Tbilisi, eräs peräänajo ja rajanylitys Armeniaan

26.–27.7.2022

En välttämättä täysin rakastunut Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin ensisilmäyksellä, mutta olisi silti ollut vääryys lähteä kaupungista vain yhden päivän jälkeen. Tälle päivälle oli suunnitelmissa vierailla ainakin Nariqalan linnoituksella sekä maistaa hatšapuria, georgialaista perinneherkkua. Aloitimme Nariqalasta, joka sijaitsee Tbilisin vanhankaupungin yläpuolella korkealla kukkulalla. Sijaintinsa ansiosta helpoiten linnoituksen luokse pääsee köysirataa (cable car) pitkin, jonka ala-asema on Kurajoen pohjoispuolinen Eurooppa-aukio. Yhdensuuntainen lippu hissiin maksaa 2,5 laria (n. 0,9 euroa), minkä lisäksi on oltava Metromoney-kortti, joka maksaa kaksi laria. Onneksi meidän tarvitsi ostaa vain yksi kortti, sillä yhdelle Metromoney-kortille saattoi hankkia useamman matkustajan lipun. Hyppäsimme köysiradalla kulkevaan gondolihissiin. Maisemat alas Kurajoelle ja Tbilisin vanhaankaupunkiin ovat upeat, kun gondolihissi sitten kapusi ylös linnoitukselle.

Eivätkä maisemat ole ollenkaan hassummat myöskään periltä Nariqalan linnoituksen muurilta. Allamme oli Tbilisin keskusta kokonaisuudessaan. Selvitimme matkamuistomyymälöiden rivistöt ja kävimme aluksi linnoitukselta vähän matkaa länteen sijaitsevan 20-metrisen Kartlis Deda eli Äiti Georgia -patsaan juurella. Neuvostohenkisen patsaan on suunnitellut tbilisiläinen Elguja Amashukeli, ja se on valmistunut vuonna 1958, jolloin kaupunki juhli 1 500-vuotista olemassaoloaan. Äiti Georgian käsissä on viinimalja vieraanvaraisuutta symboloimassa sekä miekka kuvastamassa georgialaisten vapaudenkaipuuta.

Itse Nariqalan linnoitus taas on valmistunut jo 300-luvulla, ja sen rakennutti mahdollisesti Kartlin kuningas Vakhtang I. Nykyisin Nariqala on pääasiassa raunioina pois lukien osa sen muureista, joille rohkeimmat kiipeilevät. Linnoituksen pihamaalla on Pyhän Nikolauksen kirkko, joka on rakennettu vuosina 1996–1997 tulipalossa tuhoutuneen 1200-luvun kirkon tilalle. Kirkon piti olla jo avoinna, mutta se avattiin noin puoli tuntia aikataulusta myöhässä, kunhan täti ison avaimensa kanssa ehti paikalle. Viimeksi, vuonna 2016, Georgiassa käydessämme, oli jo syksy, eikä enää shortsikelit lainkaan. Siispä en muista kiinnittäneeni erityistä huomiota täkäläisten kirkkojen pukeutumissääntöihin, sillä olinhan jo valmiiksi peittävästi pukeutunut. Nyt tilanne oli toinen, eikä Georgiassa kirkkoon pääse shortseissa, ainakin jos on uskominen kieltotauluja kirkkojen edessä. Minusta tuntui, että georgialaisten jumala arvostaa etenkin peittävää pukeutumista. Kaikki muu on toissijaista. Niinpä minä ja moni muu Pyhän Nikolauksen kirkkoon tullut turistimies kietaisi polvien peitoksi huivin, joita oli ovella tarjolla. Naisten on tietenkin peitettävä myös päänsä. Nariqalan linnoituksen alueelle ei ole lainkaan pääsymaksua.

Nariqalan linnoituksen jälkeen laskeuduimme alas kukkulan vastakkaiselle puolelle, jossa sijaitsee Tbilisin kasvitieteellinen puutarha. Se ei ole maailman laadukkain kasvitieteellinen puutarha, mutta ansaitsee käynnin, jos kasvit vähääkään kiinnostavat. Paikalla on myös vesiputous, joka oli etenkin arabituristien suosiossa. Jos jo Bakussa oli ollut runsaasti Persianlahden maista tulevia turisteja, oli heitä myös Tbilisissä. Ehdin jo miettiä, mitä ihmettä he voivat kristityssä Georgiassa syödä henkensä pitimiksi, mutta vastaus löytyy juurikin kasvitieteelliseen puutarhaan vanhastakaupungista johtavan Botanikurikadun varrelta; kadulla on muutamia halal-ruokaa tarjoavia ravintoloita, jotka mainostavat toimintaansa Saudi-Arabian lipuilla, sekä Juma-moskeija, jossa voi pistäytyä toimittamassa päivittäiset muslimivelvoitteensa ja hankkia siten hengenravintoa. Samalla kadulla myydään myös viinirypäle- ja granaattiomenajäätelöä sekä tuorepuristettua granaattiomenamehua. Mieluusti olisin kuumana heinäkuisena päivänä nauttinut granaattiomenamehun, mutta ostamattahan se jäi. En minä Georgiassa, enkä oikeastaan missään muuallakaan, maksaisi kahdeksaa euroa mehusta. Tbilisin kaduilla on näitä granaattiomenamehukauppiaita säännöllisin välein ja heillä tuntuu olevan kartelli. Siispä hankin mehut ruokakaupasta muutamalla hilulla ja matka jatkui.

Kävimme iltapäivän aikana Pyhän Kolminaisuuden katedraalin luona vähän matkaa Kurajoen rannalta pohjoiseen. Katedraali on rakennettu vuosina 1995–2004 ja on eräs korkeimmista ortodoksikirkoista koko maailmassa. Yritimme kurkistaa sisään, mutta vihainen nainen tuli luoksemme ja pamautti oven kiinni nenämme edestä. Georgialaisten jumala ei siis tykkää edes siitä, että kirkon ovelle tullaan shortseissa. Sisään emme olleet menossakaan, sillä siitä on tehty niin vaivalloista. Toistuva huiviin kääriytyminen ei ole kovin miellyttävää. Pari kirkkoa sai nyt riittää ja Pyhän Kolminaisuuden katedraali saisi hyvin jäädä näkemättä sisältä, varsinkin, kun se ei ole edes vanha.

Illalla päätimme mennä syömään Metekhikadulla, vajaan sadan metrin päässä hotellistamme sijaitsevaan Restaurant Gamarjobaan. Paikka on kotikutoinen perheravintola, jossa isoäiti on keittiössä, vaimo tarjoilee ja isäntä viihdyttää asiakkaita äänekkäällä georgiankielisellä karaokelaulannallaan. Tarjoilija ei osannut juurikaan englantia, vaan ehdotti tuttuun tapaan, että voisimme puhua keskenämme venäjää. Saimme pienoisesta kielimuurista huolimatta pöydän täyteen erilaisia juustoleipiä, siis kuuluisia hatšapureja, joita olimme nauttineet aikoinaan jo Mestiassa ja toisaalta myös Ville Haapasalon hatšapurikojuista Suomessa. Tbilisiläiset hatšapurit vetävät vertoja edellämainituille. Myös tunnelma ja palvelu oli erinomaisen kotikutoista. Olimme olleet ravintolan ainoat asiakkaat, enkä ole varma houkutteleeko äänekäs laulanta paikalle muita turisteja. Illalla kävimme vielä ihailemassa Tbilisiä iltavalaistuksessa.

Koitti keskiviikko 27. heinäkuuta, jolloin olimme aikeissa ylittää rajan Armenian puolelle. Olin jo kuukautta aiemmin vuokrannut Enterprise-nimisestä autovuokraamosta auton, jonka aioimme viedä naapurimaahan ja palauttaa lopulta viiden päivän kuluttua maan pääkaupungin Jerevanin lentoasemalle. Olin lukenut, että liikenne Georgiassa ja Armeniassa voi olla ajoittain villiä, joten olin myös valinnut autolle vakuutuksen nollaomavastuudella. Kokonaisuus, sisältäen vakuutuksen ja rajanylitysmaksun, kustansi 1 476,37 laria (543,16 euroa). Noutopaikaksi olimme valinneet Tbilisin kansainvälisen lentoaseman, sillä sieltä olisi helpompi lähteä tutustumaan Georgian liikenteeseen kuin suoraan Tbilisin keskustasta liikkeelle lähtemällä.

Autonvuokraus Kapkaupungissa huhtikuussa oli osoittautunut suureksi farssiksi, sillä Hertz ei tuntunut tietävän, miten menetellä, jos asiakas tahtoi viedä vuokra-auton ulkomaille. Nyt myös Tbilisin Enterprise järjesti oman farssinsa. Enterprise oli pyytänyt informoimaan heitä vähintään 48 tuntia ennen auton noutamista, jos tahdoimme viedä auton ulkomaille. Siis siitäkin huolimatta, että se oli pitänyt mainita jo varausta tehdessä. Olin vajaata viikkoa aiemmin lähestynyt Enterpriseä sähköpostilla (heidän ilmoittamaansa sähköpostiosoitteeseen) ja pyytänyt heitä valmistelemaan cross border authorizationin. Sähköpostiin ei reagoitu, mutta pari päivää myöhemmin olin saanut eri sähköpostiosoitteesta pyynnön lähettää kopion passistani ja ajokortistani. Tähänkään osoitteeseen lähettämääni sähköpostiin ei reagoitu. Edellispäivänä olin sitten saanut Whatsapp-viestin Enterpriseltä, jossa he pyysivät minulta kuvaa passistani ja ajokortistani, että he voisivat valmistella rajanylitysdokumentin seuraavaa päivää varten. Lisäksi he olivat soittaneet Whatsapp-puhelun. Kun sitten eilen iltapäivällä saavuimme hotelliin ja näin viestit, oli jo liian myöhäistä valmistella mitään. Enterprise ei ollut saanut kumpaakaan sähköposteistani. Niin he ainakin väittivät.

Auton noutoaika oli kello 9, mutta koska autovuokraamon edustajan täytyi käydä notariaatilla todentamassa passini ja ajokorttini oikeiksi, pitäisi meidän noutaa auto kello 9, mutta sitten kello 12 olisi palattava Tbilisin keskustaan hakemaan rajanylitysdokumentti. Notariaatti aukeaisi nimittäin vasta kello 10. Hermostuin Enterprisen asiakaspalvelijaan ja kerroin, että olisivathan he voineet vaikka soittaa minulle oikean puhelun, eikä mitään Whatsapp-puhelua. Suomalainen liittymä kyllä toimii myös Georgiassa, enkä minä pidä EU:n ulkopuolella mobiilidataa päällä. Vaadin myös, että noudamme auton sitten Tbilisin kaupunkitoimistosta, sillä ei ollut järkevää ajaa lentoasemalta takaisin keskustaan odottelemaan. Enterprise kertoi suostuvansa muutokseen ja yrittävänsä saada paperit notariaatilta kello 10.30. Vaadin myös, että palautamme auton Jerevanin lentoasemalle kello 10.30, emme kello 9, sillä menetimme aamusta 1,5 tuntia hyvää ajoaikaa. Lopulta sähköpostiini kilahti muutettu varausvahvistus, jossa Enterprise oli muuttanut varauksemme sekä alkamaan Tbilisin keskustasta että myös päättymään sinne.

Aamulla saimme allemme tuliterän Toyota Corollan, jolla oli ajettu vain 1 500 kilometriä. Syöksyimme Tbilisin aamuliikenteeseen noin kello 11, kunhan paperisota rajaa varten oli hoidettu ja ajokorttini todettu aidoksi. En tiedä, miten georgialainen notaari tunnistaa suomalaisen ajokortin aidoksi sen kuvaa katsomalla. Enkä juurikaan nauti ulkomaisissa suurkaupungeissa ajamisesta, minkä vuoksi lähtö Tbilisin lentoasemalta olisi houkutellut enemmän. Nyt se ei vain tullut kyseeseen Enterprisesta johtuen. Samalla mietin, että olisipa mahtavaa, jos maailmassa olisi edes yksi autonvuokraamo, jossa homma toimii.

Ohitimme Pyhän Yrjön patsaan Tbilisin vanhassakaupungissa ja liityimme Kurajoen etelärantaa nuolevalle Vakhtang Gorgasalin kadulle, joka oli melko tukossa. Ruuhka kuitenkin veti sen verran, että ihan pysähdyksissä emme olleet oikeastaan hetkeäkään. Etenimme noin 20 km/h-vauhdilla. Georgian liikenne on muuten pääasiassa hyvin railakasta, eikä liikennesääntöjä noudateta turhan orjallisesti. Kuljettajat ovat varsinaisia reikäpäitä. Niinpä noin kymmenen minuuttia lähtömme jälkeen tapahtui ensimmäinen peräänajo, kun takana tullut Jeep-kuski täräytti keulansa meidän oikeaan takakulmaan. Ehkä hän liittyi rampista liikennevirran mukaan liian kovalla vauhdilla, ehkä hän räpläsi ajon aikana puhelinta, kuten tapana on, tai ehkä hän ei vain välittänyt turvaväleistä, kuten tapana on. Kuljettaja oli keski-ikäinen georgialaismies, joka tunnusti rikkeensä, eikä lähtenyt syyttämään minua. Paikalle tuli pian poliisi, joka oli samaa mieltä; syy oli tämän georgialaisen, ei minun. Poliisien toiminta oli hyvin asiallista, vaikka toisena osapuolena peräänajossa olikin ulkomaalainen. Ulkomaalaisuus ei automaattisesti tehnyt minusta syyllistä, kuten maailmalla yleisenä tapana on. Poliisien uniformussa oli myös kamera, joten heidän lahjomisensa olisi vaikeaa. Englantia konstaapelit puhuivat vain muutaman sanan. Poliisit lähtivät paikalta ja pian paikalle kaarsi toinen poliisipartio, joka oli edelleen puolellani ja edelleen yhtä asiallinen. Kumpikin osapuoli toki puhallutettiin. Georgialaismieskin puhalsi nollat, mutta peräänajostaan hän sai sakot. Enterprisen vakuutusyhtiö kävi paikalla toteamassa vahingot, jotka olivat minimaaliset (varmaankin hiljaisesta vauhdista johtuen). Niitä ei oikeastaan edes huomaisi, ellei mene ihan lähietäisyydelle. Georgialaismiehen Jeep-katumaasturi säilyi vaurioitta.

Kättelin georgialaismiehen, joka jäi paikalle vielä puimaan peräänajoa poliisin ja vakuutusyhtiön kanssa. Meidän matkan annettiin jatkua ja onneksi saimme jatkaa samalla autolla. Nyt kello oli jo 12 ja minä kun olin vuorokausi sitten ajatellut olevani jo Armenian puolella tähän aikaan. Taas tuntui, että koko tämä huhtikuussa alkanut matkani oli yhtä suurta vastoinkäymistä; ensin pidätys ja vankilavuorokausi Keski-Afrikan tasavallassa, sitten pitkään kestänyt ruokamyrkytys Beninin Dassa-Zouméssa, auton hajoaminen Tšadin Saharassa, läppärivarkaus N’Djamenassa ja niin edelleen. Tbilisistä päästyäni, saatoin hengähtää, sillä pahin oli nyt takana, vaikka toki edelleenkin liikenne soljui ilman mitään tolkkua. Georgialainen liikennekulttuuri on hyvin primitiivistä jopa jordanialaiseen verrattuna. Opin vihaamaan etenkin georgialaisia liikenneympyröitä, joissa kaistoja oli niin monta kuin autoja sattui mahtumaan rinnakkain. Reilussa tunnissa saavuimme lopulta Debedjoelle Sadakhloon, jossa toimii kansainvälinen rajanylityspaikka Georgian ja Armenian välillä. Georgian puolella rajanylitys tapahtui sujuvasti; minä ylitin rajan autossa istuessani, matkustajat kävivät leimauttamassa passinsa viereisessä rakennuksessa.

Sitten ajoimme joen yli Armenian puolelle, jossa rajanylityspaikka kantaa nimeä Bagratashen. Jonotus passintarkastusluukulle ei taaskaan kestänyt montaa minuuttia, mutta luukulla ”ongelmat” sitten alkoivat; olimmehan juuri viettäneet muutaman päivän Azerbaidžanissa, joka on Armenian verivihollinen. Kuten todettua, maiden välinen raja ei ole auki ja diplomaattisuhteitakaan ei ole. Lisäksi maat kävivät sodan armenialaisten asuttamasta Vuoristo-Karabahin alueesta vuonna 2020. Passintarkastajamies ei riemastunut löydettyään vihollismaan leimoja passistani, minkä vuoksi hän ryhtyi tenttaamaan vierailuni syytä, kestoa, vierailukohteita sekä majoituksia ja niiden osoitteita ja puhelinnumeroita. Annoin koko nivaskan Booking.comin majoitusvarauksia miehelle ja hän ryhtyi niitä yksisormijärjestelmällä kirjaamaan koneelle. Muut autoillaan matkassa olleet selvisivät rajan yli noin viidessä minuutissa; minulla meni 20 minuuttia. Taakseni syntyi kunnon jono, jota eräs raja-asemalla päivystänyt sotilaskin jo kävi ihmettelemässä. Passintarkastaja näytti passissani olleita Azerbaidžanin leimoja hänelle ja hän ymmärsi yskän. Myös kävellen rajan ylittäneet matkakumppanit joutuivat samantyyliseen ”kuulusteluun”, jossa he joutuivat lisäksi antamaan puhelinnumeronsa passintarkastajalle. Tietenkään Azerbaidžanin leimat eivät estä maahantuloa Armeniaan (tai Armenian leimat estä maahantuloa Azerbaidžaniin), mutta pienimuotoiseen tenttaukseen on varauduttava.

Olin käskenyt matkalaisia piilottamaan Azerbaidžanin tuliaiset syvemmälle matkalaukkuihin, jos laukkuja tahdottaisiin penkoa tarkemmin rajalla. Nyt sotilas tyytyi vain kurkkaamaan takakonttiin ja takapenkille. Seuraavaksi pysäköin auton ja lähdin esittelemään auton papereita Armenian tullille, joka antoi autolle vuoden aikaa olla maassa. Virkailija oli ystävällinen ja asiallinen. Asiallinen oli toki ollut se passintarkastajamieskin, joten ensivaikutelmani Armeniasta oli positiivinen. Kaikkiaan rajoilla kului vajaa tunti, minkä jälkeen oli vielä ostettava armenialainen liikennevakuutus, jota ilman Armenian liikenteeseen lähteminen on suuri virhe ja rikos. Poliisit myös poimivat liikennevirrasta ulkomaalaisia autoja ja tarkastavat niiden vakuutusten olemassaolon. Vakuutusyhtiöitä on useampia heti Bagratashenin raja-aseman jälkeen. Me ajoimme Ingo Armenia -nimisen vakuutusyhtiön toimiston pihaan ja ostimme viikon vakuutuksen Georgiaan rekisteröidylle Toyotallemme. Vakuutus maksoi 4 000 Armenian dramia (9,93 euroa), mutta en usko, että kolaritilanteessa siitä olisi ollut minkäänlaista hyötyä. Enkä myöskään ymmärtänyt vakuutuskirjasta mitään, sillä se oli vain armeniaksi ja venäjäksi. Armenia on vahvasti Venäjän talutusnuorassa ja maa Tbilisin tavoin pullisteli vuonna 2022 venäläisistä. Osa oli paennut Venäjältä oman kotimaan hyökättyä Ukrainan kimppuun, osa oli vain lomailemassa. Siispä vakuutusyhtiön toimistokin oli täynnä venäläisiä, jotka olivat ostamassa dollareilla vakuutusta luksusautoilleen. Minä maksoin vakuutuksen kortilla, mitä varten minut johdatettiin viereiseen kyläkauppaan, jossa oli korttiterminaali.

Seuraavaksi ajoimme vaihtamaan paikallista valuuttaa. Heinäkuussa 2022 yhdellä eurolla sai noin 415 dramia. Lopulta olimme valmiita lähtemään ottamaan selvää Armeniasta; millainen olisi Kaukasuksen itsenäisistä valtioista köyhin. Minä olin jo etukäteen päättänyt, että se olisi ainakin mielenkiintoisin. Armeniassa matkailisimme etenkin sen maaseudulla, joten odotin edullisia hintoja, huonoja teitä ja toisaalta myös kauniita vuoristomaisemia. Olimme aikeissa ajaa rajalta Bagratashenista vielä Dilijan-nimiseen pikkukaupunkiin reilun kahden tunnin automatkan päähän. Ainakin Armenian tiestö vaikutti huonokuntoiselta, kun lähdimme ajamaan M6-tietä kohti etelää. Myös hyviä tieosuuksiakin kuitenkin löytyy. Valitettavasti myös armenialaiskuskit vaikuttivat yhtä reikäpäisiltä kuin pohjoiset naapurinsa Georgiassa. Saavutimme Dilijanin enemmittä kolareitta illansuussa, mistä lisää myöhemmin.