrannat olivat toistaiseksi jäässä. Kerroin, että helmikuussa saareen saattaa päästä jopa jäätietä pitkin. Marjaniemen kalastajakylä ja pitkä hiekkaranta oli kaunis jopa näin lokakuisena talvipäivänä. Seni ei ollut päivän ainoa turisti Hailuodossa, vaan täällä oli käynyt juuri myös yhdysvaltalaisen Globus-matkatoimiston suuri turistiryhmä tutustumassa erääseen Suomen off-the-beaten-path-kohteista eli Hailuotoon. He majoittuivat Oulussa Radisson Blu -hotellissa ja jatkaisivat seuraavana päivänä Meri-Lapin kautta Rovaniemelle. Siitä syystä Marjaniemen Luotsihotellikin oli poikkeuksellisesti auki ja meille liikeni lohikeittoannokset hintaan 15 euroa kappaleelta. Myös kiertomatkalla Pohjois-Suomessa olleet yhdysvaltalaiset olivat syöneet samaista keittoa hetki sitten.

Tiistaina 31. lokakuuta aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja päätin, että tänään kokeilisimme hiihtoa, sillä lunta kerran oli riittävästi. Latuja ei toki ollut, mutta tekisin niitä itse hiihtämällä. Seni vuokrasi suksiparin Nallikarin lomakylästä, minkä jälkeen ryhdyin hiihdonopettajaksi vieraalleni. Hän oppi hiihdon yllättävän nopeasti lomakylän jalkapallokenttää edestakaisin sahatessamme. Toki kaatumisiakin sattui, mutta vähitellen nekin harvenivat. Lopulta hiihdimme myös Nallikarin hiekkarannalla, yhteensä kai kolme tuntia. Ehdotin, että herra tähtäisi maansa ensimmäiseksi talviolympialaisedustajaksi, sillä Burkina Fasolta on edelleen talviolympialaiset korkkaamatta. Se tosin saattaisi vaatia Burkina Fason hiihtoliiton perustamista. Suhtautuminen lumeen oli pelkästään positiivista ja hän olisi toivonut voivansa kuljettaa sitä ja kylmää ilmaa mukanaan Burkina Fason pohjoisosien metsiköihin, joissa piileskelee bandiitteja ja terroristeja. Seni päätteli, että Suomessa ei voisi ikinä syntyä vastaavia bandiittijengejä, sillä ne eivät selviytyisi lumisissa metsissä kovin pitkään. Olen samaa mieltä.

Lokakuu vaihtui marraskuuksi ja oli aika suorittaa vierailu Lapissa, vaikka itse lasken Oulunkin Lapiksi. Lyhin reitti Oulusta Rovaniemelle kulkee Kemin kautta, mutta porovarmin reitti kulkee Pudasjärven ja Ranuan kautta. Valitsin jälkimmäisen reitin. Aluksi vierailimme Kiimingissä Koitelinkoskilla, joka on erittäin suosittu retkikohde oululaisten keskuudessa. Kiiminkijoen saarille on rakennettu siltoja ja makkaranpaistopaikkoja. Usein viikonloppuisin kaikki paistopaikat ovat täynnä, mutta nyt olikin keskiviikkoaamu, eikä paikalla ollut ketään. Erääseen siltaan oli kiinnitetty kymmenittäin rakkauslukkoja, joiden merkityksen selvitin Senille. Lukot aiheuttivat hilpeyttä, mutta hän kertoi harkitsevansa omaa lukkoa tyttöystävänsä kanssa jonnekin. Katsastimme Koitelinkosket puolessa tunnissa ja jatkoimme matkaa. Ensimmäiset porot tulivat tiellä vastaan pian Ranuan kunnanrajan ylitettyämme. Rovaniemellä kävimme Ounasvaaran näkötornissa, minkä jälkeen majoituimme Hostel Café Kodissa keskellä Rovaniemeä. Myöhäiseksi lounaaksi nautimme poroa, mikä kelpasi burkinalaiselle jälleen erinomaisesti. Suolaa ja pippuria sekin vain vaati, kuten kaikki muukin eurooppalainen ruoka.

Aamulla suuntasimme Joulupukin pajakylään, vaikka en ollut aivan varma ymmärsikö burkinalainen vieraani koko Joulupukki-konseptia. Menimme silti Joulupukin kammariin ja asetuimme jonon päähän. Odotellessamme katselimme kuuluisien Joulupukin luona käyneiden vieraiden kuvia. Esittelin Tarja Halosen ja Martti Ahtisaaren Suomen entisinä presidentteinä, Sauli Niinistön nykyisenä presidenttinä sekä Alexander Stubbin tulevana presidenttinä. Perässäni tullut espanjankielinen matkaopas vaikutti kääntävän esittelyni myös espanjankielisille vierailleen. Muita superjulkkiksia seinällä olivat muun muassa Aki ja Heli Palsanmäki, joita perässäni tullut matkaopas ei vierailleen enää kyennyt esittelemään. Oikeasti Seniä kiinnosti vain Kiinan johtajan Xi Jinpingin yhteispotretti Joulupukin kanssa. Herra päätteli kuvasta, että Joulupukin täytyy totisesti olla merkittävä henkilö ja kysäisi pukin parrasta, että mahtaako se olla aito. Tottakai se on, totesin. Joulupukki otti meidät vastaan vain 20 minuutin jonotuksen jälkeen, kehotti olemaan kiltti ja lupasi tulla jouluna Burkina Fasoon. Kävimme katsomassa myös poroajelua ja ihmettelemässä lumilinnan rakentamista. Kun sitten ajelimme takaisin Ouluun päin, oli pellolla Tervolan kohdalla satapäinen porolauma.

Perjantaina 3. marraskuuta vierailimme jälleen Toppilan moskeijassa, jossa oli tällä kertaa yhteisrukoushetki. Lisäkseni paikalla oli yksi toinenkin kantasuomalainen. Hän oli rukoilemassa. Minä en edelleenkään ollut muslimi, joten seurasin jumalanpalvelusta taka-alalla. Moskeijavisiitin jälkeen kävelimme Pohjois-Pohjanmaan museoon tutustumaan näiden seutujen esi- ja lähihistoriaan. Iltapäivällä kävimme taas kaupassa ja Seni tahtoi ostaa tölkin energiajuomaa. Hän poimi sen hyllystä ja tahtoi sihauttaa auki välittömästi. Ehdin huutaa, että ensin se tölkki pitäisi maksaa. Sain vastauksen, että Afrikassa tölkin voisi juoda jo sisällä kaupassa. Tölkki pysyi kiinni kassalle asti.

Maanantaina 6. marraskuuta päätimme lähteä Ruotsiin, sillä kuningaskunnan itäisin kolkka Haaparanta on vain 1,5 tunnin matkan päässä Oulusta. Ensin Seni kuitenkin järkyttyi, kun en sulkenut makuuhuoneeni ovea lähtiessämme kotoani. Ovi on kuulemma parasta sulkea, ettei sisään mene henkiä. Minulla on Akodessewan fetissitorilta Lomésta ostettu pieni savesta tehty ihmisenpää, joka kyllä suojelisi kotiani pahoilta hengiltä. Se on lisäksi sijoitettuna makuuhuoneeseen. Seni itse nukkui vuodesohvalla olohuoneessa vailla mitään ovia.

Vierailimme Ruotsissa Kukkolankoskilla katsomassa Suomea vastarannalta. Lisäksi ajoimme Seittenkaaren eli Seskarön saareen, joka on viehättävä paikka kesäaikaan. Sinnekin kuljetaan monien siltojen kautta, joista viimeinen ja korkein on ”kuin Abidjanissa”. Nyt Seittenkaaren hiekkarannalla oli vain jäälauttoja ja itse kyläkin oli hiljainen, mutta nytpä herra on nähnyt tyypillisen pohjoisruotsalainen kylän. Seittenkaaressa on suuri saha, joka niin ikään kiinnosti kovasti. Söimme Ikeassa ja vierailimme Candyworldissa, joka joskus mainosti olevansa maailman suurin karkkikauppa. Nyt se kertoo olevansa Euroopan suurin. Seni osti kaupasta Kinder Bueno -monipakkauksen kotiinviemisiksi. Sen lisäksi hän osti myöhemmin Oulun kauppahallista hirvimukin. Salmiakkia en syöttänyt vieraalleni missään vaiheessa, sillä en itsekään ymmärrä sitä.

Jalkauduimme vielä Haaparannan keskustaan, vaikka ilta oli jo pimentynyt ja sää oli kovin nuhjuinen. Keli oli plussan puolella. Hän tahtoi kuvan Swedbankin konttorin edessä, ”koska pankki on perustettu logon perusteella jo vuonna 1820”. Hän oli myös tehnyt havainnon, ettei ollut nähnyt Oulussa tai täällä Haaparannassakaan prostituoituja kaduilla päivystämässä. Burkina Fasossa kun heitä näkee aina tietyillä katuosuuksilla. Kerroin, että sää taitaa vaikuttaa siihen ja jatkoin, että näitä palveluksia kaupittelevat naiset taitavat päivystää lähinnä internetissä. Palasimme illaksi Ouluun ja matkan aikana Seni toivoi voivansa vihdoin nähdä hirven. Itse olin tästä eri mieltä, sillä en tahtoisi ajaa hirvikolaria sumuisena ja pimeänä iltana. Matkan aikana murskasin taas yhden afrikkalaisten olettamuksen Euroopasta: sähkö ja vesi eivät olekaan ilmaisia, kuten Seni oli tähän asti luullut.

Seuraavana päivänä, 7. marraskuuta, vein miehen Oulun rautatieasemalle pitkällisen junamatkustusperehdytyksen päätteeksi. Hänen tuli nyt selviytyä elämänsä ensimmäisestä junamatkasta Oulusta Tampereen ja Tikkurilan kautta Helsingin lentoasemalle. Annan VR:lle tätä kautta moitteita, sillä mikäli määränpää on lentoasema, tarjoaa VR ainoastaan nopeimman vaihtoehdon, ei suorinta. Siispä tämä tarkoitti kymmenen minuutin junanvaihtoa Tampereella Helsinkiin menevästä junasta Helsinkiin menevään junaan. Jotenkin vaihto tosiaan onnistui, vaikka olisin toisaalta toivonut, että pohjoisesta tuleva juna olisi ollut myöhässä ja Seni olisi saanut jatkaa samalla junalla Tikkurilaan (eli burkinalaisittain Tigrouilaan) asti. Junanvaihdon ansiosta herra saapui Helsingin lentoasemalle tuntia ennen sitä Kemijärveltä tulevaa junaa, josta hänen oli siirryttävä toiseen junaan.

Hän lensi Helsingistä Arlandaan vain todetakseen, että kukaan ei huoli hänen rahojaan euroina, eikä edes kruunuina. Kortti olisi oltava. Joku ystävällinen ruotsalainen oli huolinut käteistä ja maksanut Senin ruoka-annoksen, jossain ravintolassa. Siinä missä suomalainen ruoka sai pelkkää kiitosta, ei samaa tuomiota todellakaan saanut Arlandan ruoka.

Arlandasta matka kulki Addis Abeban kautta takaisin Ouagadougouhun. Takaisin kotiplaneetalle.