Hausan kieltä ja kulttuuria Zinderin laitamilla

30.4.2023

Kun Damagaramin sulttaani Aboubacar Sanda Oumarou tuli tavatuksi palatsissaan Zinderin vanhassakaupungissa, oli aika lähteä katsomaan toisenlaista Zinderiä. Jo edellispäivänä minua kaupungissa kuljettanut mototaksikuski Yahouza tahtoi esitellä minulle kotinsa. Afrikkalaisten kodit ovat aina matkojeni kohokohtia, joten olin innoissani lähdössä katsomaan, miltä aito hausakoti näyttäisi. Yahouza selitti, että hän asuisi vähän matkaa Zinderistä etelään, pienessä kylässä kaupungin lentoaseman eteläpuolella.

Tie oli tuttu edelliseltä päivältä, jolloin saavuin Zinderiin puskataksin kyydissä Nigerian Baburasta. Nyt huristelimme tietä mopedin kiidättämänä takaisin päin. Ohitimme kohti itää eli Diffaan ja N’Guigmiin johtavan RN1-valtatien risteyksen ja pian käännyimme kohti länttä. Asfaltti vaihtui pöliseväksi hiekkatieksi, joka vei meidät Tchentchindin kylään. Olimme nyt noin kuuden kilometrin päässä Zinderistä etelään. Kuskini Yahouza ei vielä edellispäivänä tiennyt, mikä turisti on saati, että mitä sellainen ihminen tekee. Hän oli kai päätellyt, että työni oli kierrellä maita ja mantuja ja ottaa kuvia. Tämä ei ainutlaatuista, sillä Länsi-Afrikassa on kokemukseni mukaan vielä paljon seutuja, joissa ei olla kuultukaan turisteista ja heidän ”ammatinkuvastaan”. En ollut varma tiesikö Yahouza edelleenkään, mitä ”turistilla” tarkoitetaan, mutta ainakin hän oli nopeasti sisäistänyt, millaisista paikoista olin kiinnostunut. Ehkä siksi hän oli tahtonut esitellä myös kotikylänsä minulle. Tchentchindin ensimmäinen nähtävyys oli tietenkin kylän kaivo, jolla parveili lapsia. Yahouza pyysi ottamaan kuvan kaivosta ja lapsista. Lapset olivat innoissaan asettumassa kuvaan.

Sitten ajoimme Yahouzan kotikujalle. Tchentchindi on fantastisen kaunis hausakylä kapeine kujineen, joita reunustavat parimetriset savesta ja heinästä rakennetut muurit ja niiden taakse rakennetut savitalot. Sellaisessa pihapiirissä Yahouzakin asuisi. Nyt ketään ei ollut kotona, joten mies jätti minut kotinsa eteen ja lähti noutamaan avainta porttiin velipojan luota. Odottelin minuutin tai kaksi ja jo sinä aikana luokseni saapui iso joukko kylän miehiä ja lapsia. Kyläläiset olivat ystävällisiä ja kovin uteliaita. Moni tahtoi kätellä. Miten kummassa valkoinen mies yhtäkkiä seisoi keskellä Tchentchindiä! Sana kiiri nopeasti ja Yahouzasta oli hetkessä tullut julkkis; hänen pihapiirissään tungeksi kymmenittäin lapsia, joita jouduttiin jo hätistelemään poiskin. Otimme naapurin miesten kanssa selfieitä, jotka minun olisi pitänyt lähettää miehille vanhalla kunnon bluetoothilla. En edes muista milloin viimeksi olen sen avulla lähettänyt yhtään mitään. Lähetys epäonnistui. Tchentchindin kyläläisillä ei ole oikein varaa mobiilidataan, joten Whatsappistakaan ei oltu kuultu. Tässä näkyy ero köyhän Nigerin ja vauraan Nigerian välillä; Nigeriassa kaikilla on netti, Whatsapp, Snapchat ja Tiktok puhelimessaan!

Yahouza asuu talossaan vaimon ja kolmen lapsensa kanssa. Nigeriläinen nainen synnyttää keskimäärin seitsemän lasta, joten Yahouzan vaimolla on vielä tekemistä päästäkseen tavoitteeseen. Länsi-Afrikassa on vallalla käsitys, että lasten ei sovi olla vanhempiaan huonompia, joten myös Yahouzan lapset joutunevat hankkimaan vähintään vanhempiensa lapsiluvun verran lapsia. Mieluusti vähän enemmänkin. Vaimo oli parhaillaan käymässä kotikylässään vähän matkan päässä Tchentchindistä länteen. Lapsista kaksi tyttöä sen sijaan saapui isänsä luokse sanan kiirittyä kylällä. Yahouzan kotipihan nurkassa heinää järsi kaksi vuohta ja lehmä. Kanoja juoksenteli jaloissa niin ikään. Talo ei ollut vielä aivan valmis, sillä rahapuutteen vuoksi esimerkiksi suihkua ei ollut vielä pystytty rakentamaan. Tietenkään Tchentchindissä ei ole vesijohtoja, mutta Yahouza tarkoittikin varmasti jonkinlaista ”retkisuihkua”.

Kommunikointi Yahouzan kanssa oli melko sujuvaa siitäkin huolimatta, että mies puhui maan virallista kieltä ranskaa haparoiden. Suuren ja mahtavan Nigerian läheisyyden takia moni nigeriläinen taitaa hieman myös pidgin-englantia, niin Yahouzakin. Minusta tuntui, että Yahouza osasi ranskaa ja englantia aika lailla yhtä paljon. Siis juuri sen verran, että perusasiat pystytään käsittelemään jopa Lagosista tulevan arabiaa ja hausaa taitamattoman nigerialaisen kanssa. Ranskan kielen virallisesta asemasta huolimatta juurikin arabia on suositumpi kieli ja seudun lingua franca, kieli, jota kaikki osaavat. Näin on asianlaita myös naapurimaassa Tšadissa, jossa arabialla on tosin virallinenkin asema. En osaa arabiaa muutamaa sanaa enempää, joten en osaa tehdä analyysiä Yahouzan kielitaidosta sen osalta.

Yahouzan äidinkieli on hausa. Se on myös Zinderin valtakieli ja arabian lisäksi myös sillä pärjää lähes missä tahansa Nigerissä ja Pohjois-Nigeriassa, vaikkei se läheskään kaikkien äidinkieli ole. Hausan sydänmaat käsittävät juurikin Nigerin eteläosat ja Nigerian pohjoisosan luoteis- ja keskiosat, minkä vuoksi kieli on läntisen ja keskisen Afrikan tärkein alkuperäinen, afrikkalainen, lingua franca. Äidinkielisiä ja toisena kielenä hausaa puhuvia on noin 40–50 miljoonaa. Hausojen omaksuttua islamin, on hausaan tullut paljon lainasanoja arabiasta. Nigerian Dutsessa tapaamani maantieteen opiskelija Shamsuddeen Muhammed kertoi minulle myöhemmin, että hausa on maailman suosituimpien ja kuuluisimpien kielten joukossa. Kerroin, että hausa on toki erittäin puhuttu kieli, mutta ei siitä Euroopassa juuri kukaan ole kuullut. Jatkoin, että ennemminkin eteläisessä Nigeriassa ja Beninissä puhuttu 40 miljoonan ihmisen joruban kieli tunnetaan meillä päin nigerialaisten maahanmuuttajien ansiosta. Asia johti mielenkiintoiseen keskusteluun, jossa Shamsuddeen kertoi tämän johtunevan siitä, että Pohjois-Nigerian (ja Nigerin) väki ei ole niin hanakasti muuttanut Eurooppaan ja siitä, että ”etelän ihmiset” eli esimerkiksi jorubat ovat ”more civilized, that’s it”. Rehellistä puhetta hausanpuhujalta.

En ole kielitieteilijä, mutta afrikkalaiset kielet kiinnostavat suuresti. Niistä saa käytännössä aina myös erinomaisen puheenaiheen kenen tahansa kanssa. Nigeriassa olin pärjännyt englannilla, mutta nyt Zinderissä olin parhaani mukaan pyrkinyt oppimaan hausaa. Suomalaiset jaksavat matkoillaan julistaa suomen kielen vaikeutta, mutta hausanpuhujien keskuudessa kellossa on toisenlainen ääni; hausa on yksinkertainen kieli ja se on helppo oppia! Liekö siinä myös salaisuus laajaan levinneisyyteen.

Tässä lyhyt äidinkielisen hausanpuhujan laatima sanakirja, jonka lukemalla osaatte hausaa kadankadan eli vähäsen:

• Hyvää huomenta = Ina kwana
• Hyvää iltapäivää = Ina yini
• Kiitos = Na gode
• Mitä kuuluu? = Ya kake?
• Mikä on nimesi? = Ya sunanka?
• Missä olen? = A ina nake?

Hausat ovat perinteisesti olleet kauppiaskansaa ja hallinneet näiden seutujen Saharan ylittävää kauppaa. Bisnes ei ole kadonnut mihinkään, vaan hausoja löytyy yllättävistäkin paikoista ympäri Länsi-Afrikkaa. Monin paikoin he hallitsevat esimerkiksi rahanvaihtobisneksiä. Lisäksi hausat ovat tunnettuja hopeatöistään, kudontataidoistaan ja tekevätpä he taidokkaita nahkatuotteitakin, joita myydään laajalla alueella. Tärkein elinkeino on kuitenkin maatalous, sillä hausat kasvattavat niin hirssiä, durraa kuin maissiakin. Juuri maaseudulla asustaa suurin osa hausoista, niin myös Yahouza perheineen. Mies elättää perheensä mototaksikuskina ja tienaa päivässä noin 3 000–5 000 frangia (n. 4,6–7,6 euroa). Lisätienestiä hankitaan ompelemalla. Ompelukoneen teline oli kodin pihalla, mutta itse kone oli tietenkin lukkojen takana sisällä talossa. Ompelukonetta käyttävät Yahouzan ohella ilmeisesti myös muut saman kadun varressa asuvat.

Kiitin vierailusta ja pyysin Yahouzaa kuljettamaan minut seuraavaksi Tchentchindin länsipuolella sijaitsevien graniittilohkareiden luokse, joihin olin iskenyt silmäni. Jo Damagaramin sulttaani oli 1800-luvun alussa päättänyt rakentaa palatsinsa suurten kivenlohkareiden läheisyyteen. Nyt täällä Tchentchindissä maisema avautui paremmin ja näin, että vastaavia valtavia graniittilohkareita oli kaikkialla. Maisema lohkareiden luota oli niin stereotyyppinen Sahelin maisema, etten ole moista varmasti aiemmin nähnyt: taivas oli täynnä pölyä ja maisema oli kuivankauden loppupuolella ruskea. Siellä täällä kasvoi puu tai pensas. Muuten hiekka peittää näitä Zinderin laitamia. Maisema oli kaunis ja olisin voinut jäädä lohkareille vaikka loppupäiväksi.

Lähdimme seuraavaksi kuitenkin takaisin Zinderin sykkeeseen. Tahdoin vierailla Zinderin museossa, joka on kaunis rakennus melko lähellä sulttaanin palatsia. Kun kaarsimme museon pihamaalle, kävi ilmi, että museo oli suljettu. Vesi oli tullut katosta läpi ja rakennus menisi jossain vaiheessa remonttiin. Päättelin, että vesivahingon on täytynyt tapahtua jo edellisvuonna, sillä nyt elettiin kuivaa kautta, eikä sateita silloin saada. Remontista ei ollut merkkejäkään, mutta paikan vartija, vanha herrasmies lupautui siitä huolimatta avaamaan museon minua varten. Kokoelma oli isoihin kasoihin kerättynä hujan hajan museorakennuksen eteishallissa. Vartija esitteli museon esineet innostuneesti: kokoelmassa on niin vanhoja kuvia entisistä Damagaramin sulttaaneista, siirtomaa-ajan virkamiehen koppalakki, vanha krokotiilinnahka, keihäitä ja vanhoja ranskankielisiä kirjoja, joista 1950- ja 1960-lukujen taitteessa painetussa La France d’Aujourd’hui, son visage, sa civilisation -teoksessa on koko aukeaman juttu vierailusta Suomen arkkitehtuurimuseoon Helsingissä. Juttua koristaa Eliel Saarisen suunnittelema Helsingin päärautatieasema. Jutun kuvatekstin mukaan vuonna 1904 rakennettu rautatieasema oli moderni jo 1940-luvulla ja on sitä edelleen. Nigerissäkin on pätkä rautatietä, tarkalleen 145 kilometrin mittainen osuus Niameyn ja Dosson välillä. Se rakennettiin vuosina 2014–2016, Niameyn rautatieasema avattiin 2014 ja aikomuksena oli jatkaa radan rakentamista Atlantin rantaan Beninin Cotonouhun saakka, mutta projekti kaatui jatkuviin erimielisyyksiin. Radalla ei ole ikinä ollut liikennettä.

Zinderin museoon oli muuttanut sen sulkeuduttua kaksi suurperhettä, joiden äidit pyrkivät saamaan minulta muutamia seteleitä samalla, kun tutustuin Helsingin päärautatieasemaan ja sen arkkitehtuuriin. Kuulemma sellainen 3 000 frangia (n. 4,6 euroa) olisi sopiva summa. En antanut lanttiakaan, mutta museon minua varten avanneelle vartijaukolle annoin tonnin setelin (n. 1,5 euroa). Se taas oli Yahouzan ehdotus ja vartijamies tyytyi siihen.

Kello ei ollut vielä yhtäkään, mutta lämpötila oli noussut 40 asteeseen. Minulla oli vielä useita päiviä Zinderissä, joten ehdotin, että Yahouza veisi minut hotellille ja jatkaisimme kaupungin kiertämistä taas seuraavana aamuna. Annoin Yahouzalle kymppitonnin (n. 15,2 euroa) ja hän kertoi antavansa osan summasta vanhemmilleen ja veljelleen. Loppupäivän mies pitäisi vapaata, eikä menisi enää metsästämään Zinderin puskataksiasemalle mahdollisia kyytejä. Zinderin aurinko tuntui korventavan Yahouzankin päätä, joten lepopäivä tulisi tarpeeseen.

Minä lepäilin loppupäivän osittain ilmastoidussa hotellihuoneessani ja osittain hotellin viihtyisällä sisäpihalla hikoillen. Söin illallisen Auberge Gamzakissa ja auringon alkaessa painua mailleen, vetäydyin hotellin kattoterassille. Samoihin aikoihin lähimoskeijan muessin aloitti uskovaisten kutsumisen iltarukoukseen. Tehtävä ei ollut tänä iltana erityisen helppo, sillä ilma oli edelleen sakeana pölystä ja rukouskutsu katkesi toistuvasti äänekkäisiin yskänpuuskiin. Vastaavaa en ole kuullut aiemmin.