Kamelilla dyyneille Tunisian Saharaan

29.12.2023

Noin 30 000 asukkaan Douz on kymmenien- tai satojentuhansien taatelipalmujen muodostama keidas ja ”portti” Tunisian Saharaan, vaikka mielestäni se sijaitsee jo hyvin syvällä autiomaassa. Ilman keidastaan täällä ei olisi elämää, mutta vesi mahdollistaa näinkin suuren yhteisön elämän dyynien ympäröimänä. Douzista on vähitellen kehkeytynyt Tunisian aavikkomatkailun keskus; täällä jos jossain pystyy harrastamaan kaikkea aavikkoon liittyvää. Ehkä siksi täällä Douzin valtavan palmulehdon takana onkin rivissä useampi suuri hotellikompleksi. Varsinainen aavikko alkaa välittömästi hotellien takana.

Nautimme monipuolisen aamiaisen Hotel El Mouradi Douzin aamupalabuffetissa. Sen jälkeen meitä tultiin noutamaan kahdella nelivetoisella maastoajoneuvolla; Douzissa on ehdottomasti mentävä aavikolle ja parhaiten se onnistuu asiantuntevien ja luotettavien berberioppaiden seurassa, kamelin selässä. Islannissahan turistit painelevat erämaahan hevosen selässä, Tunisiassa kamelin. On tärkeää löytää retkifirma, joka kohtelee näitä itsepäisiä elikkoja kunnioittaen, eikä siten, kuten edellispäivänä El Jemin amfiteatterin luona.

Douzia asuttaa Saharan alkuperäiskansa berberit, joille kameli on kuin perheenjäsen, josta pidetään äärimmäisen hyvää huolta. Näillä seuduilla lisäksi asuvat Tunisian viimeiset paimentolaiset, joille kamelit, niiden metkut ja Sahara ympäristönä ovat tuttuja. Sellaisten matkaan mekin pian pääsisimme. Seuraavalla sukupolvella ei ole enää omakohtaista kokemusta aavikkoelämästä, joten aavikkomatkojen luonne Tunisiassa tulee muuttumaan parinkymmenen vuoden sisällä. Näillä seuduilla on lisäksi harvinaista syödä kamelia, toisin kuin esimerkiksi Kairouanin liepeillä Douzin ja Tunisin välillä. Harva tietenkin tahtoo perheenjäsentä pistellä poskeensa, varsinkaan, jos oma ja perheen elanto riippuu näistä perheenjäsenistä.

Oppaaksemme saimme herran nimeltä Mounir, joka puhuu erinomaista englantia, onhan hän ollut alalla pitkään ja nähnyt kaikki kansalaisuudet kamelin selässä. Matkalla kamelien luokse Mounir kertoili, että kameliretkelle tahtovat ovat yleensä brittejä, yhdysvaltalaisia, puolalaisia ja niin edelleen. Ranskalaiset ja italialaiset taas suosivat mieluummin mönkijäsafareita, eivätkä välitä kameleista. Suomalaisia ei Tunisian Saharaan enää eksy, mutta vielä reilu kymmenen vuotta sitten tilanne oli toinen. Ajoimme aluksi kauppaan, josta saimme cheich-nimellä tunnetut kankaanpalat, jotka kiedottiin pään, niskan ja kaulan ympärille suojaamaan ihoa Saharan auringolta. Se suojaisi myös hiekalta, mutta aamu oli tuuleton, eikä hiekka lentänyt. Cheich-kaupan ympäristöstä lähtevät lyhyemmät aavikkoretket niin kameleilla, mönkijöillä kuin maastoautoillakin. Paikasta tuli mieleen Joulupukin pajakylä napapiirillä; paikalla oli jo aamuyhdeksältä useita linja-autoja, joista oli purkautunut kymmenittäin tunisialaisia turisteja valmiina osallistumaan puolen tunnin kameliretkelle. Tai hyppäämään pikkumönkijän puikkoihin ja kiertämään rinkiä jonomuodostelmassa lähimaastossa. Napapiirillä on poroja ja moottorikelkkoja, täällä kameleita ja mönkijöitä.

Mielestäni puolen tunnin kamelivaelluksen aikana ei saa riittävän hyvää käsitystä Tunisian Saharasta, vaan on suositeltavaa mennä aavikolle useaksi tunniksi. Mieluiten useammaksi päiväksi. Meillä olisi viiden-kuuden tunnin retki dyyneille, jotka alkavat hieman Douzin takana ja kasvavat sitä mukaa, mitä kauemmas kaupungista pääsimme. Olimme suuntaamassa kohti etelää. Pian kurvasimme pois päällystetyltä tieltä ja ajoimme vielä vartin verran pomppuista hiekkauraa paikkaan, jossa sitten kohtasimme yli kymmenen kamelin lauman ja kuusi berberipaimentolaista. Autot lähtivät takaisin Douziin, kun Mounir ryhtyi järjestelemään ihmisiä sopivan kamelin selkään. Minulta oli etukäteen pyydetty luettelo matkalaisten painoista, joten paimentolaiset olivat osanneet valikoida juuri sopivat kamelit retkeämme varten.

Aiemmin samana vuonna olin matkannut kamelilla Saharaan Nigerin Agadezissa, jossa satulan malli oli edellyttänyt minulta paljaiden jalkojen pitämistä kamelin kaulalla tuaregityyliin. Se ei pidemmän päälle ollut erityisen miellyttävä asento, vaikka kamelin karvainen kaula ei epämiellyttävältä tuntunutkaan. Täällä Tunisian Saharassa satula oli enemmän turisteja varten suunniteltu, sillä saimme istua valtavan vilttikasan päällä ja roikottaa jalkoja kamelin kyljillä, ei kaulalla. En ole kummoinen kamelispesialisti, mutta tunisialaiset kamelit ovat silmämääräisesti karvaisempia nigeriläisiin ja nigerialaisiin lajitovereihin verrattuna. Ehkä se johtuu siitä, että Tunisian ilmasto on viileämpi. Tämäkin joulukuinen aamu oli viileä ja aavikon yllä oli sumu. Ylläni oli aluksi villapaita ja toisaalta shortsit.

Kun kaikki olivat onnistuneesti oman kamelin selässä, alkoi vaellus kohti suurempia dyynejä. Me turistit ratsastimme, kun taas Mounir ja kameliajajat kulkivat kameliemme edessä taluttaen aina kahta tai kolmea kamelia. Kuljimme jonomuodostelmassa siten, että vanhin kameli kulki edellä, toiseksi vanhin sen takana ja niin edelleen. Ilman tällaista järjestystä retkestä ei tulisi mitään, sillä kameleilla on melko tarkka nokkimajärjestys. Lisäksi kaikki kamelimme olivat uroksia, joista oma kamelini pullautteli toistuvasti suustaan dullaa, kitalaen takaosan onteloa, joka näytti erehdyttävästi kieleltä. Dullaa pullauttelemalla kamelini pyrki houkuttelemaan naaraita, mutta naaraskameleita ei tainnut olla lähimaillakaan. Siis mikäli joukossa olisi ollut myös naaraskameleita, ei matkasta siinäkään tapauksessa olisi tullut mitään. Dullan pullauttelu kuulosti ihmisen korvaan siltä kuin kameli olisi ollut pitkästynyt eli pullauttelu tapahtui kovan pärinän saattelemana.

Matkan edetessä kasvillisuus vähentyi ja lopulta loppui kokonaan. Samalla dyynien koko kasvoi kasvamistaan. Pohjois-Afrikan vanhoja matkailumaita, kuten Tunisiaa, Marokkoa ja Egyptiä, tavataan mieluusti mollata välttämättä edes käymättä niissä, joten olin tietenkin kuullut varoituksia siitäkin, että Tunisian Sahara ei olisi kummoinen paikka maisemiensa osalta. Olin hieman ihmetellyt saamiani kommentteja, mitä enemmän olin nähnyt kuvamateriaalia seudulta. Ei seutu ehkä täysin peittoa Tassili n’Ajjerin maisemia Algeriassa tai Ennedin hiekkakivikallioita Tšadin Saharassa, mutta sumun väistyttyä ja auringon tultua esiin, oli Sahara täällä Douzin takana mielestäni hetkessä eräs maailman kauneimmista paikoista.

Kamelit kulkivat parin tunnin verran dyynien harjanteita pitkin ylös ja alas ja lopulta korkealle kukkulalle, jossa pidimme ensimmäisen tauon. Berberimiehistömme oli valmistanut tuoreista sitruunoista raikasta mehua, jota siemailimme maisemaa ihaillen. Sitten saimme syödäksemme myös meheviä tunisialaisia mandariinejä, joiden kuoret olivat kamelien suurta herkkua. Maastoon jäi siis vain jalanjälkiä. Jatkoimme toiset noin kaksi tuntia halki aaltoilevien dyynien kohti lounaspaikkaamme. Maastossa ei ollut minkäänlaisia maamerkkejä, ei puita, ei mitään. Pelkkiä hiekkadyynejä, joilla aavikkoketut olivat juoksennelleet. Ilman pienintäkään epäröintiä tai eksymistä kameliajajat osasivat johdattaa meidät juuri oikeiden hiekkadyynien väliin, johon loput berberimiehistöstämme oli saapunut niin ikään kamelein ja nyt valmisti ruokaa meitä varten. Leiri oli ilmestynyt näkyviin vasta noin 50 metriä ennen sinne saapumista, mutta toki huumaava ruoantuoksu oli leijaillut neniimme jo hieman aiemmin.

Kameliajajamme maanittelivat kamelit polvistumaan, että pääsimme alas selästä. Sen jälkeen kamelit vapautettiin lastista ja elikot saivat ansaitsemansa levähdystauon. Kuten hevoset, myös kamelit tykkäävät piehtaroida maassa. Niin kävi nytkin. Eräs berberioppaistamme ryhtyi seuraavaksi valmistamaan leipätaikinaa. Sitä varten Saharan hiekassa oli pitkään poltettu nuotiota. Kun taikina oli valmis, siirrettiin nuotio syrjään ja taikina upotettiin hiekkaan nuotion kohdalle. Sen jälkeen nuotio taas siirrettiin alkuperäiselle paikalleen ja alkoi odotus. Hobs millah -nimellä tunnettu leipä valmistui hiekassa noin parissakymmenessä minuutissa. Sen jälkeen enin hiekka raaputettiin pois ja leipä oli valmista nautittavaksi. Leipä ja sen valmistustapa on vastaava kuin tuaregien keskuudessa Algeriassa. Leivän lisäksi berberit valmistivat taivaallisia uppopaistettuja pinaattitaskuja ja pääruoaksi ruukuissa pitkään kypsytettyä lammasta ja kanaa. Lammaspata oli parasta, mitä olen milloinkaan maistanut. Kokonaisuuden kruunasivat pikkuleivät, mandariinit, taatelit, granaattiomenat, kahvi, tee ja niin edelleen. Yllätyksenä tuli sekin, että jälkiruoan päätteeksi alkoi musisointi. Mounir selitti erään laulun olevan perinteinen berberilaulu, jota lauletaan, kun kaivosta nostetaan vettä.

Kamelit tykkäävät mandariininkuorista, mutta granaattiomenan siemenet eivät niille tuntuneet maistuvan. Ne haudattiin hiekkaan ja yön aikana ne häviäisivät aavikkokettujen mahoihin. Saharan jätehuolto toimii moitteettomasti, mutta mahdolliset muoviroskat joudutaan kuljettamaan pois aavikolta ihmisvoimin. Minua suuresti ilahdutti Mounirin ja muiden kameliajajien aktiivinen roskien kerääminen aavikolta matkan edetessä. Tunisialaisten suhtautuminen roskaamiseen on rentoa, minkä vuoksi tuuli kuljettaa kylistä ja kaupungeista tyhjiä muovipulloja jopa kymmenien kilometrien päähän. Meidän matkastamme ei jäänyt maastoon muuta kuin jälkiä hiekkaan, jotka nekin pyyhkiytyisivät pian pois.

Reilun seitsemän tunnin aikana olimme kulkeneet noin 15 kilometrin matkan Saharassa. Matka päättyi Bir Mathieu -nimiselle kaivolle, Khecham El Maaguelin alueella, jossa dyynit olivat tasaantuneet ja kasvillisuus palannut takaisin maisemaan. Berberioppaat ryhtyivät juottamaan kameleita, jotka joivat hanakasti litrakaupalla. Kesällä, kuumaan aikaan, kameli saattaa juoda kerralla jopa 120 litraa, mikäli on ollut viikon juomatta. Nyt ei ollut kuuma aika, mutta vesi tuntui kelpaavan. Bir Mathieulla on mielenkiintoinen historia, sillä se on valmistunut vuonna 2016 edellisenä vuonna alueella mönkijäonnettomuudessa kuolleen 15-vuotiaan ranskalaispoika Mathieu Sanchezin muistoksi, tämän vanhempien toimesta. Sanchezin vanhemmat järjestävät paikalla ainoan poikansa muistoksi vuosittain puolimaratonin nimeltään ”21 Km pour Mathieu”.

Palasimme takaisin Douziin, missä päätimme saman tien lähteä aistimaan festivaalitunnelmaa. Nelipäiväinen, aina joulukuun lopulla järjestettävä, kansainvälinen Sahara-festivaali (ransk. Festival international du Sahara) oli tänään menossa toiseksi viimeistä päivää. Festivaali vetää puoleensa tuhansia tunisialaisturisteja, mutta myös matkailijoita muista Pohjois-Afrikan maista ja jonkin verran länsimaalaisia. Olin kuullut etukäteen festivaalin olevan ”an experience, but it is crazy and very disorganized”. Sellaiselta se vaikuttikin, kun kävelimme hotellilta noin 1,5 kilometrin matkan festivaalikentälle. Sinne johtava katu oli tukossa autoista, linja-autoista, mopoista ja hevosista. Kadun varrella myytiin ruokaa ja poliiseja oli läsnä suurin määrin. Myös Palestiinan liput olivat näkyvillä kaikkialla, jopa oman maan lippuja enemmän.

Varsinaiseen festivaaliin kuuluu fantasioita eli ratsastusta hevosten selässä seisaaltaan, kameliajoja, pohjoisafrikkalaisella sloughi-vinttikoirarodulla suoritettavia jänisjahteja, häitä, runoutta, musiikkia ja niin edelleen. Tarjolla on hyvä kattaus berberien ja arabien kulttuurista. Paikalle päästyämme totesimme, että oli erinomainen päätös tulla festivaalikentälle vasta, kun ihmiset olivat jo lähdössä pois. Hulinat olivat silti ylimmillään ja joitain taidokkaita hevosnäytöksiä onnistuimme silti vielä näkemään. Kuten kamelitkin, myös hevoset ovat suuressa arvossa Tunisian Saharassa. Kun aurinko oli jo laskenut, palasimme takaisin hotellille. Matkalla meille yritettiin kaupitella mönkijäsafareita. Yrittäjä oli yllättynyt kohdatessaan suomalaisia Douzissa, kaivoi muistinsa sopukoista perinteisen ”terve, terve” -tervehdyksen ja kysyi olemmeko Helsingistä, Turusta vai Tammisaaresta. Suomalaisia kävi täälläkin joskus, mutta ei enää.