29.12.2023

Noin 30 000 asukkaan Douz on kymmenien- tai satojentuhansien taatelipalmujen muodostama keidas ja ”portti” Tunisian Saharaan, vaikka mielestäni se sijaitsee jo hyvin syvällä autiomaassa. Ilman keidastaan täällä ei olisi elämää, mutta vesi mahdollistaa näinkin suuren yhteisön elämän dyynien ympäröimänä. Douzista on vähitellen kehkeytynyt Tunisian aavikkomatkailun keskus; täällä jos jossain pystyy harrastamaan kaikkea aavikkoon liittyvää. Ehkä siksi täällä Douzin valtavan palmulehdon takana onkin rivissä useampi suuri hotellikompleksi. Varsinainen aavikko alkaa välittömästi hotellien takana.

Nautimme monipuolisen aamiaisen Hotel El Mouradi Douzin aamupalabuffetissa. Sen jälkeen meitä tultiin noutamaan kahdella nelivetoisella maastoajoneuvolla; Douzissa on ehdottomasti mentävä aavikolle ja parhaiten se onnistuu asiantuntevien ja luotettavien berberioppaiden seurassa, kamelin selässä. Islannissahan turistit painelevat erämaahan hevosen selässä, Tunisiassa kamelin. On tärkeää löytää retkifirma, joka kohtelee näitä itsepäisiä elikkoja kunnioittaen, eikä siten, kuten edellispäivänä El Jemin amfiteatterin luona.

Douzia asuttaa Saharan alkuperäiskansa berberit, joille kameli on kuin perheenjäsen, josta pidetään äärimmäisen hyvää huolta. Näillä seuduilla lisäksi asuvat Tunisian viimeiset paimentolaiset, joille kamelit, niiden metkut ja Sahara ympäristönä ovat tuttuja. Sellaisten matkaan mekin pian pääsisimme. Seuraavalla sukupolvella ei ole enää omakohtaista kokemusta aavikkoelämästä, joten aavikkomatkojen luonne Tunisiassa tulee muuttumaan parinkymmenen vuoden sisällä. Näillä seuduilla on lisäksi harvinaista syödä kamelia, toisin kuin esimerkiksi Kairouanin liepeillä Douzin ja Tunisin välillä. Harva tietenkin tahtoo perheenjäsentä pistellä poskeensa, varsinkaan, jos oma ja perheen elanto riippuu näistä perheenjäsenistä.

Noin parinkymmenen minuutin päässä Douzista etelään odottivat kamelimme, jotka oli satuloitu valmiiksi ja meitä odottaessaan eläimet nauttivat aamupalaa.
Tunisian Saharassa kamelit ovat karvaisempia kuin eteläisemmissä Saharan maissa.
Usva on vähitellen väistymässä Saharan yltä.

Oppaaksemme saimme herran nimeltä Mounir, joka puhuu erinomaista englantia, onhan hän ollut alalla pitkään ja nähnyt kaikki kansalaisuudet kamelin selässä. Matkalla kamelien luokse Mounir kertoili, että kameliretkelle tahtovat ovat yleensä brittejä, yhdysvaltalaisia, puolalaisia ja niin edelleen. Ranskalaiset ja italialaiset taas suosivat mieluummin mönkijäsafareita, eivätkä välitä kameleista. Suomalaisia ei Tunisian Saharaan enää eksy, mutta vielä reilu kymmenen vuotta sitten tilanne oli toinen. Ajoimme aluksi kauppaan, josta saimme cheich-nimellä tunnetut kankaanpalat, jotka kiedottiin pään, niskan ja kaulan ympärille suojaamaan ihoa Saharan auringolta. Se suojaisi myös hiekalta, mutta aamu oli tuuleton, eikä hiekka lentänyt. Cheich-kaupan ympäristöstä lähtevät lyhyemmät aavikkoretket niin kameleilla, mönkijöillä kuin maastoautoillakin. Paikasta tuli mieleen Joulupukin pajakylä napapiirillä; paikalla oli jo aamuyhdeksältä useita linja-autoja, joista oli purkautunut kymmenittäin tunisialaisia turisteja valmiina osallistumaan puolen tunnin kameliretkelle. Tai hyppäämään pikkumönkijän puikkoihin ja kiertämään rinkiä jonomuodostelmassa lähimaastossa. Napapiirillä on poroja ja moottorikelkkoja, täällä kameleita ja mönkijöitä.

Mielestäni puolen tunnin kamelivaelluksen aikana ei saa riittävän hyvää käsitystä Tunisian Saharasta, vaan on suositeltavaa mennä aavikolle useaksi tunniksi. Mieluiten useammaksi päiväksi. Meillä olisi viiden-kuuden tunnin retki dyyneille, jotka alkavat hieman Douzin takana ja kasvavat sitä mukaa, mitä kauemmas kaupungista pääsimme. Olimme suuntaamassa kohti etelää. Pian kurvasimme pois päällystetyltä tieltä ja ajoimme vielä vartin verran pomppuista hiekkauraa paikkaan, jossa sitten kohtasimme yli kymmenen kamelin lauman ja kuusi berberipaimentolaista. Autot lähtivät takaisin Douziin, kun Mounir ryhtyi järjestelemään ihmisiä sopivan kamelin selkään. Minulta oli etukäteen pyydetty luettelo matkalaisten painoista, joten paimentolaiset olivat osanneet valikoida juuri sopivat kamelit retkeämme varten.

Matka dyyneille on alkanut.
Maisemassa on yhä enemmän dyynejä ja niiden korkeus kasvaa.
Kasvillisuutta Saharassa.
Tunisian Sahara ei ole lainkaan hassumpi paikka maisemiensa puolesta.

Aiemmin samana vuonna olin matkannut kamelilla Saharaan Nigerin Agadezissa, jossa satulan malli oli edellyttänyt minulta paljaiden jalkojen pitämistä kamelin kaulalla tuaregityyliin. Se ei pidemmän päälle ollut erityisen miellyttävä asento, vaikka kamelin karvainen kaula ei epämiellyttävältä tuntunutkaan. Täällä Tunisian Saharassa satula oli enemmän turisteja varten suunniteltu, sillä saimme istua valtavan vilttikasan päällä ja roikottaa jalkoja kamelin kyljillä, ei kaulalla. En ole kummoinen kamelispesialisti, mutta tunisialaiset kamelit ovat silmämääräisesti karvaisempia nigeriläisiin ja nigerialaisiin lajitovereihin verrattuna. Ehkä se johtuu siitä, että Tunisian ilmasto on viileämpi. Tämäkin joulukuinen aamu oli viileä ja aavikon yllä oli sumu. Ylläni oli aluksi villapaita ja toisaalta shortsit.

Kun kaikki olivat onnistuneesti oman kamelin selässä, alkoi vaellus kohti suurempia dyynejä. Me turistit ratsastimme, kun taas Mounir ja kameliajajat kulkivat kameliemme edessä taluttaen aina kahta tai kolmea kamelia. Kuljimme jonomuodostelmassa siten, että vanhin kameli kulki edellä, toiseksi vanhin sen takana ja niin edelleen. Ilman tällaista järjestystä retkestä ei tulisi mitään, sillä kameleilla on melko tarkka nokkimajärjestys. Lisäksi kaikki kamelimme olivat uroksia, joista oma kamelini pullautteli toistuvasti suustaan dullaa, kitalaen takaosan onteloa, joka näytti erehdyttävästi kieleltä. Dullaa pullauttelemalla kamelini pyrki houkuttelemaan naaraita, mutta naaraskameleita ei tainnut olla lähimaillakaan. Siis mikäli joukossa olisi ollut myös naaraskameleita, ei matkasta siinäkään tapauksessa olisi tullut mitään. Dullan pullauttelu kuulosti ihmisen korvaan siltä kuin kameli olisi ollut pitkästynyt eli pullauttelu tapahtui kovan pärinän saattelemana.

Tämä kameli odotteli innolla mandariininkuoria.
Hiekkaa silmänkantamattomiin.
Yhtäkkiä dyynien välistä löytyy leiri, jossa meitä jo odottaa ruoka.

Matkan edetessä kasvillisuus vähentyi ja lopulta loppui kokonaan. Samalla dyynien koko kasvoi kasvamistaan. Pohjois-Afrikan vanhoja matkailumaita, kuten Tunisiaa, Marokkoa ja Egyptiä, tavataan mieluusti mollata välttämättä edes käymättä niissä, joten olin tietenkin kuullut varoituksia siitäkin, että Tunisian Sahara ei olisi kummoinen paikka maisemiensa osalta. Olin hieman ihmetellyt saamiani kommentteja, mitä enemmän olin nähnyt kuvamateriaalia seudulta. Ei seutu ehkä täysin peittoa Tassili n’Ajjerin maisemia Algeriassa tai Ennedin hiekkakivikallioita Tšadin Saharassa, mutta sumun väistyttyä ja auringon tultua esiin, oli Sahara täällä Douzin takana mielestäni hetkessä eräs maailman kauneimmista paikoista.

Kamelit kulkivat parin tunnin verran dyynien harjanteita pitkin ylös ja alas ja lopulta korkealle kukkulalle, jossa pidimme ensimmäisen tauon. Berberimiehistömme oli valmistanut tuoreista sitruunoista raikasta mehua, jota siemailimme maisemaa ihaillen. Sitten saimme syödäksemme myös meheviä tunisialaisia mandariinejä, joiden kuoret olivat kamelien suurta herkkua. Maastoon jäi siis vain jalanjälkiä. Jatkoimme toiset noin kaksi tuntia halki aaltoilevien dyynien kohti lounaspaikkaamme. Maastossa ei ollut minkäänlaisia maamerkkejä, ei puita, ei mitään. Pelkkiä hiekkadyynejä, joilla aavikkoketut olivat juoksennelleet. Ilman pienintäkään epäröintiä tai eksymistä kameliajajat osasivat johdattaa meidät juuri oikeiden hiekkadyynien väliin, johon loput berberimiehistöstämme oli saapunut niin ikään kamelein ja nyt valmisti ruokaa meitä varten. Leiri oli ilmestynyt näkyviin vasta noin 50 metriä ennen sinne saapumista, mutta toki huumaava ruoantuoksu oli leijaillut neniimme jo hieman aiemmin.

Mohamed valmistaa hobs millah -nimellä tunnettua leipää.
Hobs millah paistetaan tulikuumassa hiekassa.
Varsinainen ruoka puolestaan valmistuu itsestään näissä ruukuissa.
Lammaspataa ja aavikkoleipää.
Jälkiruoaksi muun muassa näitä asioita.

Kameliajajamme maanittelivat kamelit polvistumaan, että pääsimme alas selästä. Sen jälkeen kamelit vapautettiin lastista ja elikot saivat ansaitsemansa levähdystauon. Kuten hevoset, myös kamelit tykkäävät piehtaroida maassa. Niin kävi nytkin. Eräs berberioppaistamme ryhtyi seuraavaksi valmistamaan leipätaikinaa. Sitä varten Saharan hiekassa oli pitkään poltettu nuotiota. Kun taikina oli valmis, siirrettiin nuotio syrjään ja taikina upotettiin hiekkaan nuotion kohdalle. Sen jälkeen nuotio taas siirrettiin alkuperäiselle paikalleen ja alkoi odotus. Hobs millah -nimellä tunnettu leipä valmistui hiekassa noin parissakymmenessä minuutissa. Sen jälkeen enin hiekka raaputettiin pois ja leipä oli valmista nautittavaksi. Leipä ja sen valmistustapa on vastaava kuin tuaregien keskuudessa Algeriassa. Leivän lisäksi berberit valmistivat taivaallisia uppopaistettuja pinaattitaskuja ja pääruoaksi ruukuissa pitkään kypsytettyä lammasta ja kanaa. Lammaspata oli parasta, mitä olen milloinkaan maistanut. Kokonaisuuden kruunasivat pikkuleivät, mandariinit, taatelit, granaattiomenat, kahvi, tee ja niin edelleen. Yllätyksenä tuli sekin, että jälkiruoan päätteeksi alkoi musisointi. Mounir selitti erään laulun olevan perinteinen berberilaulu, jota lauletaan, kun kaivosta nostetaan vettä.

Kamelit tykkäävät mandariininkuorista, mutta granaattiomenan siemenet eivät niille tuntuneet maistuvan. Ne haudattiin hiekkaan ja yön aikana ne häviäisivät aavikkokettujen mahoihin. Saharan jätehuolto toimii moitteettomasti, mutta mahdolliset muoviroskat joudutaan kuljettamaan pois aavikolta ihmisvoimin. Minua suuresti ilahdutti Mounirin ja muiden kameliajajien aktiivinen roskien kerääminen aavikolta matkan edetessä. Tunisialaisten suhtautuminen roskaamiseen on rentoa, minkä vuoksi tuuli kuljettaa kylistä ja kaupungeista tyhjiä muovipulloja jopa kymmenien kilometrien päähän. Meidän matkastamme ei jäänyt maastoon muuta kuin jälkiä hiekkaan, jotka nekin pyyhkiytyisivät pian pois.

Berberimiehistömme ryhtyi yllättäen musisoimaan.
Kameleista nuorin on viety erilleen muista sen liian innokkaan käytöksen johdosta.
Matka jatkuu.
Kamelimatka on tullut päätökseen ja kamelit saavat juodakseen Bir Mathieun lähteellä.
Douz on keidaskaupunki, jonka palmulehdossa on kymmeniä- ellei satojatuhansia taatelipalmuja.
Sahara on valtaamassa Douzin laitamia.

Reilun seitsemän tunnin aikana olimme kulkeneet noin 15 kilometrin matkan Saharassa. Matka päättyi Bir Mathieu -nimiselle kaivolle, Khecham El Maaguelin alueella, jossa dyynit olivat tasaantuneet ja kasvillisuus palannut takaisin maisemaan. Berberioppaat ryhtyivät juottamaan kameleita, jotka joivat hanakasti litrakaupalla. Kesällä, kuumaan aikaan, kameli saattaa juoda kerralla jopa 120 litraa, mikäli on ollut viikon juomatta. Nyt ei ollut kuuma aika, mutta vesi tuntui kelpaavan. Bir Mathieulla on mielenkiintoinen historia, sillä se on valmistunut vuonna 2016 edellisenä vuonna alueella mönkijäonnettomuudessa kuolleen 15-vuotiaan ranskalaispoika Mathieu Sanchezin muistoksi, tämän vanhempien toimesta. Sanchezin vanhemmat järjestävät paikalla ainoan poikansa muistoksi vuosittain puolimaratonin nimeltään ”21 Km pour Mathieu”.

Palasimme takaisin Douziin, missä päätimme saman tien lähteä aistimaan festivaalitunnelmaa. Nelipäiväinen, aina joulukuun lopulla järjestettävä, kansainvälinen Sahara-festivaali (ransk. Festival international du Sahara) oli tänään menossa toiseksi viimeistä päivää. Festivaali vetää puoleensa tuhansia tunisialaisturisteja, mutta myös matkailijoita muista Pohjois-Afrikan maista ja jonkin verran länsimaalaisia. Olin kuullut etukäteen festivaalin olevan ”an experience, but it is crazy and very disorganized”. Sellaiselta se vaikuttikin, kun kävelimme hotellilta noin 1,5 kilometrin matkan festivaalikentälle. Sinne johtava katu oli tukossa autoista, linja-autoista, mopoista ja hevosista. Kadun varrella myytiin ruokaa ja poliiseja oli läsnä suurin määrin. Myös Palestiinan liput olivat näkyvillä kaikkialla, jopa oman maan lippuja enemmän.

Kansainvälisen Sahara-festivaalin toiseksi viimeinen päivä on päättymässä.
Ehkä tämä parivaljakko hevosineen on osallistunut fantasiaan.
Hevoset ovat saaneet ylleen kauniit kuteet.
Aurinko laskee festivaalikentän yllä.

Varsinaiseen festivaaliin kuuluu fantasioita eli ratsastusta hevosten selässä seisaaltaan, kameliajoja, pohjoisafrikkalaisella sloughi-vinttikoirarodulla suoritettavia jänisjahteja, häitä, runoutta, musiikkia ja niin edelleen. Tarjolla on hyvä kattaus berberien ja arabien kulttuurista. Paikalle päästyämme totesimme, että oli erinomainen päätös tulla festivaalikentälle vasta, kun ihmiset olivat jo lähdössä pois. Hulinat olivat silti ylimmillään ja joitain taidokkaita hevosnäytöksiä onnistuimme silti vielä näkemään. Kuten kamelitkin, myös hevoset ovat suuressa arvossa Tunisian Saharassa. Kun aurinko oli jo laskenut, palasimme takaisin hotellille. Matkalla meille yritettiin kaupitella mönkijäsafareita. Yrittäjä oli yllättynyt kohdatessaan suomalaisia Douzissa, kaivoi muistinsa sopukoista perinteisen ”terve, terve” -tervehdyksen ja kysyi olemmeko Helsingistä, Turusta vai Tammisaaresta. Suomalaisia kävi täälläkin joskus, mutta ei enää.

6 Replies

  1. Heh, on kyllä veikeitä otuksia nuo kamelit monessakin mielessä! Mietinkin, että varsin erilaiseltahan maisemat näyttää tuolla kuin vaikka juuri mainitsemissasi Algerian Tassili n’Ajjerissa tai Tšadin Ennedin hiekkakivikallioilla. Mutta hienolta näyttää tämäkin Sahara. En yhtään ihmettele, että lammaspata oli maukasta, sillä se näyttää kyllä erityisen hyvältä. Ja olipa hieno lopetus päivälle tuo Kansainvälisen Sahara-festivaali!

    1. Kyllä kameli ainakin hevosen voittaa veikeydessään. Kameli on älykkyydeltäänkin hevosta edellä ja sellaiset ovat ilmeetkin 🙂

      Erilaiset ovat maisemat verrattuna Tassili n’Ajjeriin, Ennediin ja Aïrvuoristoon Nigerissä, mutta kaunista silti!

      En erityisesti käy suomalaisilla musiikkifestareilla, mutta tällaiset kaoottiset Afrikka-festarit ovat mieleeni!

  2. Jää vähän sellainen vaikutelma, että Tunisiassa tuo aavikkoilu on paljon pitemmälle tuotteistettua. Tietysti helpompaa matkailijoille, mutta tuntuiko se myös vähemmän autenttiselta tai vähemmän seikkailulta, kuin vaikkapa Saharan-vierailusi Tšadissa tai Nigerissä?

    Joulupukkivertaus on osuva! Vaikka suomalaisia ei taida ne porot samoissa määrin kiinnostaa kuin tunisialaisia nähtävästi kiinnostaa kamelit. Mutta näen helposti yhtäläisyyden, sillä pääkaupungissa kasvaneelle se elukka on varmaan ihan yhtä eksoottinen, siis helsinkiläiselle poro ja tunislaiselle kameli.

    Mä olen syönyt kamelia pateena Nouakchottissa ja pihvinä Nairobissa. Maukasta lihaa. Miten hiekkaista tuo aavikkoleipä oli ja miten sitä pystyi pureskelemaan, jos suu on täynnä hiekanjyviä?

    1. On se pidemmälle tuotteistettua Algeriaan, Nigeriin, Tsadiin, Mauritaniaan yms. verrattuna. Hommat on hiottu vuosikymmenten mittaan sujuviksi ja turistiystävällisiksi, mutta sitten taas olimme matkassa aitojen paimentolaisten kanssa maisemissa, jossa ei missään vaiheessa näkynyt yhtään toista turistikaravaania, ei mönkijää, eikä edes maastoautoa. Sikäli hyvin autenttista. Totta kai kameliretki Agadezissa on silti autenttisempi kokemus, sillä siellä niissä maisemissa käy hyvin harvakseltaan turisteja ja kaikki on hieman rouheampaa, mutta silti oikein miellyttävää ja toimivaa.

      Näin on, Tunisin kaduilla törmää kameleihin vain matkamuistoissa. Samoin kuin Helsingissä poroihin! Yhtä eksoottisia elikoita ovat porot helsinkiläisille kuin kamelit tunisilaisille. Onhan poro itsellenikin suht eksoottinen näky, vaikka Oulun kunnan alueellakin on porotiloja, mutta ei niitä täällä keskustassa sentään kuljeskele.

      Kamelipatee, no jopas nyt! Itse tykkään somalimaalaisten valmistamasta kamelista, se on erinomaista. Aavikkoleivässä oli jonkun verran pienenpieniä hiekanjyväsiä, mutta ei mitenkään häiritsevästi. Ostaisin leipää kaupastakin, jos sitä täällä myytäisiin.

  3. Kylläpä ovat kauniita hiekka-aavikon värit: sininen taivas ja vaalean ruskean eri sävyt, kun tuuli oli vielä tehnyt hiekkaan kuvioita.

    Teillä tuntui olleen tosi mukava kameliretki aavikolle ja kivahan se oli, että berberit olivat tehneet esivalmisteluita lounastanne varten. Erämaassa ei sentään ollut pysyviä rakennelmia turistien ruokkimiseksi ja viihdyttämiseksi kuten Arabiemiraattien Sarjahista tekemällämme retkellä muutamia vuosia sitten. Se retki olisi saanut jäädä tekemättä.

    1. Hyvin sanottu kyllä, mitä tulee aavikon väreihin!

      Ei ole valmiita rakennelmia tuolla suunnalla ja kun lounaspaikalta lähdetään, jää sinne korkeintaan jalanjälkiä, hiiliä ja vähän ruoantähteitä, joista ensinmainitut katoavat pikaisesti tuulen ansiosta. Jälkimmäiset häviävät eläinten vatsoihin vuorokauden sisään.

      Arabiemiraateissa en mennyt varsinaiselle hiekka-aavikolle, kun aavistin, että se ei ehkä olisi kovin autenttista. Löysinkin blogistasi postaukset aiheeseen liittyen ja täytyy sanoa, että onpahan ollut väkeä aavikolla! Pitääpä lukea postaus, kun tässä ehdin…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *