Essendilenen kanjoni ja Tikobaouenin kivipilarit

15.4.2023

Yön aikana retkikuntamme koko oli kutistunut kahdella, kun kuljettajani Mohammed oli vienyt tšekkiläisen Peterin Djanetin lentoasemalle ja lähtenyt itsekin samalla kotiinsa. Joskaan ei lentokoneella, vaan autolla. Siispä minäkin pääsisin kokonaan uuden auton kyytiin, jota ohjasti vanhempi herrasmies Ahmed. Hän jaksoi olla aamusta iltaan hyvällä tuulella ramadan-paastostaan huolimatta. Aamupalan jälkeen palasimme vielä läheiseen Djanetiin, jossa miehet pistäytyivät pikaisesti asioilla. Sitten otimme suunnaksi Essendilenen kanjonin, joka sijaitsee Djanetista luoteeseen. Ajoimme samaista Välimeren rannalle päättyvää RN3-valtatietä kohti Bordj El Haouasia. Tie on erinomaisessa kunnossa, eikä liikennettä ole myöskään pohjoisen suuntaan juuri nimeksikään. Ainoat tielläliikkujat tuntuivat olevan kameleita, jotka ylittivät tietä, söivät heinää valtatien varressa tai muuten vain toljottivat autokuntaamme.

Noin 70 kilometrin jälkeen Ahmed kurvasi tieltä sivuun ja etsi Essendileneen (myös nimellä Assendilen) johtavan tieuran. Perille kanjonin päätyyn olisi valtatieltä vielä 10–20 kilometrin matka. Ainoat näillä kulmilla kulkevat ihmiset ovat paimentolaisia, eikä täällä ole missään pysyvää asutusta. Vähän matkaa hiekkaista uraa röykyteltyämme, Ahmed äkkäsi pusikoissa paimentolaisnaisen lapsineen. Ahmed tiesi, että nainen oli pusikossa asiakkaita odottamassa. Kurvailimme pesueen luokse ja nainen ryhtyi kaivamaan muovipussistaan eräänlaisia nahkaisia jollain aineella täytettyjä ”talismaaneja”. Ne olivat naisia varten ja niitä kuulemma pidettäisiin silmien päällä. Myös takapenkillä matkustanut oppaani päätti ostaa naiselleen oman taikakalun. En aivan päässyt selvyyteen esineiden merkityksestä, enkä siitä, mitä ainetta sisällä lopulta oli.

Essendilene on kilometrien pituinen kanjoni 1 400–1 600 metriin merenpinnasta yltävien vuorten keskellä, mutta aivan sen päätyyn asti ei pääse autolla. Loppumatka on taitettava kävellen, aasilla tai kamelilla. Päätimme lähteä kanjoninvalloitukseen välittömästi. Kokki-Husseini ryhtyi valmistamaan lounasta. Kuski-Ahmed puolestaan asetti patjansa suuren palmun varjoon ja kävi nukkumaan. Essendilenen kanjonin päätyyn kävelee parkkipaikalta vauhdista riippuen puolesta tunnista tuntiin. Sadekaudella kanjonin pohjalla oleva vadi, kuivunut joenuoma, virtaa vettä ja mahdollistaa vehmaan kasvillisuuden täällä. Kanjonin pohja on nimittäin täynnä oleanteripensaita, joissa on näin keväisin kauniit vaaleanpunaiset kukat. Siellä täällä kasvaa myös palmuja.

Nuun kulki kaukana edellä, kun taas minä otin patikoinnin rauhallisemmin. Olihan minun ensinnäkin otettava valokuvia. Puolessavälissä kanjonia vastaan tuli koira, joka oli kuulemma jonkun paimentolaisen. Essendilenen vehmas ja syrjäinen kanjoni on mitä parhain laidunnuspaikka kameleille, vuohille ja aaseille. Aaseja ja vuohia tulisimme näkemään kanjonissa paljonkin. Puolen tunnin patikoinnin päätteeksi olin Essendilenen kanjonin päässä, jossa vastassa on syvä guelta, kalliosyvennyksessä oleva vesiallas, jossa on vettä ympäri vuoden. Vesi oli viileää ja suorastaan houkutteli pulahtamaan. Olisin toivonut Nuunin tiedottaneen minua ennen vaellukselle lähtöä, että uimahousut kannattaisi ottaa mukaan. Nyt ne olivat rinkassani ja rinkka autossa. Opas riisui ainoastaan kuparinvärisen kaapunsa ja pulahti veteen aluspaidassaan ja pitkissä alushousuissaan. Tuaregit ovat totisesti häveliästä kansaa.

Arvioin gueltan pari metriä syväksi. Pohjasta kasvoi vesikasveja, mutta kaloja täällä ei kuitenkaan ole. Viime vuonna kahlasin Guelta d’Archein, monta kertaa suuremman gueltan poikki Tšadin Saharassa. Siellä sentään elelee pieniä kaloja ja jopa krokotiileja muistona ajoilta, jolloin Sahara ei ollut aavikkoa, vaan vehmas elämää pulppuileva paratiisi. Essendilenen kanjonin gueltan ainoat elävät eliöt olivat suuri herhiläisten sukuun kuuluva Vespa orientalis ja toisaalta eräs sudenkorento, jotka parveilivat vedenpinnan ääressä. Nuun ui ja kuivatteli aikansa, minkä jälkeen lähdimme patikoimaan takaisin leiriin. Söin lounaan jykevän kierreakaasian alla. Akaasia pudotteli siemeniä pitkin pöytää ja ruokaankin. Pian apajille tuli utelias vuohi, joka olisi tahtonut päästä osalliseksi ruoastani. Vuohi ajettiin pakosalle, mutta se yritti pian uudestaan. Lähistöllä aterioineet aasit tyytyivät kuivaan heinään, eivätkä hamunneet salaattiani. Lounastaessani paikalle saapui muitakin turisteja, jotka tapaisin sattumalta vielä useita kertoja eri puolilla Algeriaa. Tämä vanhempi pariskunta oli kotoisin Italiasta ja mukanaan heillä oli italiaa puhuva algerialaisopas.

Essendilenen kanjonin luota jatkoimme seuraavaksi paikkaan nimeltä Tikobaouen, joka on kanjonin ja Tadrart Rougen ohella Tassili n’Ajjerin kansallispuiston kohokohtia. Tikobaouen on kivipilariviidakko tai -labyrintti. Erikokoiset ja -muotoiset kivimuodostumat ympäröivät meitä kilometrikaupalla ja etenkin, kun pääsimme perille alueen keskelle. Muut miehet jäivät perustamaan leiriä, kun taas minä lähdin tutustumaan paikkaan jalkaisin. Nuun kertoi olevansa helpottunut, sillä hänen ei tarvitsisi stressata eksymistäni; minä en tekisi liian pitkiä omatoimivaelluksia, toisin kuin se Peter, joka oli lähtenyt kotiinsa viime yönä. En tosin hänenkään tiedä missään eksyneen.

Tikobaouenissa kieltämättä eksyisi helposti, mutta uskonpa, että apua huutamalla minut olisi löydetty pikavauhtia. Paikka oli nimittäin käsittämättömän hiljainen. Ei kuulunut linnunlaulua, sakaalinlaulua, eikä edes tuulenvirettä. Julistan Tikobaouenin hiljaisimmaksi paikaksi, missä olen käynyt. Paikka oli paratiisi, kuten tulin huomaamaan eräälle dyynille tähystämään kavutessani. Tämä olisi toistaiseksi viimeinen telttayöni Saharassa, sillä seuraavana yönä olisi vuoroni lähteä täältä Kaakkois-Algeriasta. Yritin imeä maagista Saharan iltaa itseeni. Ainoat valot tulivat nuotiosta ja ainoa melusaaste siitä, kun tuaregiretkikuntani keskusteli keskenään.