Saharan tulvien läpi Biltineen ja Abéchéen

14.7.2022

Aamu valkeni pilvisenä. Eteläinen taivaanranta oli edelleen synkkä. Siellä taisi sataa edelleen, mikä on hieman hassua, olinhan edelleen Saharassa. Aamupalan jälkeen Ali huikkasi minut luokseen ja osoitti hiekalla kömpivää pienen pientä skorpionia. Otin kuvan ja Ali polki tämän hengenvaarallisen pirulaisen kengällään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin skorpionin luonnossa. Tästä eteenpäin päätin pitää kengät jalassa, kun tähän asti olin kulkenut paljon ihan paljain jaloinkin.

Olimme tämän aamun aikana jättämässä Saharan taaksemme, mikä oli ainakin minun ja Ousmanen suurin ilon aihe. Kolme yötä jumissa auton hajoamisen takia keskellä kuuminta ja kuivinta Saharaa oli tarpeeksi meille. Sahara vaihtuu asteittain Saheliksi mitä etelämmäksi etenimme. Muutoksen huomaa, kun seuraa ympärillä lisääntyvän kasvillisuuden määrää. Aluksi puita ja pensaita oli harvassa, mutta aamupäivän mittaan niitä oli yhä tiheämmässä. Metsiksi näitä Tšadin Sahelin lakeuksien pensaikkoja ei voi ainakaan suomalaisesta näkökulmasta kutsua, mutta maisema oli muuttumassa vihreäksi. Siihen vaikutti myös meneillään oleva sadekausi, joka oli saavuttanut edellisyönä Biltinen kaupungin pohjoispuolisen seudun. Talviaikaan maisema lienee täälläkin kuin Saharassa. Eli luonto kuihtuu ja muuttuu ruskeaksi.

Ensimmäiset merkit sadekaudesta tulivat jo muutaman kilometrin päässä leiristämme; tiellä oli vesilätäköitä. Vesilätäköiden koko kasvoi etelään ajaessamme. Jonkin ajan kuluttua molemmin puolin oli pieniä lampia, jotka olivat houkutelleet lintuja kylpyyn.

Auto oikutteli pitkin aamua ja pariin otteeseen Ali oli purkamassa ja kasaamassa autoa tienvarressa. Onneksi nämä korjaushetket eivät kestäneet tuntikausia. Myönteistä tilanteessa oli sekin, että Kalaitista Biltineen ja edelleen Abéchéen johtava tie on vilkkaasti liikennöity. Se ei silti tarkoita sitä, että aivan kymmenenkään minuutin välein kukaan olisi ajamassa vastaan, eikä sitä, että tie olisi hyvässä kunnossa. Päällystetty se ei ainakaan ollut. Tiellä vaelsi myös paimentolaisia, joiden omaisuus, kamelit ja muut eläimet, kuljeksi näissä pusikoissa. Apu olisi lähellä. Myönteistä oli myös se, että puhelimessa oli kuuluvuutta melko kiitettävästi ja mobiilidatakin toimi isompien kylien kohdalla. Ensimmäinen sellainen oli sadan kilometrin päässä Kalaitista etelään sijaitseva Arada.

Aradasta olisi 65 kilometrin matka Biltinen kaupunkiin, mutta matkanteosta tuli pian vaivalloista: Sahara nimittäin tulvi! Sateet olivat tainneet piiskata Aradan ja Biltinen tienoota läpi yön, sillä kaikkialla oli paljon vettä. Vettä oli ihmisten majojen edessä, sitä oli tiellä, sitä oli ojissa. Vadit, ”kuivuneet joenuomat”, olivat nyt täynnä. Jopa niin täynnä, että vadien ympäristökin lainehti. Näin käy, kun rutikuiva maa vastaanottaa yhtäkkiä suuren vesimassan. Se ei imeydy ihan hetkessä. Joka vuosi Saharassa hukkuu useita ihmisiä ja karjaa vadien äkkitulvimisen takia, minkä ymmärrän nyt oikein hyvin. Vadiin voi ilmestyä rankkasateiden ansiosta yhtäkkiä metri tai kaksikin vettä, joka pahimmassa tapauksessa virtaa voimakkaasti vieden uimataidottoman paimentolaisen mennessään. Siksi vadissa ei ikinä saisi ainakaan nukkua.

Kovaa virtausta pääsin hämmästelemään, kun ylitimme Aradan ja Biltinen välillä kymmenisen tällaista yli äyräidensä tulvinutta vadia. Tie oli huuhtoutunut tai huuhtoutumassa monesta kohdasta kovan virran takia. Vedessä oli ajettava varovaisesti ja koetettava pysyä kuvitellulla väylällä. Tiellä oli paljon muutakin liikennettä ja ainakin moottoripyöräilijät katsoivat parhaaksi taluttaa pyörät yli jopa sadan metrin levyiseksi paisuneen vesialueen poikki. Yksi motoristi onnistui kaatamaan ajopelinsä eräässä ylityksessä. Öljytynnyrilastissa ollut Toyota Hilux taas oli jumittunut peräpäästään tulvan aiheuttamaan syvään kuoppaan tiessä. Yritimme kiskoa lava-autoa omalla Landcruiserillamme tuloksetta.

Vaativin tehtävä oli parin kilometrin laajuisen vesialueen ylitys. Edellämme kulki kuorma-auto, jonka katolla matkustaneet nuorukaiset oli pantu ylittämään vesistöä kävellen. Ali kutsui miehet automme katolle, ettei heidän tarvitsisi kahlata puolen metrin syvyisessä vedessä. Oma Toyota Landcruiserimme selviytyi lainehtivan Saharan ylityksestä leikiten. Mietin, että olisi ollut upeaa päästä soutuveneilemään Saharaan.

Wadi Firan alueen pääkaupungissa Biltinessä on ison kaupungin tuntua, vaikka siellä on ilmeisesti asukkaita vain reilut 10 000. Biltinessäkin oli satanut, kun kaasuttelimme sen keskustan poikki. Kadut olivat mutaisia. Keskustassa on pari moskeijaa, koulu, postitoimisto ja Tšadin armeijan tukikohta. Ostimme Biltinen torilta mangoja jälkiruoaksi lounaalle. Biltinen jälkeen maisema alkoi kuivahtaa; ilmeisesti aurinko oli alkanut tehdä tehtäväänsä ja toisaalta maakin oli ehkä jo ehtinyt imeä jotain. Tai sitten sateet olivat runnelleet vain Aradan ja Biltinen väliä.

Nautimme lounaan tyhjän vadin penkereellä hieman ennen Abéchén kaupunkia. Ihmiset olivat ympärillämme ja kaikkialla maataloustöidensä parissa; kun kerran sataa, on pantava töpinäksi ja istutettava maissit, maniokit ja muut. Tšadin itäosissa kylvökausi on siis kesällä, ehkä kesä-heinäkuusta lähtien. Ousmane kiikutti täytetyn patonginpalasen lehmiä lähellä paimentaneelle nuorelle naiselle, jonka selässä keikkui sylivauva. Ruokaa syödessämme Ali oli saanut puhelun. Hänen Abéchéssa asuva setänsä oli kuollut ja hautajaiset olisivat tänään. Muslimit hautaavat läheisensä nopealla aikataululla. Olimme vain muutamien kymmenien kilometrien päässä tuosta kaupungista ja mietin jo, tulisiko tästä nyt vielä hautajaisreissukin. Ei tullut.

Ajelimme kumpuilevaa maastoa pitkin Abéchén laitamille, jossa oli tämän matkan vasta toinen tiesulku, poliisin pitämä tarkastuspiste. Poliisi piti silmällä keitä Abéchéen saapui pohjoisen suunnasta. Tarkastuspisteelle oli pitkähkö jono, jonka Ali päätti ohittaa käyttäen etupenkillä istuvaa valkoista miestä valttinaan. Poliisille Ali selvitti meidän olevan tulossa Saharasta ja että matkan tarkoitus olisi ”turismi”. Poliisi oli ystävällinen etuilustamme huolimatta ja turismi oli hyvä syy saapua Abéchéen, totesi herra konstaapeli. Minun ei tarvinnut esittää passia, matkustuslupaani eikä edes nousta autosta. Ali kiitti poliisisetää hyvästä yhteistyöstä. Sitten kaasuttelimme kohti Abéchéa, Ouaddaïn alueen hallinnollista pääkaupunkia ja samalla Tšadin neljänneksi suurinta kaupunkia. Asukkaita paikkakunnalla on hieman vajaa 80 000 eli noin Joensuun verran.

Alun perin meidän oli tarkoitus yöpyä kaupungissa ihan hotellissa, Pension de Césarissa, mutta koska olimme aikataulusta niin paljon myöhässä, ajaisimme vain ohi. Yö vaatimattomassa Pension de Césarissa maksaa 25 000 frangia (n. 38 euroa). Abéché on Tšadin tuktuk-pääkaupunki, sillä täällä on valtava määrä holtittomasti kurvailevia keltaisia kolmipyöräisiä koppimopotakseja. Kaupungin kuoppaiset kadut eivät ole maailman paras ympäristö moisille ajopeleille. Ali kertoi, että Abéchéssa olisi ehdottomasti pidettävä todella matalaa profiilia valokuvauksen suhteen. Siis vaikkei valokuvaus kiellettyä Tšadissa ollut edelleenkään. Ensinnäkin: Abéché on itäisessä Tšadissa, Sudaniin kuuluvan Darfurin alueen läheisyydessä ja kaupungin liepeillä on suuria darfurilaisten pakolaisleirejä. Rajalle on vain 150 kilometriä. Toiseksi: Abéchésta on aiemminkin lähdetty vallankaappausta yrittämään. En haluaisi leimautua kapinallisryhmän jäseneksi, Wagner-palkkasotilaaksi tai vakoilijaksi kuvia ottamalla. Siitä huolimatta pyysin, että Ali näyttäisi minulle paikan, jossa vierekkäin seisovat kaupungin uusi ja vanha moskeija. Niinpä pian ajoimme tuon paikan ohi ja onneksi moskeijoiden edessä ei ollut ihmisiä. Otin kuvan pitämällä kameraa mahdollisimman alhaalla. Jos Pariisissa pitää nähdä Eiffelin torni, on Abéchén ikoninen nähtävyys vierekkäin seisovat punatiilinen vanha moskeija ja valkea uusi moskeija! Kuvaukseen lisämausteen antoi moskeijoita vastapäätä sijaitseva suuri tšadilais-sudanilainen sotilastukikohta. Täällä on siis myös naapurimaa Sudanin sotilaita. Vuosina 2007–2010 Abéchéssa (ja etelämpänä Goz Beïdassa) oli myös suomalaisia sotilaita YK:n johtamassa rauhanturvaoperaatiossa, jossa tarkoituksena oli suojella Darfurista rajan tälle puolelle paenneita.

Abéchén pääkatu on pitkä ja leveä ”bulevardi”, jossa voi ajaa kahta kaistaa molempiin suuntiin. Samaa tietä ajetaan myös ulos kaupungista ja kohti N’Djamenaa. Pysähdyimme kaupungin laitamilla pesemään tuulilasia, sillä ilma oli sakeana heinäsirkoista. Kohdassa, johon pysähdyimme, oli pieni kauppa ja kaupan edessä lapsia. Lapset olivat uteliaita valkoisesta muukalaisesta, mutta astuttuani ulos autosta, lapset juoksivat karkuun. Reaktio on yleinen kautta Tšadin. Täällä ei olla totuttu valkoisiin. En itse asiassa ollut nähnyt toista valkoista sitten N’Djamenan, josta lähdimme 15 vuorokautta sitten. Libyalaisia en laske valkoisiksi, vaikka arabeina melko vaaleaihoisia ovatkin. Tuulilasinpesu-urakka oli turhaa työtä, sillä heinäsirkkoja kopsahteli ikkunaan sitä tahtia, ettei Ali nähnyt eteensä ja oli taas pysähdyttävä pesemään. Tuulilasiin hajoava tšadilainen heinäsirkka jättää suuren valkean läiskän, joita ei oikein tuulilasinpyyhkijöilläkään saanut irti. Ne vain levittivät töhnää ympäriinsä. Heinäsirkkakanta oli päässyt räjähtämään sadekauden myötä. Toivottavasti tšadilaisten sadot onnistuvat.

Tšadin tiet ovat surkeita, mutta Abéchésta kohti pääkaupunkia on rakennettu pääosin ensiluokkaisessa kunnossa oleva valtatie. Kahden viikon röykytyksen päätteeksi teki hyvää olla päällystetyllä tiellä, jolla sai ajaa 120 km/h. Muuta liikennettä oli maltillisesti. Abéchésta N’Djamenaan ajavat linja-autot painelivat vielä kovempaa kyytiä ja ohittivat meidät järjestään. Välimatka on aika lailla tasan 900 kilometriä, jonka bussit taittavat 13 tunnissa yhdellä kuskilla. Tämä muuttuu syksyn 2022 aikana, kun linja-autot eivät enää saa ajaa yöaikaan. Mekään emme olleet aikeissa taittaa matkaa yhdeltä istumalta, vaan viettää vielä kaksi telttayötä maastossa.

Ali kiidätti Landcruiserimme Oum Hadjerin kaupunkiin asti. Sinne oli Abéchéstä 150 kilometrin matka. Ohitimme kaupungin ja aloimme etsiä yöpymispaikkaa. Päätimme leiriytyä muutaman kilometrin päähän Oum Hadjerista etelään, Am Diofourin kylän kupeeseen. Tšadissa saa leiriytyä melkein minne tahansa ja nyt leiripaikaksi valikoitui pellonreuna melko lähellä valtatietä. Sammakoiden kurnutus oli äänekästä, mutta hyttysiä ei vielä ollut, sillä sateet olivat vasta alkaneet näillä seuduilla. Meillä olisi ensimmäistä kertaa nettiyhteyskin puhelimessa yöpyessämme. Paikalla hääräili paikallinen maajussi, jolle saapumisemme oli maailman luonnollisin asia. Ei mitään ongelmia. Auringon painutta mailleen alkoi sakaali kierrellä leiriämme. Ali tokaisi sen nähtyään naama virneessä ”très dangereux, let’s go!” Sakaali oli suurempi kuin lajitoverinsa Ouniangan järvillä Saharan sydämessä, mutta ei se ihmisen kimppuun hyökkäisi. Kunhan havitteli jotain suuhunpantavaa.

Ongelmat tulivat vasta yöllä rajuilman muodossa. Ali oli ollut varma, ettei tänä yönä sataisi. Minä taas olin varma, että sataisi, koska olimme tarpeeksi etelässä ja sadekaudella sadetta tulee kyllä päivittäin. Ja niin tuli: yöllä yhdeltä heräsin valtavaan tuulenpuuskaan ja luulin tuulen painavan telttani kasaan. En esimerkiksi epäillyt, että se sakaali olisi puhkumassa ja puhaltamassa majaani nurin. Samassa alkoi sade, joka tuli vaakatasossa ja iloisesti läpi telttani suojakankaista. Italialainen teltta ei ole tšadilaisen sadekauden kestävä. Vettä tuli parinkymmenen minuutin ajan kuin saavista ja patjani oli hetkessä läpimärkä. Kyykin teltassani hytisten ja matkatavaroita samalla suojellen, sillä vettä alkoi olla hieman myös teltan lattialla. Kosketin teltan alareunaa ja totesin olevani keskellä järveä. Onneksi vesi pysyi pääosin ulkopuolella. Sade tuli runsaan ukkosen saattelemana ja ensimmäistä kertaa vähän pelotti, että iskeekö salama myös telttaani. Sateen vähän tauottua kannoin kamani ja itseni sisään autoon, jossa Ousmane jo nukkui. Nukuin autossa pari tuntia. Aamuneljältä sade vihdoin laantui.

Näissä sateissa ei sinänsä ole mitään uutta ja erikoista. Niitä on ollut aina ja ne mahdollistavat elämän Sahelin alueella. Sateet ovat voimistuneet 1990-luvulta lähtien ja vaikuttavat vuosittain kielteisesti jopa satojentuhansien tšadilaisten elämään, sillä ne aiheuttavat kuivaan maaperään osuessaan tulvia. Tulvat taas tuhoavat ihmisten koteja, satoja ja hukuttavat karjaa. En olisi arvannut kokemieni rankkasateiden olleen alkutahteja Tšadin rankimmille sateille 30 vuoteen; heinäkuun lopulta elokuun 2022 loppuun mennessä tulvìsta on kärsinyt yli 0,4 miljoonaa tšadilaista. N’Djamenassa tuhansia ihmisiä on joutunut jättämään kotinsa tulvimisen takia ja pääkaupungissa on kuljettu veneillä kaupungin oltua veden vallassa.