Ikivanha Agadez on Saharan helmi

3.5.2023

Tuhatvuotinen Agadez, historiallinen karavaanien risteyskaupunki syvällä Saharan autiomaassa, oli kiehtonut minua suunnilleen siitä lähtien, kun olin lukenut Juha Vakkurin kirjan Afrikan poikki (2009). Ei hänkään kirjassa Agadeziin asti päätynyt, mutta mainitsi paikkakunnan kuitenkin. Vierailu Agadezissa ei ollut turvallista hänen vierailtuaan Nigerissä alkuvuonna 2009 tuaregien kapinoinnin oltua käynnissä. Tuaregit ilmaisivat siten tyytymättömyyttään Nigerin keskushallintoa kohtaan. Epävakaa tilanne tyrehdytti Nigerin aavikkoturismin vuoden 2007 tienoilla, jolloin kapina alkoi. Agadez ehti elää turismista 1980-luvulta lähtien ja paikkakunnalle oli jopa suoria tilauslentoja Pariisista, mutta yhtäkkiä turistit eivät enää uskaltaneet matkustaa Pohjois-Nigerin aavikolle. Tuaregit ovat sydämellistä ja vieraanvaraista kansaa, eikä kapinaa missään tapauksessa suunnattu turisteja vastaan. Moni menetti elinkeinonsa, mutta sitkeimmät matkailun parissa työskentelevät ovat joten kuten selvinneet jopa näihin päiviin saakka.

Nyt vuonna 2023 ilmoilla oli toivoa matkailijoiden paluusta: turvallisuus oli kohentunut huomattavasti ja Niger sai houkuteltua jo joulukuussa 2022 Aïrvuoriston kupeessa Iferouanen kylässä, 250 kilometrin päässä Agadezista, järjestetylle Festival de l’Aïr -musiikkifestivaalille jopa ulkomaalaisia vieraita vuosien tauon jälkeen. Toivottavasti heinäkuun 2023 sotilasvallankaappaus Nigerissä ei muuta tilannetta taas huonompaan suuntaan.

Minäkin olin alkuvuodesta 2023 päättänyt, että tämä vuosi on se vuosi, kun vihdoin matkustan Nigeriin, maahan, johon olen haikaillut jo monesti aiemminkin. Samalla tietenkin tahtoisin käydä Agadezissa, sillä ei ole mitään järkeä matkustaa Nigeriin saakka ja oleskella vain pääkaupungissa Niameyssa. Nigerin nähtävyydet ovat muualla kuin pääkaupungissa.

Nyt sitten eräänä toukokuisena keskiviikkona saavuin Niger Airlinesin kyydissä eteläisestä Zinderistä tänne pohjoiseen Agadeziin. Agadezin lentoaseman kiitotietä rullatessamme stuertti oli kuuluttanut lämpötilaksi 39 astetta. Viime kesänä vietin yli kaksi viikkoa Tšadin Saharassa keskellä kuuminta aikaa ja saatoin kirjoittaakin, että Saharaan on matkattava nimenomaan kesällä! Zinderissäkin oli ollut kuuma, mutta nyt olin virallisesti Saharassa. Toukokuu on vuoden kuumin kuukausi Agadezissa.

Agadezissa on vain kourallinen majoitusvaihtoehtoja; viimeksi heinäkuun 2023 alussa ovensa pysyvästi sulki ranskalais-nigeriläisen pariskunnan pitämä Auberge d’Azel. Olin arvioinut paikan liian kalliiksi omaan budjettiini, joten olin päättänyt etsiä Auberge Tellit -nimisen majatalon. Sen piti sijaita keskellä Agadezin historiallista vanhaakaupunkia. Pysäyttelin lentoaseman tienhaarassa ohi kiitäviä keltaisia tuktukeja, keltaisia koppimopotakseja, joita Agadezissakin on satamäärin. Vihdoin eräässä tuktukissa oli tilaa, joten heitin rinkan ajokin takatilaan ja hyppäsin itse kapoiselle kuskinpenkille yhdessä kuskin kanssa, sillä takana leveällä penkillä matkusti nainen, jonka kanssa en ollut naimisissa. Hunnutettu nainen tosin taisi salakuvata minua matkan aikana, sillä olenhan eksoottinen näky näillä main.

Nainen jäi kyydistä alkumatkasta, minkä jälkeen kuljettaja kiidätti minut Le Pilier -nimiseen ravintolaan. Kuski ei tiennyt Auberge Tellitiä, vaikka se sijaitsee niin keskellä kaupunkia kuin vain mahdollista. Onneksi tiesin, että majatalon omistajalla on kaupungissa myös ravintola. Le Pilier on kaupungin paras ravintola ja ehkäpä ainoa länsimaiset standardit täyttävä sellainen. Ainakin siellä on vessa, jossa on valo, vessanpönttö ja vessapaperia. Hotellin ja ravintolan taustalla on italialainen herra nimeltä Vittorio Gioni, joka saapui Nigeriin yli 50 vuotta sitten. Hän nai paikallisen tuareginaisen ja sai lapsia tämän kanssa. Hän elätti itseään matkailubisneksensä avulla eli järjesti ulkomaalaisille kiertomatkoja Nigerin pohjoisosissa, kunnes Nigerin hallinto päätti, että vain nigeriläiset voivat harjoittaa moista liiketoimintaa. Vastauksena tähän Gioni perusti majatalot ja ravintolat Agadeziin ja syrjäiseen Iferouaneen sekä pelkän ravintolan pääkaupunkiin Niameyhin. Nyttemmin Gionin jälkikasvu pyörittää liiketoimintoja ja täällä Agadezissa ne ovat Ernesto-pojan vastuulla. Vittorio-isä on edelleen elossa ja nykyisin noin 85-vuotias. Hän majailee Iferouanessa 250 kilometrin päässä Agadezista koilliseen, sillä siellä on rauhallisempaa ja ilmasto kuulemma parempi.

Ernesto Gioni, tuaregiäidin ja italialaisisän poika, oli paikalla Agadezin Le Pilier -ravintolassa, kun astelin sisään tiedustelemaan majapaikkaa Auberge Tellitistä. Hän selvitti, että valitettavasti keskustan Auberge Tellit on jouduttu sulkemaan, sillä asiakkaita ei vain ole, koska matkailu on niin olematonta edelleen. Hänellä kuitenkin on Agadezissa toinenkin majatalo, nimeltään Auberge Tellit Depandance. Olisin mieluusti majoittunut keskelle Agadezin vanhaakaupunkia, mutta päätin silti lähteä katsomaan tuota toista majataloa, joka sijaitsee kaupungin hallintokorttelissa keskustan koillispuolella. Ainakin majatalo olisi rauhallinen, sillä ympärillä on vain erilaisten järjestöjen toimitiloja. Naapurissa on Algerian konsulaatti, YK sekä EUCAP-SAHEL-niminen vuonna 2016 toimintansa aloittanut Euroopan unionin projekti, jonka tarkoituksena on tukea paikallisia viranomaisia turvallisuusuhkien taltuttamisessa. Uhkina näillä main ovat ainakin huumeiden ja aseiden salakuljetus, jotka puolestaan kytkeytyvät läheisesti laittomaan Eurooppaan suuntautuvaan siirtolaisuuteen. Toivottavasti hanke toimii paremmin kuin vitsin tasolla oleva EUAM RCA -neuvontaoperaatio Keski-Afrikan tasavallassa.

Auberge Tellit Depandance varmasti majoittaa yleensä kansainvälisten järjestöjen Agadezissa vierailevia työntekijöitä, mutta nyt minä olin paikan ainoa asiakas. Majatalo menee samaan kategoriaan Zinderin Auberge Gamzakin kanssa eli siellä suorastaan tahtoisi viettää aikaa. Rakennus edustaa paikallista saviarkkitehtuuria ja jokainen yksityiskohta on mietitty huolella. Kaikkialla on Nigeristä kertovia kirjoja, joita tahtoisi selailla hotellin kattoterassilla vaikka kokonaisen viikon. Hotelli täyttää niin ikään heittämällä kaikki länsimaiset standardit, sillä 19 neliön huoneessani oli jääkaappi, vedenkeitin, teepusseja, pikakahvia, ilmastointi, televisio, oma kylpyhuone, kirjoituspöytä ja mukava sänky. Jääkaapissa oli laaja valikoima kylmiä juomia alkoholittomasta oluesta lähtien. Wifiä ei kuitenkaan ole. Huoneeni maksoi 28 000 frangia (n. 42,7 euroa) yöltä, mikä on hyvä hinta tästä tasosta. Aamupala sisältyisi hintaan niin ikään. Auberge Tellit Depandancen muut kolme huonetta ovat isompia ja maksavat joko 34 000 (n. 51,8 euroa) tai 38 000 frangia (n. 57,9 euroa) yöltä. Isoimmassa huoneessa oli jopa oma puutarha, jossa istuskella.

Ernesto puhui tuaregikieli tamasheqin ohella ranskaa, englantia ja toki italiaakin, onhan hänellä se italialainen isäukko. Hän kertoi pyynnöstäni järjestävänsä oppaan tulemaan hotellille myöhemmin samana päivänä. Olin päättänyt, että Agadezin vanhankaupungin sokkeloihin tutustuisi parhaiten paikallisoppaan johdolla. En oikeastaan luottanut siihen, että paikat olisivat siellä, missä Google niiden kertoi olevan. Opas tulisi myöhemmin, joten päätin levähtää päivän kuumimman hetken ilmastoidussa huoneessa tutustuen Nigerin televisiotarjontaan. Maan yleisradioyhtiö on nimeltään Télé Sahel ja se näytti parhaillaan lähetystä presidentti Mohamed Bazoumin luota Niameysta. Tšadin, Sveitsin, Tanskan ja Ruotsin uudet suurlähettiläät olivat luovuttamassa valtuuskirjeitään presidentille. Tanskan lähettiläs on akkreditoitu Burkina Fason Ouagadougousta ja Ruotsin vastaava puolestaan Malin Bamakosta.

Jonkin ajan kuluttua ystävällinen vastaanottovirkailija tuli ovelle ja kertoi oppaiden saapuneen vastaanottoon. Olin onnistunut hankkimaan nuhan ja äänikin oli vähän maissa. Pidän Zinderin hotellin ilmastointilaitetta suurimpana syypäänä siihen. Otin buranan ja lähdin tapaamaan oppaita, joita tosiaan oli tullut kaksin kappalein, ”koska se on hallituksen määräys”. Tein selväksi, että maksaisin silti vain yhden summan. Miehet, joista toisen nimi oli Omar ja toisen nimi alkoi a:lla, muttei ollut kuitenkaan Ahmed, kertoivat, että opastettu tutustuminen Agadeziin maksaisi 200 euroa. Päädyimme lopulta 50 euroon, mikä sekin on vähän liikaa, mutta pitää muistaa, että turistikaupungeissa on turistihinnat. Lisäksi minun tulisi maksaa erikseen vierailut muutamissa yksityiskodeissa, joiden miehet ennustivat maksavan noin kymppitonnin (n. 15 euroa) kohdetta kohden. Pidin arviota naurettavana, enkä uskonut sen pitävän paikkansa. Eikä se pitäisikään, kunhan pääsisimme ensimmäiselle talolle.

Tuaregioppaani vaikuttivat hyviltä tyypeiltä ja tuntuivat tietävän kaupunkinsa historian. Myös englanti luisti, mikä lienee peruja niiltä ajoilta, kun Agadezissa vielä kävi matkailijoita. Niin, Agadez on ikivanha, sillä se on tuaregien jo 1000-luvulla perustama. Kuten Zinderissäkin, myös Agadezissa istuu sulttaani. Aïrin sulttaanikunta on perustettu jo 1400-luvulla ja saman vuosisadan aikana se siirsi pääpaikkansa Agadeziin. Kaupunki oli merkittävä Saharan ylittävien karavaanien risteys ja siten tärkeä kauppakaupunki aina 1500-luvun lopulle saakka. Aïrin sulttaanikunta ja Agadez siinä sivussa kuuluivat 1500-luvulla mahtavaan Songhain kuningaskuntaan, joka hajosi vuonna 1591. Sen jälkeen Aïr sai itsenäisyytensä takaisin, mutta Agadezin alamäki oli alkanut. Aseman tärkeänä kaupankäyntikeskuksena se menetti viimeistään 1700-luvun lopulla, koska alue kärsi esimerkiksi pitkistä kuivuusjaksoista ja toisaalta tuaregien kapinoinnista. Ranskan siirtomaavalta alkoi 1900-luvun alussa ja päättyi vuonna 1960 Nigerin itsenäistymiseen.

Saavuimme pian Agadezin vanhaankaupunkiin, joka on savesta rakennettu kaupungin sydän, jossa tosin ei ole juurikaan mitään ennen 1800-lukua rakennettua. Unesco otti vanhankaupungin maailmanperintöluetteloonsa vuonna 2013, vaikka Nigerin hallinto olisi tahtonut Zinderin vanhastakaupungista Birnistä maan ensimmäisen maailmanperintökohteen. Syy on tietenkin se, että hallinto on pitkältä hausojen ja djermojen, siis etelän ihmisten hyppysissä ja hausoja Zinderissäkin asustaa. Huolimatta ”nuoresta iästä”, sokkeloinen kaupunginosa vaikuttaa hyvin vanhalta ja sinne eksyisi helposti. Asukkaat vaikuttivat ilahtuneilta nähdessään turistin heidän nurkillaan, sillä meihin ehdittiin aikoinaan tottua ja huomattiin, että tuomme vaurautta paikkakunnalle. Tänään olisin koko Agadezin ainoa turisti.

Aivan ensimmäiseksi oppaani johdattivat minut saksalaisen tutkimusmatkailija Heinrich Barthin talolle, jota asuttaa vanha leskirouva, jonka esivanhemmat tapasivat herra Barthin. Leskirouva istui talon eteisessä ja ahmi suurta kulhollista keitettyjä punajuuria. Pääsymaksu taloon ei tietenkään ollut kymppitonnia, vaan 2 000 frangia (n. 3 euroa), joka meni suoraan rouvan punajuurikassaan. Huone, jossa herra Barth asui 9.–30. lokakuuta 1850, on täysin museokäytössä ja sitä ylläpitää Saksan valtio. Suurlähettiläs käy kuulemma vuosittain siivoamassa paikat ja tarkistamassa kaiken olevan mallillaan. Seinässä oli kaksi Saksan lippuakin, samoin kuva Heinrich Barthista ja Aïrin edellisestä sulttaanista. Barth oli aikoinaan ensimmäinen Agadeziin saapunut eurooppalainen. Hän oli tuolloin matkalla Välimeren rannalta Tripolista nykyisessä Pohjois-Nigeriassa sijaitsevaan Kanoon. Retkikunta taisi olla suuri, sillä Barthin huoneessa on useita hänen käyttämiään tavara-arkkuja ja satuloita. Ja onpa nurkassa myös herran käyttämä sänky, joka on tuaregityyliä oppaideni mukaan.

Vanhassakaupungissa on paljon kauniita yksityiskohtia, sillä moni talo on tuaregi- ja hausatyyliin koristeltu. Aivan kuten Zinderin Birnissäkin. Osa taloista on koristeellisia myös sisäpuolelta, kuten maison du boulanger -nimellä tunnettu kaksikerroksinen savitiilirakennus. Nimensä mukaisesti talossa asui aikoinaan leipuri, Senegalista tullut Sidi Ka. Tämäkin talo on nykyisin yksityiskoti, mutta ovet avautuivat 2 000 frangilla. Leipuri oli kätevä käsistään, sillä tämä rakensi sisätilojen seiniin ja kattoihin erikoisia kuvioita, joista tunnistin ainakin ristin. Jotkut näkevät kuvioissa myös paholaisia.

Olimme monen mielenkiintoisen talon kautta päätyneet keskustan Auberge Tellit -hotellin luokse, jonka lähellä on monia matkamuistomyymälöitä. Sana kiiri ja ne kaikki avattiin minua varten. Hintataso ei ollut erityisen länsiafrikkalainen, joten tyydyin vain ostamaan muutaman postikortin, jotka eivät tosin ikinä saapuneet Suomeen. Minua vietiin matkamuistomyymälästä toiseen ja aurinko oli pian laskemassa, joten vaadin, että menisimme Agadezin tärkeimpään nähtävyyteen ennen kuin olisi pimeää. Tämä nähtävyys on tietenkin vanhankaupungin keskellä kohoava Agadezin kuuluisa suurmoskeija. Alun perin se rakennettiin jo vuonna 1515, mutta se tuhoutui maailmanmelskeissä 1700-luvun lopulle tultaessa. Nykyinen moskeija on 1840-luvulta ja sen savitiiliminareetti on 27 metriä korkea. Rakennus on ehdottomasti eräs Länsi-Afrikan tunnetuimmista rakennuksista ja helposti Nigerin tunnetuin.

Agadezin suurmoskeija on aktiivikäytössä, mutta jopa kaltaiseni vääräuskoinen voi siellä vierailla. Kohokohta on korkeaan minareettiin kapuaminen, jonne pääsystä aluksi pyydettiin 30 000 frangia (n. 45,7 euroa). Imaami tyytyi lopulta 6 000 frangiin (n. 9,1 euroa), jonka jälkeen kiipesin yhdessä Omarin kanssa minareettiin. Portaikko on paikoin käsittämättömän kapea ja matala, eikä siten oikein sovellu ahtaanpaikankammoisille. Näkymät minareetin huipulta ovat kuitenkin fantastiset; koko Agadez avautui ympärilläni. Aurinko oli painumassa mailleen ja kaduilta kantautui ääniä ylös minareettiin asti. Moskeijan naapurissa oleva sulttaanin palatsikin näkyy erinomaisesti. Alhaalla maksoin imaamille luvatun summan, minkä jälkeen ehdin jo luulla kenkieni joutuneen varastetuksi. Kuitenkin eräs paikallinen joutomies tahtoi tehdä tilin kustannuksellani. Hän vetosi vammaisuuteensa ja pyysi minulta avustusta. Ehkä olisin voinut sellaisen antaakin, ellei hän olisi piilottanut kenkiäni. Hän jäi toistelemaan ”excuse, handicapé, excuse, handicapé”, kun poistuimme moskeijan pihalta.

Kuljimme Aïrin sulttaanin palatsin pihamaan poikki. Sulttaanina on vuodesta 2016 lähtien toiminut Ibrahim Tsofo, jonka tapaaminen ei onnistuisi. Se vaatisi etukäteen varatun ajan. Aïrin sulttaanin palatsi ei ole aivan niin hieno kuin virkaveljensä Zinderissä ja sen kylkeen oli maalattu Turkin lippu ja kookas teksti, jossa Turkin kulttuuri- ja matkailuministeriön alaisen TİKA-kehitysapuorganisaation kerrottiin sponsoroineen palatsin remonttia. Turkkilaisilta puuttuu kokonaan tyylitaju, jota sentään Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelmalta, Euroopan unionilta ja erikseen myös Tanskalta löytyy. Heidän panoksensa palatsin kunnostustöissä oli kirjattu kylttiin ja kyltti pantu parkkipaikan seinää vasten nojaamaan. Parkkipaikalla oli vain tavallisia autoja ja jäin miettimään, että missä Aïrin sulttaani säilyttää autokokoelmaansa. Vai onko hänellä sellaista lainkaan!

Oppaani tahtoivat näyttää minulle seuraavaksi Agadezin kamelimarkkinat. Kävelimme halki hiekkaisten katujen suurelle hiekkakentälle, joka oli täynnä elämää: kameleita, aaseja, vuohia, lampaita ja niin edelleen. Kamelit välillä innostuivat toistensa seurasta ja ilma oli sitä myöten sakeana hiekkapölystä. Sakeana se oli kyllä muutenkin, mutta se taitaa olla Agadezin suola ja muistuttaa, että ollaan syvällä Saharassa. Kameleita sai kuvata vapaasti, eivätkä tuaregit siitä pahoittaneet mieltään. Toisaalta, olinhan minä tietysti tuaregien kanssa paikallakin.

Omar ja se toinen, jonka nimeä en muista, olivat jo kierroksen alussa puhuneet, että halutessani voisimme vierailla vielä pomonkin juttusilla. Hän mielellään järjestäisi minulle kamelimatkan aavikolle seuraavana päivänä. Totta kai se kiinnostaisi, joten hyppäsimme tuktukiin ja huristelimme kaupungin laitamilla sijaitsevan talon portille. Sidi Mohamed on kuusissakymmenissä oleva hyvää englantia puhuva mies, joka toivotti tervetulleeksi ja pääsimme sopuun seuraavan päivän päiväretkestä aavikolle. Pyysin lopuksi oppaitani viemään minut Le Pilier -ravintolaan Agadezin keskustaan, missä maksoin luvatun 50 euroa ja hyvästelin oppaani. Olin oikein tyytyväinen saamaani asiantuntevaan palveluun, eikä hinta tuntunut pahalta.

Le Pilieristä aloitin Agadezin tutkimisen aiemmin tänään ja sinne sen nyt päätin. Ravintola pizzauuni lämpiää iltaisin ja koska paikan pitäjä, Ernesto, on tuaregi-italiaano ja tämän isä puolestaan ehta italiaano, tilasin kinkkupizzan. Se kiinnosti, sillä Niger on lähes täysin muslimimaa. Pizza oli maukasta, vaikkakin flunssa puski päälle ja makuaistini taisi olla lähtemässä sitä myöten. Hinta oli 8 000 frangia (n. 12,2 euroa). Palasin Erneston kyydillä takaisin Auberge Tellit Depandance -hotellilleni. Seuraavana aamuna lähtisin kamelilla Saharaan.