Monikulttuurinen ja värikäs Kapkaupunki

11.–13.5.2022

Reilun kahden viikon vuokra-autoilu Etelä-Afrikassa ja Namibiassa oli tulossa päätökseen ja minun olisi palautettava tämän päivän aikana pikkuinen Toyota Agyani takaisin Kapkaupungin lentoasemalle. Sitten tutustuisin itse Kapkaupunkiin, jonka olin tähän mennessä nähnyt ainoastaan ylhäältä Pöytävuoren laelta pari viikkoa sitten. Afrikan mantereen eteläisimmästä pisteestä, L’Agulhasin kylästä, on 210 kilometrin ja 2,5 tunnin ajo Kapkaupungin lentoasemalle, joten lähdin liikkeelle aamuvarhaisella. L’Agulhasin aamussa oli syksyn tuntua ja niin oli pitkin matkaakin. Lehdet olivat kellastumassa ja osin jo tippuneet maahan. Caledonin kaupungissa käännyin valtatielle 2, joka saa alkunsa Ermelossa kaukana itäisessä Etelä-Afrikassa ja kulkee Durbanin ja Port Elizabethin kautta aina tänne maan toiselle laidalle Kapkaupunkiin. Kun tie vaihtui, halusi myös poliisi nähdä kaikkien kuljettajien ajokortit. Syynä oli kuulemma ”too much traffic”. Poliisi oli jälleen asiallinen, mutta ei ratsian pitäminen ja kaikkien pysäyttäminen ”liialliseen liikenteeseen” taida auttaa. Liikenne alkoi tökkiä jälleen jo hyvissä ajoin ennen Kapkaupungin saavuttamista, eikä siihen auttanut aina edes kolmikaistainen moottoritie. Tien molemmin puolin oli surullisia slummeja, joihin en haluaisi päätyä. Pohjoisempana Afrikassa voisin aivan hyvin mennä slummiinkin, mutta Etelä-Afrikan köyhälistöalueita vaivaa vakava huume- ja aseongelma.

Tankkasin auton ja palautin sen Hertzin toimipisteeseen. Autoni oli vaurioitunut ajellessani joitain päiviä aiemmin Namibian rajalta kohti Kimberleytä; pikkulintu oli lentänyt suoraan päin Toyotani lampunsuojusta, muovista suojaläppää, jonka saisi ottaa irti, jos autoon tahtoisi asentaa lisävalot. Lintu oli kuollut iskusta ja löysin sen puskurin sisältä yrittäessäni kiinnittää suojusta takaisin. Eteläisen Afrikan pikkulinnuista tahtoisin sanoa muutaman sanan: ne odottavat tiellä aivan liian pitkään auton lähestyessä tai sitten lentävät muuten vain liian matalalla ja joka ikinen päivä vähintään yksi tai kaksi lintua oli kopsahtanut tuulilasiini ja heittänyt henkensä. Onko siis näin, että linnut, jotka eivät muuta kesäksi pohjoiseen, ovat vain tyhmempiä. Suomessahan tyrmään autoillessani korkeintaan ehkä yhden pikkulinnun vuoden mittaan. Joka tapauksessa, lampunsuojus ei enää pysynyt paikoillaan, joten siitä tulisi ehkä noin viiden euron lasku, veikkasi Hertzin työntekijä. Tulkoon vaikka 500 euron lasku, olihan minulla omavastuun nollaan pudottava vakuutus.

Kilometrejä suurella Etelä-Afrikan ja Namibian kiertomatkallani kertyi noin 7 100 kilometriä, mikä kuulostaa kovalta luvulta, mutta täkäläisillä hyväkuntoisilla teillä sen kasaan saaminen on helppoa. Matka on enemmän kuin Kapkaupungista Etiopian Addis Abebaan tai Nigerian Lagosiin. Tai suunnilleen kuin Oulusta Venäjän kautta Pakistanin Karachiin!

Etelä-Afrikka on siitä miellyttävä maa, että siellä toimii Uber, eikä ole syytä käyttää tavallisia takseja ja joutua huijatuksi joka käänteessä. Matka Kapkaupungin lentoasemalta ytimeen Bo-Kaapin alueelle maksoi 146 randia (n. 8,9 euroa) ja kuskina ollut puhelias herra Lovemore paljastui zimbabwelaiseksi, joka oli tullut Etelä-Afrikan puolelle töihin entisen presidentin Robert Mugaben aiheuttaman hyperinflaation sysäämänä. Taksimatkan aikana herra Lovemore valmisteli minulle matkasuunnitelman Zimbabwea varten!

Olin varannut Kapkaupungista kahden yön majoituksen Nazari House -nimisestä hotellista Jordaan Streetiltä hintaan 1058,4 randia (n. 65 euroa). Hotellia pitää mies nimeltä Jerry, joka on erinomainen esimerkki eteläafrikkalaisesta vieraanvaraisuudesta. Jerry pahoitteli hotellilla käynnissä olevaa myllerrystä, sillä vain oma huoneeni oli käytössä muun hotellin ollessa remontissa. Huoneeni yhteydessä piti olla oma terassikin, mutta se oli täpötäynnä remonttitavaraa, eikä sinne olisi mahtunut edes istuskelemaan. Vaikka Nazari House olikin liki kokonaan remontissa, onnistuisi pyykinpesu siitä huolimatta. Jerryn sisko oli hotellilla siivoojana ja suostui pesemään likapyykkini. Nainen ei oikein ymmärtänyt englantia, enkä itse käsitä, millä kielellä hän operoi Kapkaupungissa, jossa mielestäni olisi ihan hyvä osata englantia.

Taivaalta ripotteli pisaroita, kun lähdin ulos kaupunkia tutkimaan. Jerry tuli perässäni antamaan vinkkejä, mitä kannattaisi nähdä ja minne mennä syömään. Ensimmäisenä päätin tutustua hieman kotikulmiini, boheemiin ja värikkääseen Bo-Kaapiin! Bo Kaap on värikäs monellakin tavalla, sillä talojen ollessa maalattu kaikilla mahdollisilla väreillä, ovat myös asujaimiston juuret ympäri maailmaa. Tämä Kapkaupungin keskustan länsipuolella sijaitseva alue sai alkunsa 1760-luvulla, kun tänne rakennettiin ”huurhuisjes”-nimellä kutsuttuja vuokrataloja orjille. Hollannin Itä-Intian kauppakomppania oli alkanut rahdata Kapkaupunkiin orjia muun muassa nykyisen Malesian ja Indonesian alueilta. Bo-Kaapista muodostui Kapkaupungin oma malaijilaiskortteli ja islaminuskoisten keskus. Kuljin pitkin näitä jyrkkiä mukulakivikatuja, enkä voinut olla kiinnittämättä huomiota näiden vanhojen kivitalojen hyvään kuntoon ja värikkyyteen. Alun perin talojen oli oltava valkoisia, mutta kun tästä säännöstä luovuttiin ja orjat saivat oikeuden ostaa asuntonsa, tahtoivat he maalata talonsa kirkkailla väreillä. Kuin osoittaakseen vapauttaan. Bo-Kaap on edelleen islamilaisuuden keskus ja näin ainakin kahden moskeijan minareetit. Lisäksi kaupunginosa on taiteilijoiden suosiossa ja minne kuljinkin, kuljin yhtenään taidegallerioiden ohitse. Bo-Kaap on Kapkaupungin kuvauksellisin osa ja vetää turisteja puoleensa. Kaikki asukkaat eivät kuitenkaan kokemukseni mukaan tykkää, kun matkailijat kameroineen kulkevat ympäriinsä nuuskimassa. Sain vihaista huutelua osakseni ja minua viitottiin häipymään, vaikka en ollut edes suunnannut kameraani äkäiseen bokaapilaiseen saati hänen taloonsa. Lähde: [1]

Noin 4,7 miljoonan asukkaan Kapkaupunki on ehdottomasti suurkaupunki, mutta sen keskusta on silti mielestäni hyvin kompakti ja kaikkialle pystyy kävelemään. Kapkaupunki on myös monikulttuurinen, mistä olin jo saanut esimakua tämän päivän aikana. Zimbabwelainen taksikuski oli tuonut minut majoittumaan malaijilaiskortteliin mustan eteläafrikkalaisen pitämään majataloon. Kaduilla tein havainnon, että Kapkaupungissa asuu myös huomattava valkoinen vähemmistö; noin 16,5 prosenttia asukkaista on valkoisia, pormestari Geordin Hill-Lewis on valkoihoinen, afrikaans on paikkakunnan puhutuin kieli ja olinpa nähnyt tähän mennessä jo kaksi valkoista resupekkaa kerjäämässä ohiajavien autojen pysähtyessä liikennevaloihin. Kapkaupungissa valkoiset, muutkin kuin kerjäläiset, uskaltavat kulkea kävellen kaduilla, eivätkä ainoastaan ajele autoillaan joka paikkaan esimerkiksi Kimberleyn tapaan. Tai sitten kaduilla näkemäni valkoiset olivat suureksi osaksi turisteja, joita niitäkin tuntui olevan kaupungissa suurin määrin.

Olin kulkenut Bo-Kaapista muutamien mutkien kautta merenrantaan, alueelle, joka tunnetaan nimellä V&A Waterfront. Se on Kapkaupungin kiillotettu julkisivu, entisestä satama-alueesta kunnostettu trendikäs kokoelma trendikkäitä ravintoloita, trendikkäitä kahviloita ja trendikkäitä pikku putiikkeja. Kaikki loputkin Kapkaupunkiin eksyneet turistit kohtasin viimeistään täällä. Waterfrontin kupeessa on paljon luksusasuntoja, joista on helppoa kipaista jalkakäytävän poikki omalle venelaiturille ja hurauttaa Atlantin aalloille omalla miljoonajahdilla. Waterfront ja Kapkaupungin eurooppalainen keskusta on melkoinen vastakohta kaupungin laitamien ikuisuuksiin jatkuviin turvattomiin hökkelikyliin.

Kävin nauttimassa trendikästä street foodia trendikkäässä kaksikerroksisessa V&A Food Marketissa eli kauppahallissa. Hintataso on kohtalainen, ehkä eteläeurooppalainen. Tarjolla on artesaanikebabia, artesaanipizzaa, artesaanifishandchipsejä, artesaanihampurilaisia, artesaanileivonnaisia ja muita herkkuja, kuten malaijien ruokalajeja. Kuuntelin rytmikästä eteläafrikkalaista livemusisointia, en mennyt maailmanpyörään, kieltäydyin helikopterilennoista ja pistäydyin Afrikan parhaassa matkamuistomyymälässä, monikerroksisessa African Trading Portissa, josta en tosin ostanut mitään. Mutta olisin voinut ostaa kamerunilaisen tai kongolaisen puisen maskin, piikkisian piikin tai täytetyn seepranpään. Jälkimmäinen maksoi 2 600 euroa pelkän seeprantaljan maksaessa noin tuhat euroa. Tykästyin V&A Waterfrontiin ja sen trendikkääseen tunnelmaan.

Kuljin merenrannan trendialueelta takaisin kohti keskustaa. Kapkaupunki on täynnä kontrasteja. Täällä on kiiltäviä lasilla päällystettyjä tornitaloja ja kaduilla kerjäläisiä ja kaupustelijoita sekä erityisesti kullan vaihtaminen rahaksi tuntui olevan suosittua! Eräässä risteyksessä mies nimeltä David oli etsimässä asiakkaita, jotka ehkä tahtoisivat muuttaa kultahelynsä randeiksi. Hänellä oli yllään sininen huomioliivi firman tunnuksin. Tein Davidille selväksi, että olin pelkkä turisti, eikä mukanani ollut yhtään kultakorua. David oli 50-vuotias perheenisä, jota elämä oli kohdellut kaltoin, eikä elämä kotislummissa ollut hääviä. Vaarallistakin se oli, kun ei koskaan tiennyt, koska jengiläiset tulisivat ryöstämään ja ehkä jopa tappamaan. Vaimokin tahtoi erota, kun David ei pystynyt tuomaan tarpeeksi elantoa perheelleen. Davidilla oli provisiopalkkaus, mutta aina sekään ei taannut tuloja. Isäntä kun saattoi ottaa kaiken voiton itselleen. Miehen suurin toive oli perustaa oma kauppa kotislummiin ja ansaita elanto kauppiaana. Omillaan, vailla nykyistä sinistä orjankaapua. Jutustelimme lopulta varmaan puoli tuntia. Opin paljon mustien asemasta nykyisessä Etelä-Afrikassa ja senkin, että hallituksen kritisointi on Etelä-Afrikassa sallittua ja sitä David toden totta teki. Maa on epäonnistunut aivan kaikessa ja sen pitäisi ottaa oppia Euroopasta. Annoin miehelle pari seteliä lähtiessäni, vaikka hän ei sitä pyytänyt. Kunhan tahtoi jutella.

Seuraavana aamuna kiersin jälleen hetken ensin kulmillani Bo-Kaapissa, kunnes laskeuduin alas keskustaan. Saavuin Greenmarket Squarelle, joka on aukio täynnä matkamuistomyyjien kojuja. Paikka olisi oivallinen metsästysmaa taskuvarkaille, mutta Kapkaupunki on panostanut turistien turvallisuuteen ja paikalla partioi paljon poliiseja ja vartijoita. En ostanut mitään, kunhan kuljin paikan poikki ja ihastelin aukion laidalla seisovaa goottilaista metodistikirkkoa. Grand Paraden ääressä oleva Kapkaupungin kaupungintalo on niin ikään tärkeä nähtävyys. Se on valmistunut vuonna 1905, ja sen kellotorni ilmeisesti jäljittelee Lontoon Big Beniä. Kaupungintalo on tunnettu siitä, että pitkästä vankeudesta vapautunut tuleva presidentti Nelson Mandela piti ensimmäisen puheensa sen parvekkeelta vuonna 1990, kun mustia ja värillisiä syrjivää apartheid-järjestelmää oli alettu purkaa. Puhepaikalla seisoo nykyään Mandelan patsas.

Seuraavaksi aioin vierailla Hyväntoivon linnoituksessa (engl. Castle of Good Hope). Se sijaitsee vain kivenheiton päässä kaupungintalolta, jonka edessä siistiin puvuntakkiin ja suoriin housuihin pukeutunut mies tuli tiedustelemaan aioinko mahdollisesti vierailla seuraavaksi linnoituksessa. Huolitellun herrasmiehen rintapielessä oli pieni kyltti, jossa luki ”City Security”. Henkilön nimeä kyltti ei sisältänyt. Etelä-Afrikka on täynnä vartijoita ja toki ajattelin tämänkin miehen olevan sellainen. City Securityn mies kertoi, että linnoituksen pääsyliput on hankittava jostain tietystä automaatista, vastapäätä itse linnoitusta. Linnoituksen portilla lippuja ei enää myytäisi koronan takia. Herra lähti pyytämättä johdattamaan minua automaatille samalla jutustellen tuttavallisesti. Tällainen käytös on normaalia kautta Afrikan, enkä pitänyt sitä huolestuttavana. Hälytyskellot alkoivat soida päässäni, kun saavuimme läheiselle linja-autoasemalle ja kiipesimme sen toiseen kerrokseen, ehkä parinsadan metrin päähän linnoituksesta. Vaikka lipunmyynti onkin monesti aivan järjenvastaisessa paikassa, ei se nyt sentään täällä olisi! Ei edes koronan takia. Minut johdatettiin tavallisen pankkiautomaatin luo, jossa toinen City Securityn työntekijä jo odottelikin. Minun pitäisi nyt työntää korttini automaattiin, näppäillä tunnusluku ja sen jälkeen olisi mahdollista valita tahdonko nostaa rahaa vai ostaa lipun Hyväntoivon linnoitukseen. ”Vartijat” olisivat kyllä ”auttaneet”. Eli huijaus olisi viimeistelty siten, että miehistä jompikumpi olisi kurkkinut tunnuslukuni, sen jälkeen napannut korttini ja juossut karkuun. Totesin ”vartijoille” tilanteen olevan niin epäilyttävä ja epämääräinen, etten tahtonut täällä Visaani esitellä. Toinen City Securityn miehistä pakeni tässä vaiheessa paikalta juoksujalkaa. Toinen toimi samoin, kun viereisillä pankkiautomaateilla asioivat alkoivat kiinnittää liikaa huomiota tilanteeseen. Oikea vartijakin ilmestyi paikalle. Myöhemmin perehdyin huijaukseen, jota on useiden uutisten ja keskustelupalstojen perusteella harjoitettu Kapkaupungissa jo vuosikaudet. Poliisi ei mahda asialle mitään ja ”City Security” sen kun porskuttaa.

Liput Hyväntoivon linnoitukseen saa koronaviruksesta huolimatta edelleen linnoituksen lipunmyynnistä. Aikuisen lippu maksaa 50 randia (n. 3 euroa), eikä täällä harjoiteta kaksoishinnoittelua. Kaikki maksavat saman verran. Lipunmyyjä juoksutti minut ryhmäni luokse, sillä lipunhintaan sisältyy opastettu kierros halki linnoituksen. Linnoitus, bastioni, on Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian vuosina 1666–1679 rakentama ja samalla Etelä-Afrikan vanhin ”kolonialistinen rakennus”. Alun perin linnoitus oli merenrannalla, mutta Kapkaupungin laajennuttua merelle vuosikymmenten saatossa, on rakennelma nykyisin sisämaassa. Hyväntoivon linnoituksen kammioissa ja saleissa on nykyisin niin linnan historiaa kuin Kapkaupunginkin historiaa esitteleviä näyttelyitä. Itse pidin erityisesti malaijien historiaa esittelevästä museosta.

Kapkaupungissa on taatusti paljon hyviä museoita, mutta pääasiassa jätin ne nyt käymättä. En ollut museotuulella. Sen sijaan askeleeni johdattivat minut iltapäivän mittaan taas V&A Waterfrontiin, jossa menin ostamaan lipun Nelson Mandelan vankilasaarelle Robben Islandille. Saari sijaitsee Kapkaupungin edustalla ja näkyy ainakin Pöytävuoren huipulta. Robben Islandille oli toukokuussa 2022 kolme päivittäistä lähtöä, kello 9, 11 ja 13. Ostin lipun aamun ensimmäiseen lauttaan seuraavaksi päiväksi. Se maksoi ulkomaalaiselta 600 randia (n. 36,8 euroa), mutta on mielestäni aivan sopiva hinta, koska se sisältää opastetun kierroksen ja lauttamatkat. Koko kierroksen pituus olisi 3,5 tuntia. Illalla hotellilla ollessa sain tekstiviestin, jossa aamun ensimmäisen lähdön kerrottiin peruuntuneen. Etelä-Afrikka on edistyksellinen maa ja sain siirrettyä lipun seuraavaan lähtöön ihan netissä. Pian tämäkin vuoro peruttiin ja niin tapahtui viimeisellekin vuorolle. Vaadin rahani takaisin ja rahat todella palautuivat parin päivän kuluttua. Hotellini isäntä Jerry oli kovasti pahoillaan, kun Robben Island jäisi käymättä. Sääennuste seuraavaksi päiväksi lupasi sateita, mutta ei sentään myrskyä.

Koitti viimeinen aamu Kapkaupungissa, eikä minulla enää ollut varsinaista tekemistä kaupungissa, kun en kerran pääsisi näkemään herra Mandelan vankiselliäkään. Kunhan kuljeksisin ympäriinsä. Aamulla kuitenkin päätin piipahtaa Ethiopian Airlinesin keskustatoimistossa Strand Streetillä. Olin pian lentämässä Pointe-Noireen Kongon tasavaltaan ja tahdoin varmistaa maahantulorajoitukset koronan osalta. Kansainvälinen ilmakuljetusliitto IATA oli 5. toukokuuta poistanut Kongon tasavallan kohdalta kaikki koronaan liittyvät maahantulorajoitukset. En vain ollut löytänyt asialle minkäänlaista vahvistusta muista lähteistä ja esimerkiksi Britannian matkustustiedote Kongon osalta kertoi edelleen minulta vaadittavan 72 tuntia ennen maahan saapumista tehtävää PCR-testiä. Pelkillä koronarokotteilla en maahan pääsisi. Ethiopian Airlinesin konttorin työntekijä kertoi lentoyhtiön käyttävän nimen omaan IATA:n tietokantaa maahantulorajoitusten selvittämiseen. Sain valmiiksi tulostetun paperilappusen, jossa oli linkki IATA:n matkustusrajoituskarttaan. Kuitenkin sain myös City Medical Centerin mainoksen, jossa voisin käydä testauttamassa itseni, jos siltä tuntuisi.

Iltapäivän aikana siltä alkoi tuntua. En tahtonut joutua käännytetyksi Pointe-Noiressa puuttuvan koronatestitodistuksen takia, joten etsin lääkäriaseman. Se sijaitsee osoitteessa Church Street 66 eli aivan Kapkaupungin ydinkeskustassa. Minulla ei ollut koronaan viittaavia oireita, mutta lääkäri testasi ilmeisen laadukkaalla kiinalaisella kuumepyssyllä lämpöni: 34,2 °C. Edellisen koronatestattavan lämpötila oli ollut 30,4 °C, kun vilkuilin paperia, johon lääkäri lämmöt kirjasi. Ehkä City Medical Center testaa vainajatkin covid-19-infektion varalta. Lääkäri ehdotti oma-aloitteisesti, että hän kirjaisi koronatestitodistukseeni testinottoajan paria tuntia myöhemmäksi. Minä taas ehdotin, että voisin maksaa testitodistuksen ja jätettäisiin tikutus kokonaan tekemättä. Lääkäri empi hetken, mutta lopulta otti testin. Sain valita nenän ja nielun väliltä ja tietenkin valitsin nielun. Olisin saanut itsekin ottaa testin. Koronatesti oli maksettava käteisellä: 620 randia (n. 38 euroa).

Koronatestauksen jälkeen hain rinkan hotellilta ja otin Uber-taksin lentoasemalle. Etelä-Afrikka houkuttelee afrikkalaisia paremman palkkatason perässä, niinpä nytkin taksikuskini paljastui nigerialaiseksi. Hän oli lähdössä syyskuussa Lontooseen sukuloimaan ja taisi innostua myös Suomesta. Minä innostuin Nigeriasta, mutta kerroin, että Nigeria ei halua turisteja maahansa vaikean viisumipolitiikkansa ansiosta. Viisumin saamisen vaikeus oli yllätys taksikuskille, eikä tietenkään olekaan mitään syitä, miksei suomalaisille voisi myöntää turistiviisumeita.

Minulla oli lippu eteläafrikkalaisen halpalentoyhtiö Lift Airlinesin lennolle GE134 Johannesburgiin. En ollut viikko sitten vielä kuullutkaan moisesta lentoyhtiöstä, minkä ehkä selittää se, että firma aloitti lentonsa vasta joulukuussa 2020 ja ainoastaan Etelä-Afrikan sisällä. Lift operoi Kapkaupungin ohella vain Johannesburgiin ja Durbaniin. Lisää asiakkaita ja kasvumahdollisuuksia lienee nyttemmin enemmän, kun Kulula-niminen lentoyhtiö meni kesäkuussa 2022 konkurssiin. Lentoni lähti aikataulussa kello 19 ja lentoaika maan toiselle laidalle olisi kaksi tuntia. Lähes jokainen afrikkalaislentoyhtiö päihittää palvelussa ja laadussa jokaisen eurooppalaisen lentoyhtiön. Niin myös halpalentoyhtiö Lift, jonka henkilökunta on miellyttävää, eikä tarjoilua ole pantu jäihin koronan takia (eli oikeasti säästösyistä). Lift tarjoili lipun hintaan kuuluneita juomia ja pussillisen kuivattuja ja suolattuja kikherneitä. Laskeuduimme aikataulussa Johannesburgin lentoasemalle, joka on nimetty apartheidia vastustaneen poliitikko Oliver Reginald Tambon mukaan O. R. Tambon kansainväliseksi lentoasemaksi.

Olin pohtinut asettuisinko Johannesburgiin vaiko rauhallisempaan Pretoriaan. Johannesburg on afrikkalainen megacity, jota on viime vuosina pyritty siistimään, mutta ei se edelleenkään maailman turvallisin lomakohde ole. Enkä toisaalta tykkää suurkaupungeista. Ajattelin pitäväni enemmän maan pääkaupungista, joten olin varannut kahden yön majoituksen Pretoriasta. Lentoasemalta pääsee Pretoriaan toki myös junalla, mutta päätin ottaa kuitenkin Uber-taksin, kun ilta oli jo pitkällä. Taksimatka maksoi 338 randia (n. 20,7 euroa) ja kesti puoli tuntia.

Hotel Manhattan on suuri monikerroksinen hotelli Pretorian keskustan laidalla. Odotin aulassa 20 minuuttia ennen kuin pääsin kirjautumaan sisään. Tiskin takana oli työntekijöitä pilvin pimein, mutta vain yksi palveli asiakkaita. Huone kahdeksi yöksi kustansi 1 257,12 randia (n. 77,1 euroa) ja oli tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä. Kokolattiamatto kaipasi pesua, ilmastointilaitteesta pöllähti huoneeseen pölypilvi ja itse koneen päälläpitäminen olisi vaatinut korvasuojaimia. Aamulla vähän seitsemän jälkeen hotelli kytki äänekkään ilmanvaihdon käyntiin, eikä sen jälkeen enää pystynyt nukkumaan. Sentään televisio toimi kuten pitikin ja näytti ulkoministeri Pekka Haaviston haastattelua Natoon liittymisestä. Suomesta oli tulossa tunnettu Afrikassa ja eteläafrikkalaiset taksikuskitkin olivat tietoisia maamme Nato-hakemuksesta. Sain iltakymmenen jälkeen sähköpostina negatiivisen koronatestitodistukseni ja lääkäri vieläpä soitti hyvät uutiset henkilökohtaisesti sähköpostin jälkeen.