Timimounin punainen keidas ja matka Ghardaïaan

19.4.2023

Vierailuni Timimounin punaisessa keidaskaupungissa oli venynyt kahden yön mittaiseksi, mutta en ollut edelleenkään jalkautunut kunnolla kaupungin keskustaan. Ensimmäisenä päivänä olin nähnyt Ighzerin ja Tiliouinen keskiaikaiset aavikkolinnoitukset, ksarit, ja niiden ääreen muodostuneet kylät. Edellispäivänä olin vieraillut Talan keitaalla ja toisaalta Petit Tassilin hiekkakivimuodostumilla. Itävaltalainen Petra oli viettänyt Timimounissa kolme yötä käymättä nuuskimassa keskustan katuja ja kujia. Tänä aamuna menisimme vihdoin keskustaankin, joka sijaitsee noin kahden kilometrin päässä majapaikastamme Le Paradis du Saharasta. Koban kaupunginosassa sijaitsevasta majatalostamme voisi hyvin kävellä keskustaan, sillä reitti on lähes suora ja kulkee rauhallisen asuinalueen poikki hiekkaisia katuja pitkin. Majapaikan emäntä Nadia kuitenkin tarjoutui kuljettamaan meidät keskustaan autollaan. Takaisin palaisimme kävellen.

Timimoun on noin 8 000 asukkaan keidaskaupunki Timimounin maakunnassa Algerian Saharassa. Pääkaupunkiin Algeriin on linnuntietä matkaa noin 1 100 kilometriä, mikä on yhtä pitkä etäisyys kuin Helsingistä Ivaloon tai Enontekiön Hettaan. Ympäristöltään Timimoun eroaa Algerista kuin yö päivästä; Timimounin länsipuolella sijaitsee kilometrien pituinen palmulehto virtailevine vesineen, siis kaupungin elämän edellytys, minkä jälkeen alkaa kilometrien levyinen sebkha, suolatasanko, jossa oli jopa nyt huhtikuussa vettä. Timimounilaiset kertovat tarinaa, että vuosisatoja sitten suolatasangon on voinut ylittää jopa veneellä. Se taas viittaa siihen, että suolajärvi on joskus ollut laaja vesistö, joka on vuosisatoja jatkuneen ilmaston kuivumisen johdosta kuivunut lähes kokonaan. Myös suolatasangon laidalla sijaitsevan Timimounin keitaan pohjaveden pinta on laskenut aikojen saatossa ja tekee yli tuhatvuotisen foggara-kastelujärjestelmän käytöstä ja puutarhaviljelystä sitä myöten tulevaisuudessa yhä hankalampaa.

Suolatasangon jälkeen alkaa Tšekin tasavallan kokoinen Läntinen Iso erg (ransk. Grand Erg Occidental), valtava hiekka-aavikko dyyneineen. Kun Timimounista lähtee kohti itää, nousee maisema jonkin matkan päässä Tadmaïtin ylätasangoksi. Tällä Gourara-nimellä tunnetulla varsin merkillisellä seudulla riittää paljon erikokoisia keitaita, joista Timimoun on suurin ja tärkein. Usein keitaiden yhteydessä on aavikkolinnoitus, ksar.

Timimounin asujaimisto on niin ikään mielenkiintoinen, sillä ensimmäisten asukkaiden on päätelty olleen mustia afrikkalaisia. He päätyivät alueelle 300- ja 400-luvuilla muuttaneiden zanata-berbereiden alistamiksi, siis orjiksi, joiden tehtäväksi tuli hoitaa foggara-kastelujärjestelmän käyttöä ja puutarhaviljelyä keitaalla. Sittemmin Timimouniin muutti juutalaisia ja 1100-luvulta lähtien myös arabeja. Arabit aloittivat orjakaupan paljon eurooppalaisia aiemmin ja tietyissä Afrikan maissa se jatkuu edelleen. Timimounistakin kehittyi orjakaupan keskus, kun Saharan eteläpuolisesta Afrikasta, kuten Nigeristä ja Malista saapuvat orjakaravaanit kulkivat keitaan halki. Siten Timimounin mustan väestön osuus vain kasvoi. Ranska lakkautti orjuuden siirtomaassaan Algeriassa vuonna 1912. Orjakaupasta johtuen suurella osalla timimounilaisista on musta iho ja vielä 1950-luvulla noin puolet paikkakunnan väestöstä oli entisten orjien jälkeläisiä. Silmämääräisesti tarkasteltuna asia ei ole enää näin, vaikka mustia katukuvassa riittää edelleen poikkeuksellisen paljon. Mustat ovat tietenkin nykyisin ihan yhtä algerialaisia kuin kuka tahansa muukin; he ovat muslimeja, pukeutuvat kuin arabit tai berberit ja puhuvat heidän kieltään.

Timimounin keskusta on pieni ja sen ottaa haltuun kävellen nopeasti. Kaikkialla huomion kiinnittää rakennusten, porttien ja muurien punaisuus, tai punertavanruskeisuus. Ne on maalattu punaiseksi okran avulla, mikä taas on ikivanha väripigmentti, jota valmistetaan rautaoksidista ja savesta. Sellaisen värin saavat myös uudet rakennukset, kuten vuonna 2022 valmistunut majataloni Le Paradis du Sahara. Olinkin jo ehtinyt sotkea paitani majatalon okralla maalattuun ulkoseinään, mutta onneksi väri lähti paidasta pesussa.

Timimounin keskustan rakennusten ikiä on vaikea arvioida, sillä kaikki talot näyttävät vanhoilta. Osa on vieläpä rakennettu sudanilais-sahelilaiseen tyyliin, siis kuten vaikkapa Bobo-Dioulasson suurmoskeija Burkina Fasossa, Agadezin suurmoskeija Nigerissä, Djennén suurmoskeija Malissa ja Kongin moskeija Norsunluurannikon pohjoisosassa. Timimounin vanhimmat rakennukset on tehty ikiaikaiseen tyyliin savitiilistä ja kivistä, niin myös pääkadulla nököttävät koristeelliset kymmenmetriset kartiot, joiden arvelimme aluksi olevan varastoja esimerkiksi viljalle tai taateleille. Oikeasti ne ovat lähteiden suojaksi rakennettuja rakennelmia, joihin ei tavallisella tallaajalla ole asiaa. Kartioiden seinämiin asetetut puunoksat tuovat mieleen jälleen Agadezin vanhan suurmoskeijan minareetin ja toisaalta kuningas Askian haudan Malin Gaossa. Ne toiminevat samaan tapaan kuin betonin raudoitus eli tarkoituksena on lisätä rakennusten kestävyyttä.

Eräs Timimounin kauneimmista rakennuksista on sudanilais-sahelilaiseen tyyliin rakennettu kaupungin matkailuneuvonta, joka ei tosin ole enää toiminnassa. Mielenkiintoinen on myös Marché Couvert, katettu tori, josta paikalliset ostavat vihannekset, juurekset, mausteet, vaatteet, kattilat, pannut ja kaiken. Tuoreesta lihasta vastasivat kaksi henkensä heittänyttä kamelia, joiden päät lepäsivät hiekalla markkinapaikan ovella, kuin houkuttelemassa asiakkaita. Toisin kuin pääkaupungissa Algerissa, näkyy Timimounin katukuvassa vain vähän naisia. Nytkin tuntui, että Petra oli ainoa nainen minne menimmekin. Hän kertoi, että oli saanut olla rauhassa kaikkialla Algeriassa, niin täällä Timimounissakin. Lähdimme keskustasta sivukujia pitkin, joissa näimme sitten myös naisia, jotka tervehtivät Petraa hymyssä suin.

Timimoun ja sen sivukujat ovat mielestäni juuri sellaista Algeriaa kuin olin Algerian mielessäni kuvitellutkin. Lisää stereotyyppistä Algeriaa näimme, kun pääsimme Timimounin palmulehdon reunalle. Timimounin keskusta sijaitsee hieman lehtoa ylempänä ja ylempää on upea näkymä laajaan palmutarhaan ja kaukana alkaville Läntisen Ison ergin hiekkadyyneille. Palmulehtoon on ehkä parasta mennä jonkun paikallisen kanssa, sillä kukin maatilkku on jonkun omistama, enkä toisaalta tahtoisi vahingossa särkeä muinaista foggara-kastelujärjestelmää astumalla väärään paikkaan. Kurkistelimme monille maatilkuille, joissa kasvoi vihanneksia. Tuhannet taatelipalmut taas kannattelivat suurta taatelisatoa, joka kypsyisi heinäkuusta lähtien.

Palasimme kävellen Le Paradis du Saharaan noin kahden tunnin kiertelyn päätteeksi. Kävimme suihkussa, minkä jälkeen Nadia ajoi meidät Timimounin linja-autoasemalle. Ostimme liput Ghardaïaan, jonne on noin seitsemän tunnin ajomatka linja-autolla. Omalla autolla Ghardaïaan selviytyy nopeammin. En löydä bussilippuani mistään, joten en tiedä, mitä lipustani maksoin. Alle kymmenen euroa kuitenkin. Monet linja-autot tulevat Adrarin kaupungista, joka on kaupunki noin 210 kilometriä Timimounista etelään. Sieltä oli omakin bussini tulossa.

Sanoimme hyvästit Timimounille ja astuimme sisään bussiin, joka oli oikein hyvä, mutta ilmastointia siinä ei ollut. Bussi lähti kello 11.30 ja lämpötila näytti +34°C. Bussi ajoi halki aavikon ikkunat auki, mutta kuuma aavikkoilma ei ole erityisen viileää, vaikka sen halki ajaisi bussilla 100 km/h. Olimme valinneet Petran kanssa istumapaikat siten, että lähistöllä istuisi vain naisia ja lapsia, sillä minä en ainakaan selviytyisi seitsemää tuntia juomatta. Naisten ajattelimme olevan suvaitsevaisempia länsimaalaisia turisteja ja heidän paastoamattomuuttaan kohtaan. Ainakaan he eivät ehkä kehtaisi puuttua vieraiden ihmisten ramadan-rikkomuksiin. Kuljettaja ei söisi tai joisi missään vaiheessa koko matkalla, eikä niin tainnut tehdä kukaan muukaan bussissa. Paitsi minä ja Petra. Petra ei ollut muslimi, mutta oli silti paastonnut joitain päiviä matkallaan. Minuakin ajatus kiehtoi, mutta en toisaalta tahtonut massiivista päänsärkyä illaksi ja yöksi. Siispä pillimehu auki ja ryystämään.

Noin neljän tunnin matkanteon jälkeen bussi pysähtyi lyhyelle tauolle El Meniassa. Samalla bussi tankattiin. Kiinnitin huomiota poikkeuksellisen kalliiseen polttoaineen hintaan: diesellitra maksoi 0,22 euroa. Djanetissa se oli maksanut vain 0,16 euroa. Petra jäi kyydistä Metlilissä, vähän ennen Ghardaïaa. Nainen oli jälleen aikeissa sohvasurffata erään suurperheen huomassa. Toivotin hänelle onnea matkaan. Myöhemmin Petra vieraili Egyptissä, ja kun itse juhlin vappua Nigerin Zinderissä, lensi hän Kairosta Jemenin Adenin kautta viikoksi Sokotran saarelle ja edelleen toiseksi viikoksi Manner-Jemenin Hadhramautiin. Vierailukohteita olivat Al-Mukalla, Wadi Dawan, Shibām ja Say’un. Matka oli toteutettu rynnäkkökivääriä mukanaan kantavien asemiesten kanssa mustassa täyskaavussa vain silmät näkyen. Vain valokuvien ottaminen oli paljastanut naisen olevan ulkomaalainen.

Ghardaïa on laajalle levittäytynyt kaupunki, mutta taksin saaminen osoittautui vaikeaksi. Yritin aikani viittoa autoja pysähtymään linja-autoaseman kohdalla. Pian paikalle saapui tšekkiläinen reppureissaajakaksikko, jotka olivat juuri saapuneet bussilla Algerista. Saimme taksin ja jaoimme sen. Alun perin aioin majoittua majapaikassa nimeltä Résidence Al Riyadh Land Ghardaïa, mutta osoitteesta en löytänyt mitään majapaikkaan viittaavaa, eikä majatalo vastannut edes puhelimeen, vaikka olivat matkan aikana lähettäneet paikan vartijan puhelinnumeron. Totesin, että on parasta vaihtaa majapaikkaa. Kävelin Hotel Izoranen ovelle, soitin ovisummeria, mutta kukaan ei vastannut. Koko kaupunki oli täysin autio, sillä aurinko oli laskenut ja kaikki olivat rukoilemassa. Kuljin keskellä ajorataa.

Kuljin seuraavaksi Hotel M’zabiin, jonka tiesin olevan paikkakunnan paras hotelli. Hotel M’zab sijaitsee kukkulalla ja edessä levittäytyy näkymä Ghardaïan vanhaankaupunkiin. Maksoin huoneestani noin 35 euroa yöltä. Huoneessa oli oma kylpyhuone, pehmustettu vessanpöntön istuinrengas, televisio, jääkaappi, leveä parivuode, ilmastointi ja parveke. Parvekkeelta oli näkymä hotellin altaalle. Algeria on ehkä Afrikan suurin maa, mutta silti se samainen italialaispariskunta algerialaisine oppaineen, jonka olin nähnyt ensin Essendilenen kanjonissa Tassili n’Ajjerin kansallispuistossa ja myöhemmin myös Djanetin lentoasemalla odottamassa lentoa, oli nyt myös Hotel M’zabin aulassa. Käsittämätön yhteensattuma.

Ilta oli pimentynyt, mutta lähdin silti tutustumaan Ghardaïaan. Kameran jätin hotellille. Kaupunki on 1000-luvulla perustettu ja sijaitsee M’zab-nimisen vadin, kuivuneen joenuoman, rannalla. Asukkaita paikkakunnalla on noin 150 000. Kaupunki on linnoitettu ja nousee pyramidin tavoin ylemmäksi ja ylemmäksi. Huipulla on moskeija. Nykyisin Ghardaïa on Unescon maailmanperintökohde ja täydellinen vierailukohde Algerian-matkailijoille.

Pian kuitenkin tulisin huomaamaan, että vanhankaupungin kujilla on täysin mahdotonta suunnistaa Google Mapsin avulla; tiet ja kujat eivät mene siten, kuin Google ne esittää. Kaupunkiin tutustuminen olisi parasta hoitaa oppaan avulla, sillä omin avuin täältä ei löydä yhtään mitään. En onnistunut löytämään sokkeloista edes reittiä Place du marchélle, vanhankaupungin keskusaukiolle. Ystävälliset paikalliset ohjasivat minut lopulta ulos sokkelosta ja tuolle pääaukiolle. Avustaan he eivät missään tapauksessa halunneet muutamaa lanttia, vaan toivottivat ainoastaan tervetulleeksi Ghardaïaan ja toivoivat minun kertovan kotimaassani algerialaisten olevan hyviä ihmisiä. Sitä he totisesti ovat. Missään en ollut kokenut oloani uhatuksi tai huijatuksi. Päinvastoin. Ghardaïaan tutustuminen jäi pintapuoliseksi uusiksi menneiden matkasuunnitelmien johdosta, sillä lentoni Algeriin lähtisi jo seuraavana aamuna.