Kamelilla aavikolle Agadezin taakse

4.5.2023

Olin nukkunut yöni kovin huonosti. Zinderin hotellin ilmastointilaitteesta saamani flunssa tuntui vain pahentuneen ja diagnosoin itselläni yön aikana jopa pientä kuumetta. Särkylääke oli auttanut nukahtamaan ja laskenut kuumeen, eikä aamuseitsemältä ollut enää kuumeinen olo. Joskin ääni oli hieman painuksissa ja nenä vuoti. Yön aikana olin jo miettinyt peruvani täksi päiväksi suunnitellun kamelimatkan aavikolle Agadezin taakse, mutta aamulla kuitenkin koin olevani riittävän hyvässä kunnossa pystyäkseni ratsastamaan kamelilla. Majataloni Auberge Tellit Depandancen aamupala käsitti patonkia, munakkaan, keksejä, itsetehtyjä hilloja, voita sekä kahvia, vettä ja mangomehua. Aamupalan voimin jaksaisin mainiosti lounaaseen asti, joka tarjoiltaisiin jossain päin aavikkoa kamelivaelluksen lomassa.

Edellispäivänä minua ympäri Agadezin vanhaakaupunkia johdattanut tuaregiopaskaksikko saapui luvatusti kello kahdeksaksi hotellilleni. Ennen kameliretken alkua oli hankittava käteistä ja tagelmust, tuaregimiesten käyttämä päähuivi. Suomalaisella luottokortilla saa valuuttaa Länsi-Afrikassa käytännössä ainoastaan Ecobankin automaateista, joten suunnistimme aivan aluksi kohti sellaista. Nostin kameliretkeen vaadittavan rahasumman, minkä jälkeen lähdimme kohti kangaskauppaa. Opaskaksikko kertoi huivin maksavan noin kymppitonnin (n. 15,2 euroa). Sillä hinnalla saisin palan indigonsinistä kangasta, joka on kaikkein kalleinta ja arvostetuinta. Kerroin, että maksaisin enintään 2 000 frangia (n. 3 euroa) ja että en välittäisi, vaikka saisin halvinta laatua. Enhän ole tuaregi, enkä aivan jatkuvasti kulkemassa ympäri Saharaa. Siispä mikä tahansa riepu kyllä kelpaisi. Kaksikko otti 5 000 frangin setelin, jätti minut tuktukiin odottelemaan ja lähti ostamaan tagelmustin puolestani. Siten läsnäoloni ja ihonvärini ei pääsisi nostamaan hintaa tarpeettomasti. Noin kahden minuutin jälkeen oppaani palasivat mukanaan kolmen metrin pala indigonsinistä kangasta ja vaihtorahat. Tagelmust oli maksanut 2 000 frangia.

Saharan keskiosien alkuperäiskansa tuaregit eroaa suuresti ympäröivistä kansoista, sillä he omaksuivat islamin verrattain myöhään, eivätkä edelleenkään noudata sitä kovin orjallisesti. Esimerkiksi paastokausi Ramadania vietetään, jos vietetään. Myös pukeutuminen menee hieman päinvastoin kuin muslimikansoilla tavallisesti; tuareginaiset kulkevat paljain kasvoin ja jopa paljain päin, kun taas miehet eivät julkisesti näyttäydy ilman tagelmustia, siis turbaaninomaista päähinettä, joka kääräistään pään ja kasvojen peitoksi jättäen vain silmät näkyviin. Tagelmust on siis nimenomaan miesten asuste ja pian se oli minunkin pään peittona. Se suojaisi minua niin armottomalta Saharan auringolta kuin hiekkapölyltä, jota pakoon ei Nigerissä oikeastaan muuten pääse.

Tuktukin kyydissä päädyimme eilen tapaamani Sidi Mohamedin luokse. Mies oli valmistellut retkemme edellisillan ja tämän aamun aikana, mutta ensin koittaisi maksun aika: olimme sopineet noin kahdeksan tunnin kameliretken hinnaksi 75 000 frangia (n. 114,3 euroa). Summaan sisältyisi oma kameli ja lounas aavikolla. Sidi Mohamed ehdotti, että pukeutuisin paikalliseen tuaregimiehen asuun. Siten summaan sisältyi myös laina-asu, joka oli Sidi Mohamedin omasta vaatekaapista. Asu olisi sekä ihanteellinen Saharan oloihin että auttaisi minua naamioitumaan paremmin aavikolle. Kaukaa katsottuna kukaan ei voisi erottaa, että olisin ulkomaalainen. Läheltä katsottuna menisin ihonvärini perusteella algerialaisesta tuaregista. Jos taas avaisin suuni, vaatimaton tamasheqin kielen sanavarastoni paljastaisi minut ainoastaan kulttuuriseksi omijaksi.

Kävelimme RN25-valtatien varteen, jonne Sidi Mohamedin perhetutun poika, Mohamed hänkin, oli tuonut kaksi kamelia ja satuloinut ne minua ja Sidi Mohamedia varten. Mohamed itse kävelisi, eikä ratsastaisi lainkaan. Sidi Mohamed oli vuokrannut kamelit tutultaan päiväretkemme ajaksi, eikä hänellä ole omia kameleita. Ellei tuttavapiirissä satu olemaan kamelinomistajia, voi kamelin vuokrata päiväksi tai kahdeksi myös Agadezin kamelimarkkinoilta. Sidi Mohamed pyörittää omaa matkatoimistoa Agadezissa, mutta toiminta on ollut jo vuodesta 2007 lähtien melkoisen pienimuotoista. Tuolloin turismi Agadezissa ja Nigerin aavikoilla päättyi tuaregien kapinointiin maan keskushallintoa vastaan. Edellisen kerran Sidi Mohamed vei matkailijan aavikolle kamelilla kolme vuotta sitten. Edellinen kerta kaukaisilla Bilman ja Fachin keitailla turistien kanssa taas tapahtui vuonna 2006. Turistit olisivat kyllä kovasti tervetulleita, minkä olin itsekin aistinut.

Valtatie RN25 alkaa pääkaupungista Niameysta ja kulkee Agadezin kautta Arlitiin ja lopulta Algerian rajalle Assamakan kylään asti. Me kuljimme sitä vain 200 metriä eli yli vadin, kuivuneen joenuoman, ja jatkoimme sitten muutamia satoja metrejä kohti koillista. Minä, Sidi Mohamed ja Mohamed kuljimme tässä vaiheessa edellä kameleiden seuratessa perässämme. Tajajaratin peruskoulun takapihalla miehet päättivät, että on aika siirtyä kamelin selkään. Sidi Mohamed puhuu sujuvaa englantia ja evästi minut kamelin selkään. Kamelinselkään köytetty satula oli erilainen kuin aiemmin kokemani; minun pitäisi pitää jalkojani kamelin kaulalla, kun kameli oikaisee raajansa eli nousee seisomaan. Paljaat jalat olisi pidettävä kaulalla myös koko matkan ajan kuin näyttääkseni elikolle, kuka on pomo. Jos jalkoja ei pitäisi kamelin kaulalla, saattaisi kameli innostua laukkaamaan. Tietenkin kamelikuiskaaja Mohamed kulkisi koko ajan edellämme ja kamelit olisivat narujen päissä, mutta jalkoja oli silti parasta pitää kaulalla. Kameli on kovin vaatimaton, eikä pane pahakseen, jos ihminen lepuuttaa likaisia koipia sen karvaisella kaulalla. Kunhan nyt vähän örisee muodon vuoksi, kun pitäisi taas polvistua.

Niinpä sitten matka pääsi alkamaan. Minä ja Sidi Mohamed istuimme kameleidemme selässä Mohamedin kävellessä edessä. Kamelit kulkevat tasaisesti kävelyvauhtia ja kyyti on keinuvaa, mutta miellyttävää. Maisematkin kelpasivat, kunhan pääsimme kunnolla ulos Agadezin esikaupunkialueelta. Kaukana horisontissa kohoaa mahtava Aïrvuoristo, jonka korkein huippu, Mount Gréboun, on 1 944 metrissä merenpinnasta. Nämä kaikkein korkeimmat huiput ovat satojen kilometrien päässä Agadezista, mutta matala esivuoristo alkaa jo lähellä Agadezia. Ympärillämme avautui karu Nigerin Sahara, johon Nigerin valtiollinen sähköyhtiö Societe Nigerienne d’Electricite rakennuttaa valtavaa 18,9 megawatin aurinkovoimalaa yhteistyössä ranskalaisten ja intialaisten yritysten kanssa. Lisäksi samalla alueelle tulee dieselvoimala. Rakennustyöt olivat alkuvaiheessa, mutta muuri alueen ympärille oli jo saatu valmiiksi. Aurinkoa täällä päin totisesti riittää, joten investointi siihen on pelkästään järkevää.

Pian ympärillämme oli pelkkää aavaa Saharaa, jossa siellä täällä kohosi satunnainen puu tai pensas. Ylitimme vadeja, kohtasimme useita kameleita, jotka olivat laiduntamassa niillä harvoilla maapalstoilla, jotka olivat edes vähän kasvillisuuden peitossa. Toukokuu on täällä kuuminta aikaa ja maisema oli kovin ruskea. Sadekauden alkaessa heinä-elokuussa tämäkin maisema on vihreänä. Kuten Pohjois-Suomessa, myös täällä kasvien on oltava nopeita, jos aikovat kukkia lyhyen sadekauden ja sitä seuraavan kasvukauden aikana.

Nigerin Saharassa asuu ihmisiä. Kyliä on siellä täällä, mutta harvassa. Lisäksi paimentolaisuus on laajalle levinnyttä ja ensimmäisiin nomadien majoihin törmää jo vähän matkaa Agadezista. Paimentolaisia myös kohtasimme pian. He olivat kameleineen matkalla jonnekin, ehkä Agadeziin. Sidi Mohamed ja Mohamed tervehtivät paimentolaisia jo hyvän matkan päästä ja paimentolaiset huikkasivat tervehdyksensä takaisin.

Kuljimme ehkä noin 15 kilometrin matkan Agadezista luoteeseen, jossa sijaitsee Tchibnitenin pieni tuaregikylä. Emme menneet kylään, vaan sen ohitse ja jäimme muutaman kilometrin päähän siitä, erään kuivuneen joenuoman ääreen. Mohamed maanitteli kamelit polvistumaan, että pääsimme alas. Mohamed yhdessä Sidi Mohamedin kanssa irrotti kameleiden satulat ja niiden kantaman kuorman. Kuorma käsitti pari kattilaa, ruokatarpeet ja maton, jonka levitimme suuren piikikkään kierreakaasian alle. Kamelit jäivät järsimään kasveja, mitä vadin varrella sattui olemaan. Vähitellen ne kulkivat pois näkyvistä, mutta eivät ne silti mihinkään katoaisi; kun lähdön aika taas koittaisi, Mohamed kyllä löytäisi ne jostain pusikosta.

Minä lähdin kiertelemään kaunista lähiseutua, eikä kiertely ilmavassa tuaregiasussa tuntunut lainkaan liian kuumalta. Kuljeksin myös pitkin vadin hiekkaista pohjaa, enkä voinut kuin ihmetellä, että sen reunamat olivat edelleen vehreinä, vaikka sadekaudesta oli liki vuosi. Jostain vaelsi äänekäs lauma vuohia, tyystin vailla paimenta. Jonkin ajan kuluttua myös pari paimentolaista kulki leirimme ohitse. Mohamed keräsi polttopuita ja sytytti nuotion. Sen jälkeen mies ryhtyi ruoanlaittoon. Sidi Mohamed keskittyi lepäilyyn ja tarinointiin näistä seuduista.

Olin kiinnittänyt huomiota, että mobiilidata toimi erinomaisesti täällä kaukana Agadezista, keskellä erämaata. Agadezissa itsessään se toimi hyvin heikosti, minkä lisäksi GPS-signaali ehdotti sijainnikseni aivan mitä sattuu. Epäilen, että syynä tälle on Agadezin laitamilla, lentoaseman takana oleva Yhdysvaltain sotilastukikohta Niger Air Base 201. Se on ollut käytössä vuodesta 2016 lähtien ja sieltä on operoitu miehittämättömiä, mutta kuitenkin aseistettuja, sotilaslennokkeja. Niger Air Base 201 on Yhdysvaltain suurin dronetukikohta Afrikassa ja muutenkin eräs tärkeimmistä sotilastukikohdista koko mantereella. Lennokeilla on jahdattu ja tarkkailtu mahdollisia terroristeja, ilmeisen onnistuneesti, sillä jihadismi on liki olematonta näillä main vuonna 2023. Ilma oli selkeä ja tuulenvirekään ei käynyt, joten ilmassa pörräävän dronen äänen saattoi selvästi kuulla. Ne taitavat lentää niin korkealla, etten sellaista onnistunut näkemään paljain silmin. Enkä toisaalta olisi ääntä tunnistanut dronen ääneksi, ellei Sidi Mohamed olisi minua valistanut asiasta. Niger Air Base 201 on merkittävä tulonlähde koko seudulle, eikä Sidi Mohamedillakaan ollut oikein mitään poikkipuolista sanottavaa tukikohdan läsnäolosta hänen kotikaupungissaan. Tottahan tukikohdan noin tuhat yhdysvaltalaissotilasta tuovat myös turvaa itse kaupunkiin. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tukikohdan portilla on CNN:n perusteella Yhdysvaltain ja Nigerin lippujen välissä kyltti tukikohdan tunnuksesta ja teksti ”Midnattsolens Land”. Näin Suomesta tulevalle Kravun kääntöpiirin eteläpuolella sijaitseva Agadez ei ole paras esimerkki keskiyön auringon maasta, kun se aurinko laskee käytännössä aina jo noin kello 18.

Siirtolaisuudestakin riitti puhetta, sillä Agadez on jo pitkään toiminut kauttakulkupaikkana ympäri läntistä ja keskistä Afrikkaa saapuville siirtolaisille, nuorille miehille, jotka eivät näe tulevaisuuttaan kotipuolessa Guineassa, Sierra Leonessa, Burkina Fasossa, Ghanassa tai missään. Paitsi tietenkin Saksassa. Tai ehkä Englannissa tai Ranskassa. Joku on saattanut kuulla myös Hollannista. Joku tuttu tai tutuntuttu on ehkä päässyt aikoinaan laittomin keinoin Eurooppaan ja asuu nyt vahvistamattomien huhupuheiden perusteella kultaisessa linnassa, kuten Euroopassa on tapana. Euroopan vuosien 2015–2016 siirtolaiskriisin aikana Agadezin kautta kulki satoja tuhansia siirtolaisia kohti Libyaa ja Välimeren rantaa. Vielä vuonna 2016 siirtolaisuus oli iso bisnes ja noin 300 000 siirtolaista matkasi halki Agadezin. Sitten Niger teki sopimuksen Euroopan unionin kanssa ja siirtolaisuuspainetta saatiin pienennettyä tekemällä ihmissalakuljetustoiminnasta laitonta.

Agadez on viimeinen merkittävä kaupunki matkalla kohti Libyaa (tai Algeriaa) ja tuhansien kilometrien pituista Saharan autiomaata, joten on ymmärrettävää, että kaupunkiin saavutaan sankoin joukoin. Salakuljetustoiminta jatkuu siis edelleen ja osa jatkaa matkaa saman tien, mutta moni jämähtää paikkakunnalle rahojen loputtua. Lisää rahaa pyritään saamaan rötöstelemällä. Vähälukuisten naispuolisten siirtolaisten kohtalona on usein ajautua prostituutioon. Näiden seikkojen vuoksi Agadezin kantaväestö kavahtaa näitä nurkillaan maleksivia siirtolaisia, jotka saattavat jäädä vaivoiksi jopa vuodeksi. Onneksi nämä ihmiset on pyritty kokoamaan samoille asuinalueille, minkä lisäksi Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM pyrkii auttamaan heitä. Osa saattaa olla Agadezissa jo toista kertaa, sillä osa siirtolaisista suuntaa ihmissalakuljettajien matkassa Algeriaan tai Tunisiaan, joilla kummallakin on kovat otteet laittomaan siirtolaisuuteen; Tunisia kuskaa siirtolaiset Libyan puolelle rajaa keskelle aavikkoa Algerian rahdatessa vastaavan väen niin ikään vain rajalle, mistä he voivat kävellä 15 kilometrin matkan Nigerin Assamakaan, pikkuiseen rajakylään keskellä kuuminta Saharaa. IOM on sielläkin avustamassa palaajia, jotka joudutaan kuljettamaan takaisin Agadeziin ja palauttamaan omiin kotimaihinsa. Saapuessani Agadeziin, oli lentoasemalla ollut eräs tällainen siirtolaisten palautuslento lähtökuopissaan. Ehkä se lähti Bamakoon, ehkä Conakryyn.

Olen tavannut useita laittomiksi siirtolaisiksi pyrkiviä ympäri Länsi-Afrikkaa ja kerran pääsin jopa osallistumaan erään sierraleonelaismiehen ”pakomatkalle”, kun matkustimme samalla puskataksilla Guinean Kankanista Malin Bamakoon. Hän oli aikeissa yrittää Eurooppaan itäisempää, Tšadin kautta kulkevaa siirtolaisreittiä, jonka maisemissa kuljin edellisvuonna. Aikoinaan Saharaa halkoivat kamelikaravaanit, nyt puolestaan ihmissalakuljettajien Toyota Hiluxit. Tuottoisaa hommaa kumpikin.

Mohamed oli saanut lounaamme valmiiksi; spagettia ja purkkisardiinia. Ruoka oli erittäin herkullista. Levähdimme akaasian alla päivän kuumimman ajan, minkä jälkeen Mohamed tahtoi näyttää minulle vadin ääressä olevia puutarhoja. Ne olivat kuin siirtolapuutarhatilkkuja, sillä kukaan ei asu maapalstoillaan, vaikka monen keskellä olikin pikkuinen mökki tai risumaja. Läheisen Tchibnitenin asukkailla on tapana viljellä täällä erilaisia vihanneksia ja kasviksia. Myös joitain sitruspuita näkyi seassa olevan. Nyt toukokuussa maapalstoilla oli hiljaista, koska sadekausi tosiaan oli vasta tulossa, eikä oikeastaan vielä edes nurkan takana.

Iltapäiväkahden tai -kolmen aikoihin Mohamed kävi etsimässä kamelit ja talutti ne leiriimme. Alkoi kamelien lastaus, mikä päättyi minun istahtamiseen kameleista toisen selkään. Kamelini nousi jaloilleen ja sitten lähdimme taivaltamaan takaisin kohti Agadezia. Matkasimme hieman eri reittiä ja samalla päivittelin, ettei minusta taitaisi olla osallistumaan 45 päivän ajaksi osaksi kamelikaravaania. Asento, jossa jalkoja pidettiin kamelin kaulalla, ei ollut pidemmän päälle kovin miellyttävä. Sidi Mohamed kertoi, että hän kyllä etsisi paremman satulan karavaaniin osallistumista varten. Siten jalkoja voisi roikottaa kamelin kyljillä. Näillä main, Agadezin ja Bilman keitaan välillä kulkevat eräät maailman viimeisistä kamelikaravaaneista ja sellaiseen liittyminen on eräs suurimpia haaveitani. Tietenkin ymmärrän, että karavaani kulkee eteenpäin ilman välipäiviä ja turistipysähdyksiä. Toinen mahdollinen paikka osallistua karavaaniin on Malissa Timbuktun ja pohjoisen Taoudennin suolakaivoksen välillä, mutta se on ollut liian vaarallista jo yli kymmenen vuoden ajan.

Perillä Agadezissa, Tajajaratin peruskoulun takapihalla vastassa oli Sidi Mohamedin poika ja tuktuk. Mohamed asuu jossain lähistöllä ja lähti kameleiden kanssa takaisin kotiinsa. Minä, Sidi Mohamed ja tämän poika suunnistimme takaisin Sidi Mohamedin kotiin. Siellä sovimme, että menisimme illalla vielä syömään yhdessä. Mutta ennen sitä minulla olisi aikaa käydä suihkussa hotellilla ja levähtää hetkinen. Sidi Mohamedin poika tahtoi varmistaa, että pääsisin turvallisesti hotellilleni ja lähti mukaan tuktukiin.

Illan suussa ajoin yksikseni tuktukilla Agadezin historiallisen suurmoskeijan luokse ja ehdin hetkisen kulkea vanhankaupungin katuja, kunnes tuttu opas-Omar äkkäsi minut ja tahtoi esitellä ystävänsä matkamuistomyymälän. Hintataso ei ollut tästä maailmasta, eikä kauppias ollut erityisen innokas tinkimään varsinkin kun itse tarjosin aluksi noin kahdeksasosaa tuotteista, jotka olisin ehkä voinut lunastaa. Mikäli Nigeristä tahtoo ostaa matkamuistoja, on se parasta tehdä pääkaupungissa Niameyssa. Sidi Mohamed saapui paikalle luvatusti ja istui jo ravintolan terassilla, kun itse suuntasin sinne. Ravintola on tyypillinen kansanravintola, jota ei löydy kartoista, eikä sillä ole varsinaista ruokalistaa. Ruokana on sitä, mitä kokki on päättänyt aiemmin päivällä valmistaa. Hintatasokin on sitä mukaa, sillä kahden hengen ruoka virvoitusjuomineen ja juomarahoineen maksoi 5 000 frangia (n. 7,6 euroa). Söin taas peruna-ragout’a, jota olin saanut viime vuonna kokki-Ousmanen valmistamana suurella Tšadin kiertomatkallani sekä tilannut jo aiemmin tällä reissulla Zinderissä. Saharan perunoista valmistettuna peruna-ragout on liki taivaallista herkkua, vaikka onkin periaatteessa kasvisruokaa. Täällä Agadezissa sekaan oli kyllä laitettu lihaakin, mutta esimerkiksi Zinderissä se oli tarjoiltu kasvisversiona. Se taas sai kokin tulemaan päivittelemään, että enkö tosiaan syö lihaa lainkaan.

Kun sitten tein lähtöä takaisin hotellilleni, oli kuin olisin voittanut lotossa, sillä kaikista Agadezin sadoista tuktuktakseista sain kyydin samalta mieheltä, joka oli pari päivää sitten poiminut minut Agadezin lentoaseman tienhaarasta. Sidi Mohamed pani silti merkille tuktukin rekisterinumeron ja varmisti myöhemmin, että tosiaan pääsin turvallisesti takaisin hotellille. Ja pääsinhän minä. Tuaregit ovat ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa. Kunhan vain on oikealla asialla, kuten turistina tai liikeasioissa. Laittomista siirtolaisista täällä ei pidetä.