Päivä Niameyssa

6.5.2023

Niamey on Nigerin pääkaupunki ja pääkaupunkiseudulla asukkaita on kokonaiset 1,2 miljoonaa. Kaupunki sijaitsee maalle nimen antaneen Nigerjoen varrella maan länsiosassa, melko lähellä Burkina Fason rajaa. Mutta millaista nähtävää Niameyssa sitten olisi sen joen lisäksi? Käsitykseni Niameysta oli etukäteen melko ohut, sillä muistin lähinnä, että siellä sijaitsee Yhdysvaltain entisen presidentin John F. Kennedyn mukaan nimetty silta yli Nigerjoen. Sekä sen, että Länsi-Afrikkaa käsittelevä Lonely Planet -opus vuodelta 2009 kehotti pysyttelemään pimeään aikaan kaukana tuosta sillasta siellä maleksivien nuorukaisten takia. Agadezissa olin saanut lisää vinkkejä Niameyta varten: kansallismuseo kannattaisi käydä katsastamassa, mutta muuten koko Niamey olisi melko yhdentekevä. Asiassa saattoi olla perääkin, sillä onhan Niamey kaupunkina hyvin nuori; se sai alkunsa oikeastaan vasta 1890-luvulla, kun siirtomaaisäntä Ranska perusti sinne tukikohdan. Idässä sijaitseva Zinder menetti pääkaupunkiasemansa Niameylle vuonna 1926, mistä lähtien Niamey on kasvanut.

Historiaa huokuvien Zinderin ja Agadezin jälkeen lähtisin nyt omin silmin toteamaan, miltä Niamey näyttäisi ja olisiko siellä mitään mielenkiintoista nähtävää. Lähdin melko varhain ulos majatalostani Auberge Dragonista, joka sijaitsee Rond Point Grand Hôtel -liikenneympyrän luona ydinkeskustan eteläpuolella. Taivas oli pilvessä ja ilma oli sekä käsittämättömän kuuma että käsittämättömän kostea. Vain harva oli tainnut jäädä tänä aamuna television ääreen; samana päivänä Ison-Britannian kuningas Charles III saisi kruununsa juhlavassa seremoniassa kaukaisessa Lontoossa. Juhlaan osallistuisi valtionpäämiehiä ympäri maailmaa. Nigeriä edustaisi maan ensimmäinen demokraattisin vaalein valittu presidentti Mohamed Bazoum, josta oli ennättänyt tulla vuonna 2021 alkaneen virkakautensa aikana länsimaiden silmissä arvostettu johtaja. Ja Nigeristä lännen arvokas liittolainen. Kruunajaiset eivät siis tainneet hetkauttaa tavallista nigeriläistä, sillä elämä rullasi tuttuun tyyliinsä. Takseja suhasi ohitse jatkuvana virtana, kaupustelijat työnsivät kärryjään kuka mihinkin suuntaan ja työmatkaliikennekin oli käynnissä. Kuka sotki eteenpäin polkupyörällä, kuka suuntasi pyykinpesulle Nigerjoen rantaan.

Minä suunnistin aivan ensimmäiseksi Kennedyn sillalle, joka on vuonna 1970 valmistunut maantiesilta yli mahtavan Nigerjoen. Kummallakin puolella on jalkakäytävä ja keskellä kulkee autokaista kumpaankin suuntaan. Silta yhdistää Nigerjoen länsirannalla sijaitsevat kaupunginosat, joissa sijaitsee esimerkiksi suuri ja merkittävä Abdou Moumounin yliopisto. Perjantaina 9. helmikuuta 1990 sen opiskelijat lähtivät rauhanomaiselle marssille Kennedyn sillan yli kohti keskustaa vaatien parannuksia elinolosuhteisiin ja opintoihin ja jopa demokratiaa. Maata hallitsi tuolloin sotilaspresidentti Ali Saibou ja sotilaiden päästessä vallankahvaan, tuppaavat yhteiskunnat yleensä suistua raiteiltaan. Niin oli käynyt nytkin; poliisi vastasi yllättäen mielenosoitusmarssiin kyynelkaasulla ja luodeilla. Kolme opiskelijaa Issaka Kaina, Alio Nahanchi ja Abdou Mamane Saguir saivat surmansa. Tapausta muistellaan satojen ihmisten kokoontumisilla vuosittain ja se kulkee nimellä ”musta perjantai”. Lähde: [1]

Yleensä siltoja pidetään Afrikassa strategisesti merkittävinä kohteina, eikä niitä siten saisi kuvata. Olin kuitenkin todennut Nigerin erääksi Länsi-Afrikan kameraystävällisimmistä valtioista, joten keskelle siltaa päästyäni otin muutamia kuvia. Olin kaukana kummastakin rannasta, joten poliisi tai santarmi ei vahingossakaan voinut nähdä, että kuvasin. Paitsi ehkä kiikareilla, mutta sellainen ei kuulune poliisin vakiovarustukseen täällä päin. Kennedyn silta itse asiassa kulkee myös Nigerjoen keskellä sijaitsevan suuren metsäisen saaren halki. Sen länsipuolella on varsinainen pääuoma, joka on oikeastikin syvä ja virtaus kova. Itäpuolella, siis keskustan puolella, on matalampaa. Itäpuolen rannoille oli saapunut kaupunkilaisia pesemään pyykkiä. Nigerin vesi on ruskeaa, mutta ilmeisesti puhdasta silti tulee. En käy Helsingin keskustassa edes vuosittain, joten en tiedä, kasvatetaanko ydinkeskustan rannoilla perunaa ja porkkanaa. Enkä tiedä laiduntavatko siellä lehmät tai lampaat. Niameyssa kaupungin aitiopaikat, eli joenvarsi, on kuitenkin valjastettu maatalouden käyttöön, siis aivan kuten Kongojoen rannat Brazzavillessä.

Niameyn silhuetti joelta päin on vaatimaton, sillä korkeita rakennuksia on vähän. Niameyssa oli mielestäni pikkukaupungin tunnelma. Ei tämä ole lainkaan Bamako tai Ouagadougou, vaan niiden rauhallinen maalaisserkku. Horisontissa erottuvat hyvin lähinnä Palais des Congrès -nimellä kulkeva messukeskus, hotelli nimeltä Niamey Mall & Residence sekä vuonna 2019 valmistunut Radisson Blu Hotel & Conference Center, jonka senkin on rakentanut turkkilainen yritys nimeltä SUMMA.

Päätin kulkea seuraavaksi Nigerin kansallismuseoon, joka on nimetty täkäläisen kirjailijan, poliitikon ja historioitsijan Boubou Haman (1906–1982) mukaan. Ostin pääsylipun (1 500 frangia eli n. 2,3 euroa) ja sain ohjeistuksen, että kameralla en saisi kuvata, mutta kännykällä kyllä. Jo pelkän kännykkäkamerankin salliminen on poikkeuksellista näillä main, joten jatkan Nigerin suitsuttamista edelleen. Myös itse kansallismuseo vaikutti aluksi virkistävältä poikkeukselta länsiafrikkalaisessa museoskenessä, sillä ensimmäisessä paviljongissa eli näyttelytilassa oli esillä Nigerin eri heimojen asusteita ja niiden yksityiskohtia lasivitriineissä. Vitriineissä oli valaistus ja mallinuket pyörivät kuin parhaassakin museossa. Parissa kohdassa lattialla oli sankoja, joihin tiputteli vettä. Kuten Zinderinkin museo, oli kansallismuseonkin katto remontin tarpeessa.

Kansallismuseon paviljongit ovat hyvin kauniita ja edustavat täkäläistä arkkitehtuuria parhaimmillaan. Sisältä monikaan rakennus ja sen tarjoama näyttely ei ole kummoisessa kunnossa. Vaikutti siltä, että moni asia oli samalla tolalla kuin vuonna 1959, jolloin museo avautui. Silloin Niger oli vielä Ranskan siirtomaa. Useampi näyttelytila oli pysyvästi suljettu. Osa oli teoriassa auki, sillä työntekijät olivat kuulemma varmistettujen havaintojen perusteella saapuneet työpisteilleen, mutta hävinneet sittemmin omille teilleen. Minäkin pääsin vahvistamaan, että esimerkiksi Nigerille tärkeää uraaninlouhintaa esittelevän paviljongin työntekijä oli kyllä saapunut aamulla töihin nyssäköineen, mutta nyt vain nyssäkät olivat paviljongin lukitun oven takana ja työntekijä ties missä. Kiinalaisten öljynporausta Nigerissä esittelevä, ilmeisesti kiinalaisten itsensä sponsoroima paviljonki sentään oli auki ja sen työntekijäkin paikalla. Kiinalla on Zinderin pohjoispuolella valtava SORAZ-niminen öljynjalostamo, jonka olin nähnyt ilmasta, kun lensimme sen yli Zinderistä Agadeziin. Lisäksi Itä-Nigerin aavikoilla on Agademin öljykenttä. Sitä operoivat kiinalainen PetroChina yhdessä Nigerin valtion kanssa.

L’Arbre du Ténéré eli Ténérén puu on kansallismuseon tärkein anti. Kyseessä on aikoinaan Agadezin ja Fachin keitaan välillä Ténérén hiekkaerämaassa (eli Saharassa) kasvanut kierreakaasia, jota kutsuttiin maailman syrjäisimmäksi puuksi. Ténérén puu eli yksinään keskellä autiomaata vuosikymmenten ajan ja oli jäänne ajoilta, jolloin Sahara ei ollut aivan näin kuiva. Puu oli oiva maamerkki aavikolla risteileville kamelikaravaaneille ja myöhemmin myös moottoriajoneuvoille. Jopa niin hyvä, että juopuneen libyalaisrekkakuskin onnistui ajaa päin puuta vuonna 1973. Puu kuoli ja sen runko siirrettiin Niameyhin kansallismuseoon. Ihmettelin katoksessa ollutta puunrunkoa aikani, kunnes jatkoin matkaani.

Olin hoksannut, että kansallismuseon alueella toimii myös eläintarha. Afrikkalaiset eläintarhat ovat poikkeuksetta hyvin ankeita laitoksia, joissa eläinten olot ovat sysisurkeat. Sellainen on tilanne Niameyssakin. Monessa aitauksessa ei ollut eläimen eläintä, mutta kuulin, että leijonia täällä ainakin olisi. Ne nimittäin karjuivat parahiksi sottaisissa kammioissaan. Leijonilla oli seuranaan jos jonkinlaista roskaa muovipulloista lähtien. Virallisesti kyltit kehottivat jättämään eläimet rauhaan, mutta käytännössä nigeriläiset museovieraat viskelevät roskansa aitauksiin ja saavat näin eläinten huomion. Esimerkiksi krokotiileillä oli seuranaan styroksilevyjä, muovipulloja ja muuta muoviroskaa. Eräs paikan työntekijöistä oli lyöttäytynyt seuraani ja oli jo ajamassa nukkumassa ollutta naarasleijonaa luolastaan minua viihdyttämään, kun kielsin miehen aikeet. Hän oli tänä aamuna pessyt vaatteitaan ja levittänyt ne pitkin eläintarhassa olevia aitoja. Sama eläinten härnäys jatkui, kun pääsimme isosarvisten nautaeläinten aitaukseen; ennen kuin ehdin kieltää, eläintarhan työntekijä ehti kepillä tökkiä erästä eläintä parempaan asentoon kuvanottamista varten. Lehmä ei tehnyt työtä käskettyä.

Urosleijonat ovat omassa pikkuruisessa aitauksessaan ja läheltä sitä, hyvin piilotettuna, löysin pahvisen kyltin, jossa kaupitellaan leijonan rasvaa eli läskiä (ransk. graisse de lion). Tarjolla oli myös strutsin rasvaa ja leijonan virtsaa. Samainen kyltti mainitsee myös ulkoiset ja sisäiset peräpukamat sekä avanteen (ransk. stoma), joihin edellämainitut tai ainakin osa niistä auttaa. Tuotteita sai tilattua soittamalla numeroihin 85.85.22.94 tai 97.49.26.58. Kiinalaiset ovat tunnettuja uhanalaisten eläinlajien käyttämisestä ”lääketieteessään”, mutta osataan sitä Länsi-Afrikassakin ja näköjään jopa ihan eläintarhassa, jotka yleensä tunnetaan uhanalaisten eläinlajien suojelun edistämisestä. Esimerkiksi leijonan eri osia käytetään lääketarkoituksiin, mikä on pelkästään huolestuttavaa, sillä leijonapopulaatiot ovat näillä main hyvin pieniä ja hajallaan toisistaan. Nigerissä leijonia tavataan enää W-kansallispuistossa, joka ulottuu myös Beninin ja Burkina Fason puolelle Nigerjoen W-kirjaimen muotoisessa mutkassa. Nigeriassa, Yankarin luonnonpuiston ympäristön asukkaita haastattelemalla tehdyn tutkimuksen mukaan juuri leijonan rasva on tärkein ja siis eniten hyödynnetty leijonajohdannainen. Se parantaa reumatismin, selkäkivun, nivelkivun, luuydinkivun, murtuneet luut ja tietenkin suojelee käyttäjäänsä myös ”henkien hyökkäyksiltä”. Voin jo nähdä silmissäni äveriään nigeriläisukon hieromassa leijonan rasvaa nivelkipuihinsa. Samaan vaivaan olisi olemassa myös tiikeribalsamia, jonka valmistuksessa aasialaiset eivät kaiketi käytä tapettuja tiikereitä. Sen sijaan leijonan virtsan käyttö peräpukamien hoidossa on pelkästään hyväksyttävää ja lisäksi hyvä vitsi, sillä se ei edellytä eläimen tappamista. Virtsaa lensi komeassa monen metrin kaaressa aitauksen ulkopuolelle, kun saavuin katsomaan huonokuntoista urosleijonaa häkkinsä taakse. Onneksi en ollut suihkun kohdalla.

Boubou Haman kansallismuseo on käymisenarvoinen, jos näille seuduille sattuu, mutta eläintarha on kovin synkkä paikka apaattisine eläimineen, eikä sinne ehkä kannata vaivautua. Kansallismuseon jälkeen jatkoin Niameyn kiertelyä ja löysin pienen puron, jonka molemminpuolin on rakennettu kävelykatu. Lähellä sijaitsee Radisson Blu sekä toinen luksushotelli Noom, joiden asiakkaiden voisin nähdä pasteeraamassa edestakaisin tätä rantaraittia. Paitsi, että puro on kyllä paikoin tukossa roskista, joten säännöllinen siivouspartio olisi ehkä paikallaan lisäämässä Niameyn viihtyvyyttä.

Sain pasteerata Niameyn katuja kaikessa rauhassa, eikä esimerkiksi virkavalta tullut tivaamaan, miksi kuvaan. Nigerin virkavalta on asiallista ja keskittyy oikeisiin hommiin, ei turistien kiusaamiseen. Agadezissa olin nauttinut pizzan italialaisen, yli 50 vuotta sitten Nigeriin muuttaneen Vittorio Gionin, perustamassa Le Pilier -ravintolassa. Sattumalta löysin Niameynkin Le Pilierin, mutta se oli vielä kiinni, olinhan liikkeellä niin varhain. Kuljin hiekkaisia kujia pitkiä ja löysin Unicefin ja muiden YK:n johdannaisten toimitiloja. Rutiköyhässä Nigerissä ovat läsnä kaikki mahdolliset auttelijat, mutta tunnelma oli siitä huolimatta leppoisa ja ihmiset olivat hyvillään valkoisen länsimaalaisen näkemisestä kulmillaan. Eräs paikallinen ohi kiiruhtava mies vieläpä kehotti hymyssä suin ottamaan paljon kuvia ja näyttämään niitä sitten kotona kaikille. Oli hyvin vaikea kuvitella, että vain reilun parin kuukauden kuluttua Niameyta ravistelivat Venäjän lietsomat mielenosoitukset vallan kaapanneen sotilasjuntan puolesta Josif Stalinin ja Jevgeni Prigožinin kuvineen sekä Venäjän ja Pohjois-Korean lippuineen. Eivät niameylaiset tai nigeriläiset oikeasti ole länsivastaisia, vaan jokainen kadunmies ja -nainen lähtisi milloin tahansa Ranskaan, jos se vain olisi mahdollista. Mielenosoitukset vain ovat poikkeama harmaaseen arkeen ja niihin lähdetään mukaan hanakasti, oli syy mikä hyvänsä, eikä välttämättä tiedetä, miltä Venäjän lippu näyttää tai että kouraan annetussa plakaatissa lukee ”Kuolema Ranskalle!”. Lukutaitoprosenttihan on täällä päin rapsakka 37,3. Plussaa on lisäksi, jos mielenosoitukseen osallistumisesta maksetaan ja etenkin, jos Venäjä lupaa nostaa kaikki nigeriläiset köyhyydestä. Vastineeksihan halutaan vain kaikki luonnonvarat.

Olin kulkeutunut lähelle Niameyn hallintokorttelia ja istahdin erääseen puistoon mielenkiintoisen rakennuksen eteen. Ehdin istua puoli minuuttia, kun jostain luokseni saapui sotilas, joka ystävällisesti kehotti minua poistumaan puistosta. Kiitin neuvosta ja jatkoin matkaani. Rakennus oli valtioneuvoston pääsihteerin kanslia (ransk. Cabinet de la Secrétaire générale du Gouvernement). Presidentinlinnaan johtava tie oli suljettu ja olihan presidentti Bazoumkin edelleen Lontoossa Charles III:n kruunajaisissa. Saavuin Rond Point Nelson Mandelaan, jossa minut yhytti maskikauppiaiden armeija. Nigerissä ei ollut enää maskipakkoa, enkä usko, että niitä on koskaan erityisesti käytettykään. Ainakaan tavallisten nigeriläisten keskuudessa. Afrikassa maskit ovat olleet suuri hitti lähinnä kehitysyhteistyöjärjestöjen valkoisten työntekijöiden keskuudessa ja tavallinen kansa on käyttänyt sitä ainokaista nuhjuista, jo pandemian alussa lunastettua, riepua, kun virkavaltaa on näköpiirissä. Minua nyt patistettiin ostamaan kasvomaskeja, koska kuulemma tarvitsisin sellaisia. Naurahdin ja kerroin, että koronavirus taitaa olla jo kaukaista historiaa. Maskikauppias on ollut kautta Afrikan jo pidempään auringonlaskun ammatti, mutta Niameyssa ala vielä taitaa elättää.

Niameyssa on useita torialueita, mutta en ollut oikeastaan sellaisella tuulella, että viitsisin sellaisia kierrellä. Sen sijaan kävelin takaisin kohti Nigerjoen rantamia. Erään taimitarhan kohdalla päätin käydä kysäisemässä, josko saisin oikaista sitä kautta joenrantaan. Se kävisi oikein hyvin. Sain erään työntekijän näyttämään reittiä. Rannassa hän ehdotti pientä retkeä joella, mutta ei ollut oikein kiinnostunut tinkimään, sillä minulla ”amerikkalaisena expattina” olisi kyllä rahaa. Niinhän minulla oli, vaikka kerroinkin, että olin Nigerissä turistina, enkä lainkaan siirtotyöläisenä, saati sitten yhdysvaltalaisena. Tunnin veneretki Nigerillä maksaisi kymppitonnin (n. 15 euroa) ja veneeksi djermaheimoon kuulunut taimitarhan työntekijä nappasi rannasta satunnaisen piroguen, puisen puuveneen ja kehotti minua nousemaan kyytiin. Veneenpohjalla oli valmiiksi paljon vettä, joten otin lenkkarit jaloistani, kun kapusin veneen kyytiin.

Niger on Afrikan kolmanneksi pisin joki 4 200 kilometrin pituudellaan. Se saa alkunsa Guineassa ja virtaa Malin, Nigerin ja Beninin kautta Nigeriaan, jossa se laskee Guineanlahteen. Olen nähnyt joen pariin otteeseen aiemminkin, mutta en ollut aiemmin seilannut joella, kuten joen vuonna 1796 ”löytänyt” skotlantilainen tutkimusmatkailija Mungo Park, joka vuonna 1806 seilasi sillä kuolemaansa. Minua eivät vaanineet suuret kosket, villit heimolaiset, eivätkä edes virtahevot. Jälkimmäiset odottaisivat vasta muutaman kilometrin päässä Niameysta ylävirtaan. Krokotiilejäkin kulki tässä keskustan kohdalla vain harvakseltaan. Joen idänpuoleinen puolisko oli kaupungin keskustan kohdalla matalaa, vain noin metrin syvyistä. Syvempi uoma on lännenpuolella. Se myös virtaa kovasti. Keskellä jokea on useita erikokoisia saaria, joista eräälle jouduimme rantautumaan kesken matkanteon, sillä veneemme vuoti ja venekuski joutui äyskäröintihommiin. Saarella, jolle rantauduimme, oli pieniä poikia kalastuspuuhissa. He eivät olleet varmaankaan uineet sinne kalastusvälineineen, vaan joku oli heidät saarelle tuonut.

Kumpikin ranta oli täynnä elämää; karjaa käyskentelemässä ympäriinsä, uimassa olevia lapsia, aikuisia pyykinpesussa ja niin edelleen. Emme tainneet olla joella koko tuntia, mutta olin nähnyt paljon ja olin tyytyväinen lyhyeen retkeen. Tyytyväinen taisi olla minua joella käyttänyt taimitarhan työntekijäkin, joka teki monen päivän tilin hetkessä. Palasin vähitellen takaisin hotellilleni, mutta palasin kaupungille vielä ennen auringonlaskua. Niameyssa sijaitsee Nigerin suurin moskeija eli suurmoskeija, mutta se olisi vaatinut taksimatkaa, joten annoin moskeijan olla. Olihan niitäkin jo tullut nähtyä.

Hotellini yhteydessä toimiva kiinalainen ravintola Dragon d’Or oli tarjonnut niin erinomaista ruokaa edellisiltana, että päätin aterioida siellä myös tänään. Lauantaisin ravintolassa on noutopöytä ja sen päälle kiinalaista karaokea ja värivalot. Buffet oli suosittu myös paikallisten silmäätekevien keskuudessa, vaikka suurin osa asiakkaista oli taaskin vain kiinalaisia. Buffet maksoi 12 000 frangia (n. 18,3 euroa) ja sisälsi kymmeniä erilaisia kiinalaisia ruokia ja päälle vielä jälkiruoat. Paikalla soi kiinalainen musiikki, mutta varsinaisen karaokelaulannan aika taisi koittaa vasta, kun itse jo nukuin. Seuraavana aamuna minun olisi herättävä aikaisin ja suunnattava kohti Niameyn lentoasemaa. Ouagadougou odottaisi jälleen!